Vein terapiaan tänään vanhoja valokuviani, yksi niistä oli minusta murrosikäisenä (noin vuonna 1983), muut opiskeluajalta ja ajalta hiukan valmistumisen jälkeen.
Terppa sanoi, ettei tunnistaisi minua, jos ei tietäisi että minä olen kuvissa mukana.
Olen muuttunut paljon (ulkoisesti siis). Jokunen vuosi sitten näytin punastellen noita kuvia miehelle - minua hävetti se, miltä olen näyttänyt. Hävettivät lyssyt hartiat, muodottoman väljät vaatteet, vaatteitten valjut värit, kilot, ihon finnit - kaikki. Mies sanoi niistä Etpä ole kovin hääviltä näyttänyt ja vieläkään en tiedä, olisinko loukkaantunut. Tottahan se oli. Ja kovin moni asia oli pielessä noissa kuvissa.
Vanhasta tulevat kaikki nuo "olen väärä" -ajatukset joihin jumiudun. Ne häiritsevät nykyhetkessä vieläkin, viimeksi tässä gynekologijutussa. Ajoittain olen vakavissani miettinyt, ettei tässä lääkäri voi mitään tehdä - pitäisihän minun uskoa, että olen vikapää eikä sopisi liikaa vaatia, sellainen kohtuullisen ongelmaton seksielämä esimerkiksi kuuluu muille, niille oikeille ihmisille, niille jotka elävät niin kuin kuuluu.
Tiedän, että silloin joskus lapsena päättelin omaa vääryyttäni siitä, miten äiti minua katsoi. Äiti ajatteli yksioikoisesti: lapsen pitää mahtua lasten kokomitoituksiin, kun ne kerran on lapsille tehty. Niinpä sitten vääntäydyin vaatekaupan sovituskopissa siihen lasten koossa isoimpaan uimapukuun, joka oli niin kireä että se soi. Uikkarit olivat oikean kokoiset - minä olin se väärä, se joka ei mahtunut. Samalla logiikalla lapsi ei äidin mielestä tarvinnut rintaliivejä, vaikka olikin saanut kuudesluokkalaisilta luokkakavereiltaan lällätyksiä löllyvistä tisseistä. Äidin maailmassa lapset nukkuivat aina yönsä hyvin - jos lapsi-Meri sanoi, ettei hän ollut nukkunut, niin ei sitä pitänyt uskoa. Kyllä lapset aina nukkuu yöt.
Jotakin hyvää tänään: ne vanhat valokuvat ja vanha minä eivät ahdista tai hävetä minua enää - eivät ainakaan samassa määrin kuin ennen. Se vanha minä on osa minua, yksi kerros joka on ollut näkyvillä - on edelleenkin muistoissa ja valokuvissa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Ihana kirjoitus! Hyvä että kuvien vieminen auttoi sinua!
Omat kuvani on äidin kansiossa visusti enkä niitä ole koskaan uskaltanut edes pyytää.
Sinä et ole sopinut äitisi muotteihin, mutta se ei tarkoita millään tavalla että sinä olisit ollut väärä. Hänen muottinsa ovat olleet väärät. Ja kyllä näistä kirjoituksista paistaa että olet edennyt asiassa tosi pitkälle!
Lämmintä huhtikuun jatkoa!
Katariina, kiitos!
Olen viikkoja nyt kierinyt samojen asioiden ympärillä, tuntuu että yritän kovin "ratkaista" niitä ennen kuin terapia loppuu. Jotakin kai on ratkennut, mutta paljon on kesken. Tiedän, etten voi nopeuttaa prosessia, kun se ei ole pelkästään tahdosta tai yrittämisestä kiinni... Ei mopolla mahottomia, sanoo puolisko aina joskus :-D
Lähetä kommentti