En ehdi olemaan itsessäni

Tulossa ja menossa ja minä itse siinä välissä. En oikein hengitä rauhassa.

Kahdeksaan asti töissä. Töistä ruokakauppaan. Kotiin. Luin hetken kirjaa. Pakkomielteinen ruuanlaittovelvollisuus iski, tein porkkanakeittoa, josta saan huomisen ja ylihuomisen eväät. Jossakin välissä kirjoitin keskusteluketjuun, johon olen jämähtänyt inttämään. Sitten piti käydä toisaalla hiukan modettamassa. Kurkin puoliskon olan yli tv:n ajankohtaisohjelmaa. Vastasin pariin sähköpostiin. Siivosin kissojen hiekkalaatikon.

Ja koko ajan kello kiitää ja huomenna on aamuvuoro, aamuvuoron jälkeen terapia ja terapian jälkeen - ah - työväenopiston paperisavikurssin ensimmäinen kerta. Kurssiin liittyy myös absurdi pelko: entä jos en keksikään mitään, entä jos olen ihan tyhjä, entä jos en saa mitään tuntumaa saveen, entä jos se muu ryhmä on sitä mummoporukkaa, joka tekee pikkusieviä kuppeja krumeluurikoristeilla? Entä jos iskee ahdistus ja suorituspaine eikä ole ollenkaan hyvä olo? (Olen nyt ollut puolitoista vuotta tekemättä keramiikkaa, sitä ennen tein... fantasiahahmoja, eläimiä, joita ei ole olemassa - paitsi että nyt on, ne hahmot ovat tuolla kirjahyllyssä.)

Oletettu kotiinpaluuaika huomenna illalla yhdeksän jälkeen.

Juuri näiden ajatusten takia en pidä aikatauluista. Ahdistun niistä etukäteen, kun mietin, missä olen huomenna ja miten pitää ennättää esim. nyt terapiasta sinne keramiikkapaikkaan. Huomisen menemiset ja tulemiset ovat mielessäni jo alkaneet, vaikka tässä välissä on vielä yö.

Jospa hengittäisin vaan. Venyttelisin. Olisin hetken ennen nukkumaan menoa.