Olen kuin...

Terapeutti sanoi joskus yli vuosi sitten:

Miten jatkaisit tätä: "Olen kuin..."


Vastasin:

Kameleontti.

Tänään jatkoin:

Puu.

Jos minun tarvitsisi piirtää kameleontti, en tietäisi, miltä se oikein näyttää. Jonkinlainen lisko se on, siis ei karvapeitettä, suomukas häntä, raajoja kai neljä, pää niin kuin sisiliskolla kenties. Ei kameleontin tarvitse tietää, miltä se näyttää yksinään, paljaana. Kameleontille tärkeintä on mukautuminen. Se on kivikossa kuin kiveä, risujen keskellä risuna. Se tietää ympäristöstään kaiken, ei itsestään.

Jos minun pitäisi piirtää puu, niin puun tunnusmerkit tässä tapauksessa ovat: lehtiä (ajoittain), rönsyilevää oksistoa, juuret pitkällä piilossa maan alla. Koivu se on kenties. Tai jokin kukkiva, hevoskastanja ehkä. Iso hiukan hullu puu - yhdistää nyt hevoset ja kastanjat, hm.

Minulla on selvemmät rajat kuin ennen. Mielikuvani kehostani ja peilin näyttämä todellisuus ovat lähempänä toisiaan kuin ennen. Pelotti sanoa ääneen: viihdyn itsessäni paremmin kuin ennen. (Pelotti, koska muistan sen vanhan ahdistuksen ja pahan olon, pelkään että se palaa, jos tuudittaudun tyytyväisyyteen.)

Olen ollut sen verran sekaisin ruumiinkuvani kanssa, että yritin tajuta itseäni mittaamalla. Vähintään kerran viikossa olen mitannut mahan ja reisien ympärystä, yrittänyt tajuta, mitä numerot tarkoittavat sisuksissani. Nyt en ole koskenut mittanauhaan ehkä kahteen tai kolmeen kuukauteen. En tarvitse mittanauhatietoja. Riittää se, miltä minusta tuntuu itsessäni. Ja ne murrosikäiset ahdistukset, joihin olen monesti pudonnut... ne ovat siellä jossakin, monen vuosirenkaan takana. Ne eivät ole niin läsnä nykyhetkessä, että ne häiritsisivät minua jatkuvasti. Taidan kasvaa aikuiseksi, viimeinkin.