Ahdas

Jostain syystä olen jumittunut muutamaan keskusteluun, joissa kirjoitetaan lapsista, äitiydestä ja synnyttämisestä.

Voi elämä sentään. Jollain lailla nämä naiseusnormitkin tuntuvat leikiltä siihen verrattuna, miten mahdottomia muotteja asetetaan vanhemmuuden, synnyttämisen ja äitiyden päälle.

Siis kaikkienhan pitäisi rakastaa lapsia ja pyhä hirvitys, miten epäinhimillistä on, jos pienet lapset tuntuvat lähinnä vastenmielisiltä. Ja lapset syntyvät heterosuhteeseen, totta kai, ja äiti on se primus motor, joka hallinnoi kaikkea: lasta, miestä ja perheen pyhää vuorovaikutusta. Ja synnytyksen pitää olla tietenkin sellainen tavallinen alatiepuserrus - kyllä sitä ennen on noustu saunasta synnytyksen jälkeen suoraan navettaan lehmiä lypsemään, kitisevät pullamössötyttäret sitä vaan epiduraaleja ja sektioita tahtovat.

Varmaan jollain lailla jokin osa minusta omiakin lapsia miettii, kun kerran luen noita keskusteluja. Ja toisesta suupielestä huutelen sitä ihanaa vapautta, joka tulee kun en ole äiti eikä vanhempi. Minustahan ei saa otetta! Olen noin keskimääräisesti ajatellen ilmeisesti kummajainen, kun emme miehen kanssa edes yritä lisääntymistä, emme vaikka ikää on molemmilla jo liki 40 vuotta. Nythän meidän pitäisi havahtua, pitäisi alkaa haluta lasta - kaikillahan on halu lisääntyä ja jatkaa omia geenejään eteenpäin...

Voisin kuvitella, että minun mahdollinen äitiyteni olisi äidille yhdysside meidän välillämme: kerrankin minun elämässäni tapahtuisi jotakin, jossa äiti saisi tuntea itsensä asiantuntijaksi. Ehkä hän siinä vaiheessa kykenisi jonkinlaiseen nais-puheeseen, kertoilisi omasta raskaudestaan ja minun syntymästäni. Tai sitten ei. Vaikea kuvitella, että joskus kohtaisimme toisemme.