Lätinää eilisestä, taas

Terapeutti on käsittämätön tyyppi.

Hän sanoi ymmärtävänsä, kun kerroin, mitä mietin 1990-luvun lopulla (ajattelin että mieluummin tappaisin itseni, kuin joutuisin vielä menemään gynekologille). Myöhemmin aloin ajatella, että mieluummin tappaisin itseni kuin joutuisin kouluun opettajaksi.

Jos joku tulisi minulle puhumaan moista, niin pitäisin häntä pateettisena teini-ikäisenä. Mutta silti tiedän, että olen noiden ajatusten suhteen ollut ihan vakavissani. (Hetkinen, hm, vuodesta -96 vuoteen -02 en tosiaankaan käynyt gynekologilla.) Jälkimmäinen päätös on edelleen voimassa, mutta uskoakseni sen toteuttamiseen on muita keinoja kuin itsemurha.

Niin että... Jossittelu on turhaa. Silti tuntuu, että olen hukannut aikaa, olisi pitänyt jo muutama vuosi aiemmin selvitellä näitä oloja ja oireita siellä gynekologilla. Mutta en vaan pystynyt aiemmin. Ihan turha minun on nyt moittia itseäni. Eilinen vaati käsittämättömän ison henkisen väännön. Eh, jossakin tämän viikon pikku-uutisessa sanottiin, että ihmiset häpeävät ummetustaan eivätkä kehtaa kertoa siitä lääkärille. No niin, on meitä moneksi.

Terpalle päivittelin sitä, että jos kerran pitää olla jokin pysyväisvaiva, niin se saisi mielellään kiitos olla sellainen, jota voisi ääneen tilittää työmaan kahvipöydässä. Olen ollut siellä keskellä suolen toiminta -keskustelua ja migreeni-keskustelua ja ihottuma-keskustelua. En kumminkaan taida sinne kantaa omaa osuuttani. Kuulkaas kun mulla on tälläinen seksiongelma. Naiminen sattui viimeksi taas, kun en huomannutkaan laittaa puudutusrasvaa tarpeeksi.

Voihan sitä tietty päänsä sisälle miettiä reaktioita. Hih.