B-lausuntoa hakemassa, taas

Tänään iltamyöhällä on psykiatri. Yritin töitten jälkeen miettiä, mitä tarvitsisi puhua. Toisaalta pitäisi vaikuttaa terveeltä, mutta silti sairaalta... Eh. Tietääkseni kolmatta vuotta ei myönnetä, jos aiemmista ei ole positiivista näyttöä osoitettavissa. Jos sitä näyttöä on "liikaa", niin silloinkin katsotaan, että kolmas vuosi on tarpeeton.

Ehkä jätän tämän laskelmoinnin toisaalle.

Ihan rehellisesti olo tuntuu vakaammalta kuin vuosi sitten. Silti haluaisin sen kolmannen vuoden varmistamaan, että vakaus ei heti ensimmäisen stressaavan ajanjakson sattuessa haihdu. Tiedän ennakolta, että syksy ja talvi töissä ovat raskaita - työajat muuttuvat hankalammiksi ja minulla on vastuita enemmän kuin oli vuosi sitten. Viime syksynä oli peräkkäinen sarja hyviä muutoksia, nyt on (ennakolta) tiedossa silkkaa arkea. Olen huono jaksamaan sitä arkea, helposti stressaannun ja alan tuntea itseni heikoksi ja voimattomaksi.

Terapiassa en ole juuri lainkaan puhunut minun ja miehen suhteesta. Ei sitä kauhean isosti ole tarpeen puhua, mutta jotakin olisi hyvä yrittää sanoa. Parisuhde tuntuu vaikeammalta puhua kuin puhtaasti omat asiani. Suhteesta jos puhun, niin joudun pakostakin selittämään toisen tekemisiä ja olemista ja se taas tuntuu hiukan juoruilevalta. Luultavasti tässä kuvittelen omiani, kuvittelen että terppa asettuisi tuomitsemaan miehen, sillä sellaisen asenteen äitini joskus otti minun kaikkia mahdollisia miessuhteitani kohtaan. Siispä vaikka minun ja miehen suhteessa ei olisi kovin paljon terapoitavaa, niin puhuminen voisi olla tärkeää terapiasuhteelle.

Hohhoh, ollaanpa sitä taas analyyttisiä. Oikeammin oli tarkoitus sanoa, etten uskalla puhua parisuhteesta. Uskallan puhua jostakin menneistä tapahtumista suhteessa ja ajasta ennen suhdetta, mutta nykyhetkestä... en oikein. Minulla on ihan hullu pelko siitä, että terppa tuomitsisi meidän suhteen vääräksi, väärälaiseksi (tämähän on ihan sama pelko, kuin minulla on suhteessa omaan naiseuteen... etten osaa olla sillä lailla oikea nainen, kuin pitäisi tai kuuluisi... Ilmankos pelkään parisuhteenkin olevan "väärä").

Vääräksi suhteen voisi tehdä muutama yksinkertainen juttu: meillä on omat makuuhuoneet ja omat sängyt, emme tee yhdessä paljon mitään arkisin, emme halaile tai pusuttele tai sano toisillemme rakkautta.

Emme osaa olla symbioosissa. Se kai se on, meidän suhteen kummallisuus. Missään vaiheessa, alussakaan, emme ole olleet kiinni toisissamme. Tuota on vaikea selittää, tuntuu että psykologiankin suhdekuvaukset lähtevät siitä lilluvasta symbioosista, jossa minän ja toisen rajat katoavat - vähintään alkuhuuman ajaksi. (No, alussa olin kyllä huumautunut ja leijuin ihastuspilvessä, mutta en määrättömästi halunnut olla vaan toisen kyljessä, niin kuin noin yleensä keskimäärin vissiin halutaan... halusin erilleen ja irti ja omaksi itsekseni vähintäänkin vuorokauden jälkeen. ) Niin, alan tässäkin puolustella tapaamme olla yhdessä. Nytkin mies meni töistä tultuaan päiväunille omaan makkariinsa, ehkä nousee sieltä ennen kuin lähden psykiatrikäynnille, ehkä ei. Minun mielessäni siinä "normaalissa" suhteessa töitten jälkeen puuhastellaan yhdessä ja istutaan kyljikkäin. En minä halua puuhastella yhdessä, haluan roikkua kirjoittamassa tätä ja jonain toisena päivänä haluan lukemista tai kävelyretken, mutta niin monesta tuutista kuuluu puhetta siitä, miten parisuhteessa pitää olla yhteistä aikaa ja pitää tehdä yhdessä ja pitää puhua. Pääh. Me puhumme äärimmäisen harvoin parisuhteesta. Itsestämme kyllä puhumme.

Minulle tärkeintä on, että toinen arvostaa ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Yritän itse samaa toiselle.