Mallioppiminen

Haluaisin kokonaan irti lapsuudenkodin malleista. Ne ovat kipeitä ja ne ovat niin ei-minua, etten selviä niiden kanssa. Mutta vaikken selviä niiden kanssa, niin silti minun on vaikea nähdä elämää mallien ulkopuolella.

Pari päivää sitten minulla ja miehellä oli keskustelua aiheesta kotityöt, tarkemmin sanottuna roskien viennistä. (Aivan! Sarjassamme elämää suurempia asioita.) Homma täällä uudessa kodissa on päässyt luisumaan siihen, että minä olen ollut talouden ainoa roskavastaava, ja vien jokikisen pussin kompostiin, sekajätteeseen, pahvinkeräykseen, paperinkeräykseen, metallijätteeseen... Olen ottanut sen kontolleni joskus syksyllä, silloin kun pari kertaa oli tuossa eteisessä valmis roskapussi haisemassa, kun tulin kotiin. (Roskapussin haju ei miehelle ole mikään signaali, sillä hänellä ei erään vuonna yksi ja kaksi päähän osuneen iskun seurauksena ole hajuiaistia lainkaan. En siis voi jättää roskia haisemaan ja luottaa siihen, että kyllä ne miehenkin nenä kohta huomaisi.)

Olen oikeasti ottanut mielensisäisiä raivareita roskista. Ei nimittäin ole kiva, kun minulta kestää asunnosta poistuminen puoli tuntia - sen puoli tuntia kokoan jonkinlajin jätettä pussiin tai pinoon (eiväthän ne valmiiksi pusseissa ole, ei, niitä pitää keräillä hyllyltä tai tiskipöydältä tai nostella kissanhiekkalaatikoista). Mies ei ole havainnut koko operaatiota, kun roskikset kulkevat sinne jätesäiliöön minun toimestani, simsalabim.

Mielensisäiset raivarini ovat menneet aika mahdottomissa sfääreissä, sellaisissa etten ole niiden pohjalta uskaltanut ottaa koko asiaa puheeksi. Olen pelännyt, että mopo karkaa käsistä ja alkaisin vain huutaa ja raivota. Ilmeisesti olin päässyt jonkinmoiseen seestymykseen, kun kykenin nyt puhumaan ihan tolkullisesti ja ymmärrettävästi. Ja mies kuuli. Ja minäkin kuulin.

Koko ilmiö on minulle vieras, täysin muualta, kirjallisuudesta, elokuvista, jostain. Eivät minun vanhempani puhuneet mistään. Eivät etenkään asioista, joissa olisi ollut jonkinlaista eripuraa. Tilanteet menivät muistini mukaan niin, että molemmat vetäytyivät ja äiti alkoi mököttää, kun jotakin kiristyksen aiheitta oli hiukan lähestytty.

Minun on vaikea luottaa siihen, että kiistakysymyksistä puhuminen johtaisi johonkin. Siksi on niin kamalaa, kun huomaan, että jokin asia hiertää, olen suuttunut, ärtynyt, hermostunut ja siitä pitäisi puhua. Yritän selitellä tunteitani pois - eihän tässä ole mitään syytä, pillastun turhasta, mitä minä nyt kitisen... Mitätöin mielessäni itseäni erittäin tehokkaasti, sillä en vieläkään osaa uskoa, että ärtymyksenaiheeni olisi lupa nostaa esille ja se voisi tulla kuulluksi.

On tässä opettelemista. Ja jokin osa minusta on kateellinen kaikille niille, joiden ei tarvitse tämänikäisinä tällaista opetella - siis niille, jotka osaavat jo, ovat kenties osanneet koko aikuisen ikänsä. No, ehkä tämä kateus on positiivista.