Teinimuisteloja

Eilen illalla kävelyllä sateen jäljiltä pestyssä maailmassa, kirkkaan vihreässä. Vastaan tuli teinipariskunta kädet toistensa vyötäröillä.

Sillä hetkellä olin vapaa omista kaunoistani. Mielessä liikahti, että teinit näyttivät onnellisilta ja hyvä niin. En tuntenut sisuksissäni kipua, joka syntyy kun törmään asioihin joista itse olen jäänyt vaille. Pääsin sivuun itsestäni. Ja sitten taas ajatukset palasivat itseeni... Siihen, että minun on vaikea pitää yhteyttä ainoaan todella Vanhaan ystävääni. Isämme olivat samalla tehtaalla töissä, äitimme kävivät neuvolassa yhtä aikaa, kun olivat pikkupaikkakunnan aakkosissa peräjälkeen, pyhäkoulussakin kävimme molemmat, tarhassa myös, ensimmäiselle luokalle kuljimme samaa matkaa, Vanha ystävä vain pari korttelia kauempaa.

Vanhan ystäväni elämä on monella lailla erilaista kuin omani. Osa minun vaikeudestani pitää yhteyttä häneen johtuu kaunastani. Murrosiässä ja nuorena aikuisena hän tuntui solahtavan vaivattomasti kouluun, kaveriporukoihin, ihastumisiin, seurusteluun, parisuhteeseen. Hän löysi ihastuksen pari vuotta vanhemmasta saman pikkukaupungin pojasta lukion ensimmäisen ja toisen vuoden kesällä, lukion jälkeen hän muutti pojan kanssa yhteen, opiskeli, poikakin opiskeli, he menivät naimisiin, syntyi ne klassiset kaksi lasta... Ne asiat, jotka minulle olivat hänen ikäisenään mahdottomia ja tavoittamattomia, olivat hänelle helppoja.

Minä, ystävä ja kaksi muuta tyttöä olimme pari vuotta jonkinlainen porukka. Kävimme yhdessä pikkukaupungin ostarilla notkumassa. Ei ollut pahemmin tekemistä - nuorisotiloja ei ollut, kapakohin ei päässyt, lähimmälle alaikäisillekin avoimelle keikkapaikalle menoon olisi tarvittu auto. Silti muistan, että meillä oli hirveän hauskaa. Kikatimme ostarin näyteikkunoille ja vartiointiliikkeen jääkaappimaiselle autolle, joka kurvaili muka tärkeänä siinä liikkeitten nurkilla. Kävimme katsomassa ö-sarjan paikallisen jääkiekkojoukkueen otteluita (vapaa pääsy, myös vapaa palelu). Olimme streittareita, vaikka sitä sanaa ei tunnettu. Emme juoneet mitään muistaakseni ikinä. Siinä sivussa katsoimme parin teinikännäävän tuttumme perään ja siivoilimme heidän jälkiään.

Porukka hajosi, kun Vanha ystävä ihastui ja rakastui. Toinenkin siitä samasta porukasta meni ihastumaan ja rakastumaan, jäljelle jäi minä ja yksi toinen tyttö, me vähän pulleat ja vähän kömpelöt olimme vähän jättöpaloja teinien seurustelukuvioissa.

Tajuamattani taisin olla vihainen ja kateellinen Vanhalle ystävälle. Hän oli ollut porukan vetäjä, nyt kun häntä ei enää kiinnostanut pyöriä tyttöjoukossa, niin menetin paitsi hänet, myös koko ryhmän. Yks kaks olin taas yksin. Näin Vanhaa ystävää enää koulussa. Viikonlopun jäljiltä hänellä oli aina jokin huomiota herättävä kasarihuivi kaulassa ja puhe täynnä poikaystävää. Ja mitä minulla oli? Olin ollut kotona isän ja äidin kanssa ja lukenut kirjoja.

Olen pitkään ajatellut kirjoittaa Vanhalle ystävälle. Ei ole hänen syynsä, että tunsin itseni hylätyksi, kun Ystävä taas eli omaa elämäänsä. Minua pidättelee se, että olemme edelleenkin erilaisissa maailmoissa. Hänen avioliittonsa sen teinirakkauden kanssa on hajonnut, mutta uusioperhe perustettu. Hän ei ikinä ole asunut yksin (hän on nuorin muistaakseni viidestä sisaruksesta), erostakin hän taisi muuttaa suoraan uuteen liittoon. Ja töissä taas... kun itse olen vaihtanut paikkaa ja alaa ja ollut työttömänä ja opiskellut, niin hän on valmistumisestaan asti ollut samassa työpaikassa.