Ruumisjuttuja

Äh, vaikea aloittaa. On monta päällekkäistä ajatusta lomittain mielessä, ne kaikki liittyvät ruumiiseen, omaan tilaan, omiin rajoihin.

Järkeilemällä olen joskus aikaa sitten päätellyt, että puoliso on "minun puolellani". Siis arvostaa minun kehoanikin, arvostaa luultavasti eri pohjalta kuin itse arvostan. Minulla kehoon liittyy paljon nolostuttavaa ja hävettävää. On kestänyt kauhean kauan, ennen kuin olen tunnetasolla tajunnut, että puoliso arvostaa. Arvostaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta. Minä taas jumitan epätäydellisyyksiin ja muistoihin - kuvittelen että arvostaminen olisi mahdotonta. Sen tekisi mahdolliseksi taikatemppu: jos saisin itseni notkeaksi ja nopeaksi ja voisin pyyhkiä huis pois muistot.

Vanhemmat eivät osanneet suhtautua minuun muuta kuin lapsena. Jälkikäteen olen tajunnut, miten olemattoman vähän tilaa minulla oli kasvaa henkisesti. Esim. murrosiästä ei ääneen puhuttu ja minä olen tottunut lukemaan lausumattomia viestejä. "Sinä olet lapsi" oli se viesti, joka oli rivien väleissä niin kauan kuin asuin vanhempien luona.

Oli toinenkin viesti, monimutkaisempi, ristiriidassa ensimmäisen viestin kanssa. Ehkä se ei ole ollenkaan totta, ehkä kuvittelen sen. Siitä on vaikea kirjoittaa ilman että isä muuttuisi oudoksi ja irstaaksi. Se ei ole tarkoitus.

Olin isän tyttö. Minusta tuntuu (nyt, taaksepäin katsoessani), että isä nosti minut rinnalleen korvaamaan äitiä. Mitä isommaksi kasvoin, sitä paremmin lunastin paikan - tiedän tehneeni asioita, joita äiti oli luvannut tehdä, vaan ei sitten tehnytkään. Pieniä juttuja, pienuudessaan merkittäviä. Kuljin metsissä marjassa ja sienessä isän mukana. Saunoimme ja vihdoimme. Minä pesin isän selän harjalla - ei äiti.

Olisin halunnut omaa sauna-aikaa joskus murkkuiässä. Häpesin sitä, että vanhemmat näkivät joka paikassa tursuvat karvat (minulla karvat tosiaan kasvavat - vasta e-pillereitten syöminen on hillinnyt karvaisuutta) ja pullistuvat rinnat. Luulen että häpesin enemmän äidin katsetta kuin isän (äidillä on taito katsoa minua niin, että tunnen itseni vääräksi). Kun häpesin itseäni, en kehdannut puhua koko asiasta - enkä sitten saanut omaa sauna-aikaa kaupungissa ennen kuin 19-vuotiaana. Mökillä olin yksin saunassa ja löylyssä suunnilleen 11 vuodesta alkaen.

Kaupungissa oli kumminkin koti melkein koko vuoden. En oikein kehdannut edes katsoa itseäni. Ihon koskeminenkin oli vaikeaa rintojen alta ja haarustasta. Joskus kun vanhemmat olivat poissa molemmat (niitä hetkiä ei ollut usein), saatoin mennä eteisen peilin eteen katsomaan minua. En tainnut tehdä sitä koskaan ihan ilman vaatteita.

Ensimmäinen mies, joka minua piteli niin että siinä jotakin seksuaalista oli (miehen puolelta), oli humalainen setä. Olin kai seitsemännellä luokalla, setä käpälöi kirjastossa (sic!). Minua hävetti se tilanne, koin että halailu oli minun vikani. Se setä keksi tulla juuri minua halailemaan, (vaikka paikalla oli muitakin ihmisiä, ihan hänen ikäisiään naisiakin) koska minussa oli jotakin huonoa. Ällötti enkä kenellekään voinut sanoa siitä mitään, tuntui typerältä sekin, että ällötti. (Olen näemmä kirjoittanut tapauksesta ennenkin.)

Ensimmäinen mies, johon olin tunnistettavasti ihastunut, oli liki kuusikymppinen leski. Olin 29, hänellä oli 15-vuotias tytär. Muistan yhden viikonlopun ihastumisajalta. Olin käymässä vanhempien luona ja isä oli juuri nousemassa päivälevolta. Halasin häntä ja hetkeen en ollut varma, halasinko sitä ihastusta vai isää. Pelästyin. Luulin sekoavani. Hetki meni ohi.

Pyristelin sitten aika tyylittömästi irti suhteen alusta (sitä taisi kestää muutama viikko vain).