Olen aika auki (heh)

Matka oli ihana. Ei maailman ääriin, mutta tarpeeksi toisaalle. Pääsin leikkimään turistia ja olemaan avoimen rakastunut.

Niin... avoimen rakastunut. Mikä ihme tässä on, että nyt pystyn halailemaan ja suukottelemaan ja silittelemään toista ihmistä - ja kaikki toimii myös toisin päin? Ex:n kanssa ei ollut mitään tällaista, oli vain jumi, jota en saanut ratkaistua. Kuvittelin, että se jumi johtui minusta. Joko olen nyt salamannopeasti muuttunut ja kehittynyt, tai sitten minun ja ex:n kosketusten puute ei ollutkaan pelkästään minun, vaan vähintään puoliksi ex-miehen jumi.

Pystyn jopa puhumaan vuolaasti seksin aikana - ex:n kanssa olimme molemmat mykkiä kaloja.

Voi pojat. Voihan olla, että ex:n ja minun suhde oli tarpeellinen ja sillä hetkellä paras mahdollinen minulle. Jos joskus kolmekymppisenä vielä uskoin, että parisuhteet ovat muita varten, niin kolmevitosena taisin edelleen uskoa, että sellaiset parisuhteet, joissa on hellyyttä, ovat muita varten. Uskoinko edes, että hellyyttä olisi suhteissa? Enempi taisin pitää sitä yhtenä elokuvakliseenä, samanarvoisena kuin shampanjaillalliset ja timanttisormukset. Olin oppinut, että oma herkkyys ja tarvitsevuus pitää peittää. Vasta nyt olen päässyt tarpeeksi kauas vanhempien kalseasta suhteesta ja alan uskoa, että toisen lähellä voi olla fyysisesti hyvä olo ja omat tunteensa voi sanoa ääneen.

Luen Ben Malisen Elämää kahlitsevaa häpeää. Jospa jo pääsisin tasapainoon häpeäntunteitteni kanssa. Eron jälkeen tietyt vanhat kokemukset ovat menettäneet tunnemerkitystään - en esim. enää tavoita sitä häpeää, joka liittyi minun naiseksi kasvamiseeni. Mutta tämä omien tarpeitten piilottelu... hävettää löytää itsensä taas samasta lammikosta rähmällään, luulin, että kävin tämän lätäkön jo työuupumusvaiheen aikana läpi. Luulin, että osaisin jo seistä omalla puolellani, hyväksyä myös herkät ja hauraat puoleni. Silti jossain kohdin ex:n kanssa elämisen perusstrategiaksi tuli ylenpalttinen vahvuus.