Uutispuuroa

Lähimenneisyydessä on muutaman vuoden jakso, jolloin en lukenut sanomalehtiä (en verkkosivujakaan). Ylen puoli yhdeksän uutiset saatoin katsoa, siinä kaikki. Tuntui että uutiset ahdistavat liikaa, vahvistavat minussa sitä uskoa, että maailma on paha ja jokaista pitää epäillä ja kuka tahansa koska tahansa voi tavalla tai toisella tuhota - ja tuhoamista monesti vielä pidetään hyväksyttävänä ja oikeana.

Mediaboikotti alkoi väljetä pari vuotta sitten. Viime syksynä tilasin kotiin Hesarin viikonlopputilauksen. (Jokapäivätilausta en kyllä tee... Tilaamattomuuteen on muitakin syitä kuin ahdistus; viikon lehtien paperimäärä on aika tolkuton, on ekologisesti älytöntä tilata kotiin lehteä jota molemmat voimme lukea työmaalla mielin määrin, meidän tapamme ylläpitää järjestystä on melko suuripiirteinen, joten äkkiä täällä kotona olisi vanhojen sanomalehtien hautausmaa...)

Mutta niistä uutisista ja uutisten ahdistuksesta. Vieläkin tunnistan sen ahdistuksen tietyistä uutisista. Viimeksi olo heräsi, kun uutisoitiin ylitorniolaisesta vanhuksesta, joka oli ensin tappanut aikuiset kehitysvammaiset tyttärensä, sitten vuodeosastolla maanneen vaimonsa ja lopulta itsensä. Jonain joutilaana hetkenä töissä pyörin (ahdistuksen maksimointitarkoituksissa, ilmeisesti) Hesarin keskustelussa, jossa kovin ymmärrettiin miehen tekoja ja osoiteltiin sosiaalitoimea sormella. Kertoilipa joku isompaa tietoa omaava siitäkin, miten miehen kehitysvammaiset lapset olivat määränsä verran elämässä jo kärsineet, raukat. (Hm, millä oikeudella ja ylemmyydentunnolla ns. terve määrittelee vammaisen elämän kärsimykseksi? Jos vamma ei aiheuta fyysistä kipua ja on syntymästä asti ollut olemassa, niin kokeeko ihminen silloin kärsimystä? Kärsiikö vaikkapa syntymäsokea näön puutteesta - voiko kaivata jotakin, jota koskaan ei ole ollutkaan?)

Laajennetut itsemurhat ovat hirveitä. Jollain lailla ymmärrän itsemurhan - kun mieli on tarpeeksi lukossa, alkaa elämän lopettaminen tuntua varteenotettavalta tavalta ottaa vastuu omasta itsestä. Sitä en ymmärrä, että itsensä murhaaja ottaa itselleen vallan päättää muidenkin ihmisten elämästä. Se on Jumalan leikkimistä, äärimmäistä vallankäyttöä. Jos näkee lähi-ihmiset niin avuttomina ja omasta itsestä riippuvaisina, ettei heidän elämänsä voisi jatkua oman kuoleman jälkeen, niin oman itsen ja muiden ihmisten rajat ovat täysin sekaisin - ja se taas on sairautta.

Minusta asia ei muutu yhtään ylevämmäksi siitä, että surmaaja ja surmatut ovat iäkkätä. Päinvastoin. Jos on elänyt tällä pallolla vuosikymmeniä eikä silti osaa ratkaista ongelmia muuten kuin tuhoamalla, niin elämässä on edennyt aika vähän. Ihan pieni lapsikin osaa raivota ja hajottaa hiekkakakkunsa lapiolla tai lyödä hiekkalaatikon muita leikkijöitä lapiolla päähän.

On jollain tapaa perin juurin kyvytöntä, jos liki 90-vuotias ei näe muuta vaihtoehtoa kuin 50-vuotiaitten lastensa surmaamisen. Koko lapsen syntymän jälkeinen elämä on elämää kohdun ulkopuolella, silloin opetellaan elämään omaa elämää - elämää jossa vanhemmat eivät enää huolehdi lapsesta. Jos lapsen on aikuisena mahdotonta kokonaan huolehtiä itsestään, niin silloin huolehtijoita pitää löytyä muista kuin vanhemmista.

Oikeasti sietäisi osoittaa kiväärillä loputtoman äidin(ja isän)rakkauden ideaalia, jossa vanhemmat huolehtivat lapsistaan viimeiseen asti. Yksikään vanhempi ei elä ikuisesti. Miten paljon niitä on, vanhempia jotka uhrautuvat ja pitävät kiinni lapsistaan, lapsia jotka ovat alusta loppuun riippuvaisia vanhemmistaan?