Olen kiitollinen siitä että minulla on työ. Muuten olisin jäänyt oman pääni sisälle täksi päiväksi miettimään viime yön unta. Aivan kuin miettimällä ja ajattelemalla voisin kaiken ratkaista, äh.
Ja voi elämä - olen moneen otteeseen ajatellut, että olen kaikkiin töihin epäkelpo, jonkinlainen akateeminen hukkapala. Opiskelun jälkeen eläminen oli silkkaa irrallisuutta: en kiinnittynyt mihinkään paikkaan tai ryhmään tai edes ihmiseen. Sellainen irrallisuus on pelottavaa, on pelottavaa kun tietää, ettei kukaan tai mikään instanssi kaipaa.
Tämäkin on muuttunutta.
Nykyisessä työssä istun välillä asiakaspalvelutiskillä. Tietyt ihmiset herättävät uteliaisuuteni. Ne mihinkään ja kehenkään liittymättömät eivät saavu paikalle yhdessä jonkun toisen kanssa eivätkä puhu kenenkään kanssa. Palvelutiskillä he sanovat ne pakolliset sanat, eivät muuta. Heidän kännykkänsä ei soi (onneksi!). He eivät katseella etsi tuttuja muiden asiakkaiden joukosta.
On kuin he olisivat näkymättömiä kaikille muille paitsi itselleen (ja minulle, sillä hetkellä kun hoidan heidän asiansa).
En tiedä heistä muuta kuin sen mitä näen. Se mitä näen ei tarvitse olla koko totuus, mutta kuvittelen heidän olevan melko yksin. Kuvittelen, että he ovat niitä, joiden kuolema kenties huomataan, kun lehdenjakaja ei enää saa postiluukkua auki tai kun vuokranantajan tilille ei tule uuden vuokran mukaista suoritusta.
Voiko olla onnellinen elämässä, jos ei kiinnity mihinkään? En tiedä. Haluaisin päästä noiden ihmisten mielen sisälle, kurkistamaan millaisia ajatuksia ja tunteita siellä liikkuu. Olisiko kaikki täysin käsittämätöntä vai tunnistettavaa, tuttua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti