Eilen tänne kirjasin tämän päivän ohjelmaa. No eipä toteutunut se ohjelma sellaisena kuin olin kuvitellut. Menin töistä suoraan bussille ja bussissa vasta kaivoin kännykän käteen: terapeutti oli soittanut aamulla. Puhelinkammoisena menin terpan työhuoneelle asti ja odottelin siellä hiukan yli sovitun ajan, ennen kuin soitin hänelle.
Flunssa. Aika peruttu.
Löntystin sitten keskustan toiseen laitaan. Oli itku kurkussa, terpan työhuoneen rappukäytävässä kuljin silmät märkinä. Juuri ennen töistä lähtöä olin saanut kohtuuttoman ahdistuksen vaikean kollegan takia (hän komenteli aika tylysti muutamaa asiakasta ja minulle tuli tunne, että haluan kadota jonnekin piiloon, paikkaan johon hän ei ulottuisi).
En tiedä, miksi vaikean kollegan kiukku pelottaa minua. Eihän hän edes kiukkua minulle (ei tänään ainakaan). Olenko vain tottumaton siihen, että kiukkua voisi ilmaista jollain lailla? Osaan näyttää vihaisuuteni vain lähi-ihmisille ja vain ääritilanteessa. Kateellinenko olen, kun toinen uskaltaa äksytä ja tylyttää eikä yhtään edes yritä olla hyväntahtoinen asiakkaille, jollei hyvää tahtoa ole ensin ansaittu esim. kohteliaalla käytöksellä? Vai kuvittelenko, että minun pitäisi saada lepytettyä kollega - nauravaiseksi, hyvälle tuulelle?
Rauhoituin kävellessä, menin syömään salaatin.
Tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa kuvanveiston luokassa - kaikki on mahdollista, kaikki muodot ja värit - ei, vielä en ole tehnyt mitään. Olen vasta silpunnut paperia ja ihmetellyt mahdollisia maailmoja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti