Pitäisikö tietää?

Minua hämmästyttävät ja hiukan hirvittävätkin ne ihmiset, joilla on elämänsä suunnat selvillä. He ovat tavallaan ihanneyksilöitä, sillä esim. ammatinvalinnan linjauksia tehdään kovin nuorena. 14-vuotiaan pitäisi jo tietää, haluaako hän suuntautua taideaineisiin, kieliin vai luonnontieteisiin.

Ei minulla ole ollut selviä päämääriä. Koulussa roikuin pitkän matematiikan alusta loppuun, kirjoitinkin sen siedettävin arvosanoin. Varmistelin silloin selustaa: mistä minä tietäisin, vaikka minusta tulisi biologi tai farmaseutti tms. Paljon helpommin tiesin silloin (ja tiedän edelleen), mikä minusta ainakaan EI tule. Ei suurperheen äitiä. Ei poliisia. Ei pappia. Ei synnyinkaupungissa ikänsä asuvaa.

Tarvitsisi töissä silmäillä uusin Me naiset läpi. Sen kansijuttuluettelo lupaa, että kolme opettajaa kertoo, miksi he vaihtoivat alaa.

Miksi minä vaihdoin alaa? En löytänyt itsestäni kasvattajaa. En pitänyt siitä, että joudun kohtaamaan ryhmiä ryhmän perään - kymmenittäin lapsia ja nuoria, joiden nimet opin hämärästi vasta kun kurssi alkaa olla jo lopuillaan. En osannut laittaa rajoja työlle, joka kulkeutui mukana kotiin ja vapaa-aikaan. En osannut laittaa rajoja lapsillekaan.

Minussa on liikaa rajoja. Sellaisia rajoja, jotka haittaavat elämääni. Rajoja, jotka tulevat peloista: pelkään tekeväni mokia, pelkään että minulle suututaan, pelkään että minua ei hyväksytä mukaan, joukkoon. Pelkään, etten olekaan niin kuin "kuuluu" olla.

Jos itsessä on paljon rajoja, ei kykene asettamaan rajoja lapsille tai nuorille. Tai kenties kykenee, mutta rajojen asettaminen ahdistaa, kun omassa itsessä on jo kaikkien mielensisäisten häkkien takia ahdasta olla.

Olisin tarvinnut toisenlaista työrytmiä: vähemmän urakkatyötä, enemmän lyhyitä lomia. Olisin tarvinnut omaa tilaa opettajainhuoneessa (siellä oli pitkä pöytä ja pari pienempää, kolme tietokonetta kolmeakymmentä kohden). Paljon ihmisiä ja kovin vähän aitoja kohtaamisia.

Olen sentään lakannut näkemästä painajaisia koulusta.