Sopivat tunteet

Ystävän luona kylässä tänään illalla, kotiin pari tuntia sitten.

Ihmisen mieli on kummallinen. Jos tapahtuu jotakin oikein hyvää - niin kuin ystävälle juuri oli tapahtunut - niin sen hyvän vastaanottaminen on mutkikasta. Ansaitsenko tämän? Onko lupa? Entä jos seuraavaksi tapahtuukin jotain hirveää (aivan kuin kaikki muka olisi nollasummapelia, ja yksi oikein hyvä asia vaatisi rinnalleen yhden oikein huonon, onni kutsuisi takaovesta epäonnen sisään)?

Tietyissä tilanteissa - kun lukio loppui, kun sain opiskelun valmiiksi, kun sain ensimmäisen työpaikan - ei minussa olekaan tuntunut miltään. Järki on sanonut, että tapahtunut on "oikein hyvä", tunne on lyönyt tyhjää - ei mitään. Seuraavaksi onkin alkanut ahdistaa: nythän "pitäisi" olla onnellinen, tyytyväinen, riehakas.

Kaikesta sitä voi ahdistua. Niin kuin nyt siitä, että omassa mielessään määrittelee, miten kuuluisi tuntea. (Eivät ne määritelmät tyhjästä ole syntyneet, lähinnä kai ympäristön odotuksista ja arvoista, mutta ihan itse olen rakentanut mielensisäistä tunnehäkkiä).

Mies, siis nykyinen puoliso, sanoi vuosia sitten minulle tärkeän lauseen: "Älä luule, että nyt kuuluisi tuntua joltain." Mistä hän tiesikään, että minusta on kuulunut tuntua tältä ja tuolta, sen mukaan mitä olen kuvitellut "normaaliksi" ja tilanteeseen "sopivaksi". Aika vanhaksi on pitänyt elää, ennen kuin olen tajunnut että voi vapaasti tuntea mitä vaan - tunteet ovat aina sopivia. Tekojen sopivuus tai sopimattomuus on eri asia.