Pelkään puhelimessa puhumista. Voin välillä viikkotolkulla suunnitella jotakin puhelua, sitä milloin soitan ja mitä sanon. Viralliset puhelut jonkun tuntemattoman kanssa ovat kaikkein pahimpia.
Pelkään sairauksia. Aiemmin kehittelin itselleni oireita ihan noin vaan. Esimerkiksi yhden puoli vuotta minulla oli pala kurkussa ja olin osin vakuuttunut kurkkusyövästä. Samaan aikaan kumminkin tiesin, että olin napannut ajatuksen sairaudesta yhden kollegan oireilusta - hän oli kuollut kurkunpään syöpään muutamaa kuukautta ennen kuin minun nieluoireeni alkoivat.
Vieläkin joskus päiväksi tai kahdeksi tulee se pala kurkkuun. Pala on yhdenlainen ahdistusoire, jota en kykene hallitsemaan.
Pelkään tuhoavani vahingossa minulle rakkaat ja tärkeät asiat. En tiedä, mistä tämä maaginen ajatus on peräisin.
En uskalla ajaa autoa. Silloin joskus kun ajoin (18-20 ikävuosina), tunsin että liike käy liian nopeasti, en ehdi hahmottaa, mitä kaikkea vilistää sivuitse. Pelkään olla auton kyydissä.
Pelkään että terapeutti kuolee, kun terapiani on vielä kesken. Kerran matkalla terapiaan kuljin liikenneonnettomuuden sivuitse, oli autoja rutussa ja ambulanssi. Sattumoisin terapeutti oli sillä kertaa myöhässä. Odotellessani olin aivan varma, että terapeutti oli ollut kolariautossa ja kuollut tai pahasti loukkaantunut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hei!
Tunnistan todella hyvin tuon puhelinpelon, itse inhoan puhelimia ja niiden käyttöpakkoa, eikä asiaa helpota se, että suurimmalle osalle ihmisistä puhelimen käyttö on täysin luonteva, jopa mieluisin väline kaikenlaiseen kommunikointiin.
Sain työsuhdepuhelimen, jolla minun odotetaan pirauttelevan ja myös olevan tavoitettavissa. Aina kun se soi, olen sydänkohtauksen partaalla ja alan hikoilla.
Minäkin suunnittelen päiväkausia etukäteen, jos tiedän joutuvani soittamaan. Ja jos on huono (=tavallista masentuneempi) päivä, en kerta kaikkiaan saa puheesta puhelimen kautta selvää, ääni puuroutuu korvaan eikä tavoita aivoja. Itse änkytän, enkä puhelun päätyttyä muista yhtään mistä puhuttiin tai sovittiin. Näkömuistiselle ihmiselle puhelin on kamala vehje, kun sieltä kuuluu vain ääni, eikä visuaalista tukea tule ollenkaan.
Kaikki tämä tuottaa työhöni stressiä, josta en voi valittaa, koska puhelimen käytön pitäisi luonnistua kaikilta - johan ekaluokkalaisillakin on kännykät! Ei vaan sovi mulle.
Kiitos, Meri, kun blogissasi puet sanoiksi asioita, joiden sanoiksi pukeminen on meille monelle lähes mahdotonta.
Emme taida olla Nokian suosikkiasiakkaita :)
Joskus olen miettinyt, että puhelinmyyjänä olo olisi mahdotonta. Soitella nyt oudoille ihmisille joilla voi olla kesken mitä vaan, ja jo ennakolta tietää, että ne oudot luultavasti ärsyyntyvät soitosta.
Onneksi en työn puolesta joka päivä joudu puheluja hoitamaan (vastaamista lukuunottamatta, ja töissä puhelimeen vastaaminen on sentään astetta helpompaa kuin jollekin Tauno Tuntemattomalle soittaminen).
Lähetä kommentti