Häpeästä

Tätä yritin sanoittaa tänään terapiassa:

Ne asiat joita eniten salaan, ovat monesti niitä jotka juuri tarvitsisi tuoda näkyviin (ei ehkä koko maailmalle, mutta edes luotetuimmille ihmisille). Salatuimmat asiat ovat hävettävimpiä ja häpeästä on kovin vaikea päästä irti ihan itsekseen yksin. Jos tuo sen häpeänsä näkösälle tarkasteltavaksi, voi kenties muuttua, tulla ehjemmäksi.

Häpeäni liittyvät olemukseeni, "vääränlaisuuteeni". Vaikka ulkoisesti näyttäisin miten naiselta, niin sisäisesti koen monesti itseni vajaaksi, huonoksi, vääräksi, oudoksi. Lueskelin tänään jotakin nettikeskustelua, jossa tahtomattaan lapseton nainen sanoi, että hän tuntee itsensä epänaiseksi nyt kun tietää, että normaalilla tavalla raskautuminen on mahdotonta. Hämmentävää - eikö hän ollut koskaan ennen kokenut moista? Olen suurimman osan elämääni kokenut ruumiini väärin toimivaksi ja itseni epänaiseksi, eikä noihin tuntemuksiin ole tarvittu mitään isoa yksittäistä selittäjää kuten lapsettomuutta (no, ehkä aikuisena parisuhteettomuus ja seurustelemattomuus ovat ajatuksissani olleet syy ja seuraus - olen viallinen eli en kelpaa kenellekään ja en kelpaa kenellekään, kun olen viallinen).

Olen herkkä aistimaan paheksuntaa tai arvostelua. Murrosiässä noita arvostelmia tuli kotoa ja koulusta. En ollut juurikaan muuttunut murkkuiästä (henkisesti siis), kun tulivat sairauspelot ja tavallaan häpeä häpeän päälle. Ihan lääkäreitten toimesta selviteltiin ruumiini kummallisuuksia. Ruumiissa oli ylipainoa, tauteja, huonoa kuntoa, finnejä, raskausarpia. Äly sai palkintoja, kiitettäviä kurssiarvosanoja. Ruumista ei ymmärtänyt tai hyväksynyt kukaan - en edes minä itse.

Tuntuu pahalta että puin näitä NYT, kun ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on rinnalla ihminen, joka ilmeisen vilpittömästi tykkää ruumiistani tällaisena kuin se on. NYT minulla ei ole hätää, mutta aiemmin on ollut ja nykyhetkessä ne vanhat olotilat pyörivät mielessä.