Saattaisin kenties sitten kumminkin mennä gynekologille. Ajatus oksettaa. Mutta ilman sitä menemistä ja selvitysyritystä en etene, olen jumissa. Ja kun haluaisin irti jumista, niin - No, pakko mikä pakko.
Mitätöinti (mää vaan kuvittelen) toivottomaksi heittäytyminen (ei tälle kumminkaan mitään voi tehdä) eivät auta yhtään. Niillä olen tähän asti pitänyt kiinni ahdistuksesta - gynekologikäynnin miettiminen on ollut vielä ahdistavampaa. Suo siellä, vetelä täällä.
Terapeutti antoi oman gynekologinsa nimen. Hiukan hämmentävää. Sanoin että mietin - yhden ystävän muistan sanoneen, että hänellä on hyvä gynekologi. Tapaan ystävän ihan muissa merkeissä lauantaina, ja voisin kysyä lääkärin nimen - olen tainnut joskus kysyäkin, sujuvasti vaan unohtanut. Muutenkin tuntuu, että voisin näistä oireista ja oloista puhua tuolle ystävälle. Olen niin kovin kauan hautonut tätä ahdistusta mielessäni, että tiedän jo: näin tämä ei ainakaan muutu paremmaksi.
No, jos tästä hakee jotakin positiivista, niin ainakin olen miehen ja terapeutin kanssa kyennyt ihan selväjärkisesti keskustelemaan. Tämän alueen asioissa se ei ole kovin tavallista. Ja mitä pitemmälle tämä etenee, sitä kauempana olen äidin mallista. Hän ei kyllä kuuna päivänä ikinä ymmärtäisi sitä, että joku menisi lääkärille yhdyntäkipujen takia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti