Kirjat ovat minulle tärkeitä. Tästä seuraa, että ajat jolloin en pysty lukemaan kirjoja, ovat kauheita.
Ensimmäinen sellainen aika oli, kun sairastuin 1997. Tilanne oli minulle ihan ennenkokematon: lukeminen oli aina ennen ollut seikkailua ja virkistystä ja pakoa arjesta ja rauhoittumista (monia keskenään vähän ristiriitaisiakin asioita). Kun en pystynytkään lukemaan - tai pystyin, mutta unohdin lukemani saman tien, sotkin henkilöt toisiinsa, kadotin juonen, en osannut eläytyä tarinaan - niin tuntui että olin menettänyt yhden maailman. Oli kuin ovi olisi paiskaistu kiinni nenän edestä.
Siis, olen lukenut aina siitä asti kun lukemaan opin (opin perinteisesti, vasta koulussa, ensimmäisellä luokalla). Sen jälkeen halusin kirjastokortin ja sen jälkeen kävin kerran viikossa hakemassa viikon kirjat. Luin melkein aina melkein kaiken. Harvoin jokin jäi kesken. Luulen etten olisi selvinnyt järjissäni lapsuuden lopusta ja murrosiästä ilman romaaneja. Ne olivat minun pakopaikkani, oma tila, jota kotona ei ollut. Kun otin kirjan käteen ja aloin lukea, niin pääsin pois, ulos, vapaaksi.
En ole koskaan ollut niin pahassa kunnossa, että olisin ollut vallan lukematta. Olen kyennyt lukemaan tietokirjoja, sanomalehtiä, keskustelupalstoja, blogeja... Mutta aina en pystykään lukemaan romaaneja, enää. Ahdistus ja masennus - minun tunteeni - tulevat minun ja tekstin väliin. Silloin saattaa jokin virke saada aikaan vartin itkukohtauksen, tai ajatukset harhaantuvat menneeseen tilanteeseen tai hetkeen.
Minulla on huono tapa jumittua esim. netin ääreen moneksi tunniksi - luen tiettyjä keskustelupalstoja, blogeja, verkkolehtiä. Se ei kumminkaan ole samaa kuin romaanit. Mieleni tarvitsisi sitä, että pääsisin irti itsestäni, toisaalle, muihin paikkoihin, aikoihin, eri ihmisten nahkoihin. En osaa paheksua ihmisiä, jotka uppoutuvat tietokonepeleihin. Luulen että heille pelit ovat sama kuin romaanit minulle.
Hyvä kirja odottaa (Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi). Se on vasta puolessa välissä, se riittää täksi päiväksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tuo on tuttua taaskin:-) Mulle oli musiikki ja erityisesti sanoitukset jotka vaikuttivat samalla tavalla, toki kirjatkin.
Uskon tosiaan että emme olisi kyenneet selviämään lapsuudesta ilman kirjallisuutta, olihan se jollain tavalla pakopaikka siitä normaalielämästä jossa sai aina hetken aikaa huilahtaa.
Harmittelen vaan kun nykyaikana ei kirjoja enää lueta vaan pelataan noita pelejä tuntikaupalla päivässä. Minä luulen että siinä menettää aika paljon kun ei pääse itse kuvittelemaan mitään vaan kaikki on koodattu pikselintarkasti siihen näytölle.
Pojat eivät halua eivätkä edes osaa lukea kirjoja. Siis osaavat lukea, mutta eivät ymmärrä...
Joo... Pakopaikkoja tarvitaan - tai turvapaikka olisi se kuvaavampi nimitys. Kenties pelit ovat yhtä lailla turvapaikka jollekin - niissä vaan on enemmän valtaa välineellä kuin lukiessa on. Kirjaa voi kuljettaa mukana. Murkkuna otin aamulla herättyäni kirjan sängyn vierestä, se oli siinä maannut selkämys ylöspäin yön ajan, kävelin vessaan, luin pari sivua pytyllä, harjasin hampaat, ruokapöydässä taas muutama sivu... Olin kateellinen sille yhdelle alempiluokkalaiselle, joka osasi ajaa polkupyörää JA lukea kirjaa samalla, toinen käsi oli kirjassa, toinen ohjaustangossa.
Lähetä kommentti