Liki huvittuneena olen tänään pannut merkille, miten tietyt omituiset tapani oikein rehottavat. Yks kaks olen nyppinyt toisen kulmakarvani melkein olemattomiin. Hiuksia revin myös, pieninä tukkoina.
Pelkään sitä etten osaa ilmaista itseäni huomenna. Pelkään että poistun vastaanotolta ja puolessa välissä kotimatkaa huomaan tajuavani, mitä kaikkea jäikään sanomatta.
No höh. Ajoittain muistan, että ainahan voin mennä uudestaan, jos täysin jumitun tällä kertaa. Menen vaikka sitten jollekulle toiselle. Tai jätän selvittelyn toistaiseksi jäihin - ehkä ei ole vieläkään tämän aika, jos ahdistus on ihan hallitsematonta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti