Opetusflashback

Perin inhottava tunne tänään töissä. Palasin tunteissani takaisin siihen vuoteen, jolloin olin töissä yläasteella. Epävarmuutta, hämmennystä, ajatusten hitautta, kontrollin menettämisen pelkoa. Tilanteen jälkeen itketti, mutta piti istua palvelutiskissä, eikä se ole kovin hyvä paikka itkemiseen.

Terapiassa puhuin siitä, miten helposti vanhat tuntemukset palaavat. Työkokemuksiani on terapiassa jonkin verran käsitelty, mutta kun ne ovat jo liki kymmenen vuoden takaisia, niin kovin pitkään ja perusteellisesti en ole niitä selvitellyt. Läpikäymisessä on se vaikeus, että muistikuvani koko ajalta ovat aika sumeat. On vaikea selittää miksi minulla oli niin kammottava olo koko ajan. En muista yksittäisiä tilanteita tarkasti, enkä osaa selittää, mistä se kammottava olo syntyi. En oikein tiedä, miten suhtautuisin silloiseen itseeni: toisaalta tuntuu, että liioittelen pahaa oloani, toisaalta taas vähättelen vaikeuksiani, joiltain osin.

Pelkistetysti en kyennyt pitämään tunneilla työrauhaa ja osin työrauhan puuttumisen takia tuntien sisältökin oli sitäsuntätä. Kun kumminkin olisin halunnut olla vähintäänkin kohtuullisen hyvä ope, niin podin syyllisyyttä kykenemättömyydestäni. Muutamassa kuukaudessa häpeä oli kasvanut niin isoksi, etten kehdannut kenellekään kollegalle tai ulkopuoliselle selittää, miten sekavia oppitunnit oikein olivat.

Samaan aikaan epävarmuuteni oli oppilaitten joukossa huomattu ja minulle tehtiin kaikenlaista pientä ja isompaa jäynää. Tunsin siitäkin häpeää, kun en osannut suhtautua kiusaamiseen huumorilla, vaan tosissani loukkaannuin ja kiusaannuin. Millaista kiusaa? Vanhoja temppuja kai. Kun olin aloittamassa tuntia, heilui naapuriluokan poikia siinä minun luokan oven edessä muka sattumalta estämässä oven aukaisua. Tai joskus oli suljettu luokka sisustettu uudelleen, kun menin sinne pitämään tuntia: pulpetit oli koottu pyramidiksi. Tai kun käänsin selkäni, niin joku liimasi paidanhelmaan lyijykynänterotustöhnää. Sain myös "lahjan" yhdeltä luokalta: sellaisen puoli metriä pitkän puisen patukan. Ja joskus tunnilla oli liitusota. Ja -- niin, yhtä sohlausta se oli, tunnista tuntiin, päivästä toiseen, viikko viikon perään. Muistanhan minä yksityiskohtia.

En muista, olenko terapeutille kertonut päätöksestä, jonka tein kun lähdin pois koulutyöstä. Päätin silloin, että tappaisin itseni, jos vielä joskus minun olisi pakko mennä opettamaan. Olin vakavissani päätöksen kanssa, sillä tuntui mahdottomalta selvitä hengissä koulussa. Päätös vaikutti osin asuinpaikan valintaankin: ajattelin, että tarpeeksi iso paikkakunta olisi kannaltani tavallaan turvallinen - jos en tyrkyttäisi itseäni kouluihin, niin tuskinpa kouluista otettaisiin minuun, tuntemattomaan, yhteyttä.

Onneksi tässä nykyisessä työssä pääosin teen muuta kuin opetan, suurimmaksi osaksi opetettavat ovat aikuisia, enkä joudu fyysisesti oleilemaan koulussa. Lasten kanssa minulla käy silti helposti niin kuin tänään - vanha tunnemoska on taas nenäni edessä.

Kammoni kaikenlaisia opetustilanteita kohtaan on ollut niin iso, että jokainen ryhmänveto on pieni ihme. Vaikka sen tilanteen aikana heräisi miten inhottavia tunteita, niin ne ovat - lopulta - vain tunteita. En voi omista olotiloistani käsin päätellä sitä, miten hyvin tai huonosti ryhmän kanssa meni, sillä omat oloni ovat ylikierroksilla (kiitos vanhojen muistikuvien, jotka häiritsevät nykyhetkessä). Sain itseni rauhalliseksi, sitten lopulta. En alkanut itkeä palvelutiskissä. Tunsin että jokin on jäsentynyt hitusen lisää.