Kas, mies kertoili pikkutuhman vitsin äskettäin. Edellisestä vitsailusta on aikaa. Nauratti ja halutti yhtä aikaa. Nauru oli aitoa, oi.
En oikein jaksa ajatella sitä, miten mies on ahdistukseni ja kipuiluni kokenut. Ei kai se ole minun asianikaan, miettisin toisen puolesta hänen olojaan. Siinä vitsin kohdalla mietin, että miehenkin huumori on tainnut liki loppua seksin suhteen. Joskus kun on yhdessä teeveestä töllätty tietyntyyppistä komediaa, niin mies on siinä sivussa vilkuillut minua vähän niin kuin yrittäisi ilmeistäni päätellä, sopiiko jutulle nauraa. [Josta tulee mieleeni: tämä Ristirouvat eli Suburban Shootout on ihan tolkuton.]
Voi että... Vanhemmillani on ollut vielä hullumpi asetelma. Isä on teatraalisen isosti osoittanut, että onpas tämä tissipeppujuttu nyt kiva ja äiti on puhissut ja tuhissut ja lausunut paheksuvan sanan. Muutenkin äidillä on ikävä taipumus pilkata toisten huvia tökkimällä siihen mukajärkeviä kysymyksiä: No mikäs noin naurattaa? Ja sekö ny oli hauska?
[Ilmankos joskus arastelen ilojen paljastamista. Nehän voi mitätöidä ja osoittaa pelkäksi typeryydeksi.]
Kaipaisin komiikkaa, silti tietyssä pisteessä kadotan komiikan tajun kokonaan. Mies taas kääntää kaikkein kipeimmät omakohtaiset juttunsa komiikaksi automaattisesti. Viimeksi hän väänsi aika holtitonta vitsiä maatessaan sairaalassa leikkausta odottamassa. Onhan se hänen huumorinsa puolustusmekanismi, juu, mutta kiva olisi omata siitä edes jotakin. Ei minun tarvitsisi upota kivenä jonnekin angstin pohjalle. Ei se ahdistukseen putoaminen ole yhtään parempi tai todempi vaihtoehto kuin koomisten puolien näkeminen.
Joskus kyllä esitän kipeitä asioita hullunkurisessa valossa. Terapiassakin olen välillä kuvannut kepeästi menneitä. Mutta kipeiden asioiden esittäminen hullunkurisessa valossa on juuri sitä mitä sanoo olevansa - ensin on tehnyt kipeää ja sitten olen piilottanut sen kivun, kuorruttanut sen reippaudella ja kevyellä vitsailulla. Tuo on... kaunistelua?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti