tiistai 9. syyskuuta 2008

Ryhmäliikuntaa

Olin pelottavassa paikassa, ryhmäliikuntatunnilla, siis koulun voimistelusalissa puolapuiden varjossa.

Ainoa ryhmäliikunta, jota jollain lailla voin tehdä, on joogaa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun aloitin joogaryhmässä. Kerran olen peräti tainnut käydä koko vuoden syksystä kevääseen. Vähintään kolme kertaa olen lopettanut marraskuulla.

Taas palasin siihen minulle vaikeinpaan: en yksinkertaisesti pysty tekemään tiettyjä liikkeitä. Ja se etten pysty, herättää ahdistusta, kun näen ja kuulen että ne muut ympärillä taipuvat ja vääntyvät eri tavalla kuin minä. On aivan kuin minun ei olisi lupa olla paikalla - enhän pääse edes alkuun tietyissä asennoissa.

Minulla on paskat polvet. Vasen polvi on vielä vähän kehnompi kuin oikea, se ei oikein siedä esim. polvi-istuntaa, vaikka miten olisi tyynytetty lattia. Oikea polvi taas saattaa yks kaks mennä lukkoon. Kuvittelin, että polviongelmat poistuisivat, kunhan ylikilotkin poistuisivat. Pöh, eivät ne mihinkään kadonneet. En edelleenkään pysty konttaamaan lattialla - tosin en keksi mitään syytä, miksi pitäisi kontata lattialla.

Sain puolittaisen paniikin yhdessä asennossa (polvi-istunta, tietty hengitystekniikka ja kädet ylös ojennettuina, asennon nimeä en muista). Aloin täristä koko kropaltani ja se vasen paska jalka sai suonenvedon, happi oli loppua. Avasin asennon ja istuin vaan loppuajan, koitin ajatella, ettei minun tarvitse enempää. Kukaan ei anna tästä numeroa. Minua ei tämän perusteella valita tai olla valitsematta. Jos tämä nyt jonkun silmissä näyttää laiskuudelta, niin näyttäköön.

Tuon minun paniikkiasentoni jälkeen seurasi rentoutus selinmakuulla, ja valutin silmistäni vettä ensimmäiset minuutit. Kunpa tajuaisinkin omat rajani jo ennen kuin olen purrut hammasta ja jännittänyt kaikki lihakset ja unohtanut hengittää ja alkanut täristä. Kaikkien lihasten jännittäminen ja hengittämisen "unohtaminen" napsahtavat päälle muuallakin kuin siinä pelottavassa ryhmäliikunnassa (itsekseni kun liikun, niin ikinä en ole joutunut samanlaiseen tilaan). Stressi tai jännitys voi laukaista saman (siis sellainen stressi/jännitys, jota kohtaan sosiaalisissa tilanteissa).

Ensi kerralla koitan suhtautua itseeni lempeämmin. Tämä on harjoitus, jonka voin aloittaa ihan heti, ei tarvise odottaa sitä seuraavaa joogatuntia.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tuosta tuli tietysti mieleen koulun liikuntatuntihelvetti. Aikuisena olen löytänyt oman tapani huolehtia fyysisestä kunnosta, mutta edelleen ajatus lentopallosta ja erityisesti pesiksestä saa aikaan pakokauhun ja silmittömän takautuvan häpeän. Pahinta on, että pelkään pienen tyttöni kokevan saman kohtalon kunhan koulunsa aloittaa --- vaikkei hänen pallosilmästään tai -silmättömyydestään ole vielä mitään näyttöä.

t: Vakilukija

meri kirjoitti...

Joo - vaikka eilisestä puuttui pallo, niin liikuntatunnithan sitä tulivat mieleen kummittelemaan..