Epätavallista avoimuutta irl töissä tänään. Huomasin yks kaks kertoneeni työkaverille, että käyn psykoterapiassa. Mutkan kautta terapia liittyi aiheeseen, puhuimme työvuoroista ja siitä, että työpaikan aamu- väli- ja iltavuorot ovat tavallaan armeliaita: sitä pystyy sopimaan menojaan arkisin päiväsaikaan.
No tulipas sekin sanottua... Tuo työkaveri on ihan mukava, mutta hiukan yksinkertainen (en löydä oikeaa sanaa kuvaamaan häntä). Semmoinen keski-ikäinen kolmen lapsen äiti, pariutunut nuorena ja ilmeisen onnellisesti. Jollain lailla keskiverrolta ja normaalilta vaikuttava, tunne-elämältään mutkaton (itkee ja nauraa helposti). Joskus aiemmin olisin ahdistunut hänestä (lähinnä siitä, että olisin verrannun itseäni ja häntä ja kokenut, että minun kuuluisi olla samankaltainen hänen kanssaan).
Ja sitten se toinen työkaveri, tapaus Vaikea. Hän oli tänään suorastaan viikonlopputunnelmissa, oli löytänyt digikuvia jostain työporukan retkestä lähikaupunkiin. Hän näytti niitä mulle ja sanoi: Kauheeta kun mä näytän läskiltä.
No, ehkä vaikea oli niissä kuvissa muutaman kilon painavampi kuin tällä hetkellä, ihan varmasti kumminkin normaalipainoinen.
Sentään hän sen päivittelynsä jälkeen sanoi: No mä nyt olen niin ylikriittinen.
Menin sanomaan, että olen ollut sen 30 kiloa nykyistä painavampi, ja vanhojen valokuvien katsominen tekee häijyä. Vaikea ei siihen reagoinut oikein mitenkään.
Meillä käy yksi asiakas, jossa näen itseäni suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Hän on kovin sukupuolineutraalisti pukeutuva nainen, lyhyet hiukset, lihavahko mutta ei mikään tankki, ikää 25 kenties. Vastaavia menneisyyden peilejä olen ohimennen tavannut ennenkin, mutta aiemmin se jokin tunnistaminen on saanut aikaan lähinnä ällötystä ja yökötystä. Olen noin kuvannollisesti halunnut mennä ja ravistella hartioista, huutaa: Tekisit jotakin, menisit kohti edes joskus! Kummasti tämä yksi herättää isoa myötätuntoa. Tulee lämmin olo, kun näen hänet.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti