Pentukuumetta

Meille taitaa muuttaa yksi Eino.

Kissanpennut taitavat olla meidän keino saada hoivaamistarpeet tyydytettyä. Miksikäs ei... Luultavasti maailman ekologinen tasapaino sietää paremmin kahden ihmisen ja viiden kissan talouden kuin sen, että hankkisimme lapsen tai kaksi.

Ajatus omista jälkeläisistä ei vieläkään tunnu hyvältä. Järjettömin pelko (se, että tappaisin omat lapseni) on hellittänyt, mutta sata muuta pelkoa ja syytä pidättelee minua. En minä puolierakko ymmärrä noita, jotka ruuhkavuosia elävät, singahtelevat kuin biljardipallot kodin, töiden, päivähoitopaikkojen, koulujen ja harrastuskerhojen välillä. En suin surminkaan halua sellaista, kun koen hajoavani jo tällä hetkelläkin, jos on liian kiireinen viikko ja pitää hoitaa jotakin tavallisesta poikkeavaa. En usko, että osaisin ratkaista lapsen tuomat "haasteet". En usko, että mies on tässä suhteessa yhtään kykenevämpi tai halukkaampi.

Voi olla helpotus, kun sitten joskus muutaman vuoden päästä olen liian vanha lisääntymään. Silloin loppuu tämä "jos sittenkin pitäisi" -ajattelu, kun ei ole enää vaihtoehtoja. En nytkään tiedä, jossittelenko aivan turhaan. Voi olla, etten kykenisi raskautumaan tai jos kykenisinkin, niin lasta siitä ei syntyisi.

Mutta oi, Vieteri makoili mahani päällä pari tuntia sitten.