Väärä suhde, höh

Jokin monimutkainen ajatus minusta ja parisuhteesta... Kärsin näistä luuloista, että oma suhde on nimettömien yleispätevien standardien mukaan vääränlainen. Olen kai niin kovin uskonut omaan suhteettomuuteeni (hamaan hautaan asti), että tuo on yksi tapa selittää nykyhetkeä.

Kun mietin noita edellisessä kirjoituksessa luettelemiani juttuja, niin ainoastaan yhdessä tekemisen puute on sellainen, joka joskus hiertää mieltäni. Ja jos taas katson hiukan toisesta näkökulmasta, niin esim. meidän kissat ovat kovin yhteisiä ja tavallaan tekemistä nekin, ne jokainen kovin tärkeitä.

Symbioosista päädyn suoraan vanhempieni liittoon. He tekevät ihan kaiken yhdessä. He puhuvat tunteistaankin (sen vähän kuin puhuvat) me-muodossa: "Me sitten ihmeteltiin, kun xx". Olen saanut kerran aikuisena heiltä hämmentävän tunnustuksen: "Kyllä me sua rakastetaan". Olin muistaakseni vihainen tuon lauseen jälkeen - se mitä olen epäillyt ja kyseenalaistanut, on äidin rakkaus. Tuossa me-lauseessa äitiä ei taaskaan ollut olemassa - niin kuin ei yleensäkään.

Tuollaisessa muodossa me on hirviö, joka latistaa ja typistää ja rajoittaa. Ei voi tehdä tätä tai tuota, kun se toinen ei ole kiinnostunut/halua/tykkää.

Sitten taas tuo rakkauspuhe, jota joillakin on (yhdellä ystävälläni ja hänen miehellään esim. on tapana lopettaa puhelu sanoihin "rakastan sua"). Omassa kielenkäytössä se kuulostaa epäaidolta. On aivan kuin näytelmän vuorosanoja lausuisi. Epäaitouden tunne ei tarkoita rakkauden puuttumista, vaan sitä ettei saa omaa tunnettaan (sitä epämääräistä oloa) yhdistymään yksinkertaisiin sanoihin. Jotta en kokisi itseäni pakotetuksi ja teeskentelijäksi, niin vältän noita r-lauseita. Vältämme, molemmat (me-muoto, jestas!).

Yleensä suhteesta puhuminen taas ei minusta ole oikein tarpeen. Ei suhde ole mikään kolmas persoona. Meitä on tässä kaksi ja ajoittain jompi kumpi ihmettelee ääneen, miten jokin asia hoidetaan. Tai sanoo, miltä itsestä tuntuu. Tietty voisi sanoa enemmän ja arvuutella vähemmän. Mutta taidan jähmettyä ja jäykistyä ja mykistyä, jos pitäisi alkaa puhua suhteesta. Ihan liian iso ja epämääräinen teema, minusta. Romaanin voin rakentaa suhteesta, puheenaiheeksi se ei taivu.

Sitten tuo eri makuuhuoneissa nukkuminen. Elin ensimmäiset 20 vuotta ilman omaa makuuhuonetta tai omaa huonetta. Oli mielettömän hienoa, kun sitten ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä pääsin soluun, jossa oli oma huone. Olen aina välillä ihan surkea nukkuja. Se tarkoittaa, että kierin sängyssä eestaas, puhisen, nypin hiuksia, vääntelehdin, hengitän raskaasti, kun nukahdan, niin horrostan ja kuorsaan... Kun joudun valvomisen alkuun, niin alan pelätä että valvomisellani häiritsen muiden huoneessa kenties nukkuvien unta. Kun on oma huone, niin unettomana yönä minun ei unettomuuden lisäksi tarvitse ahdistua siitä, että valvottaisin miestä tai herättäisin hänet unesta...

Ja tästä muistuu mieleen, miten yksi työkaveri juuri viime viikolla valitti, että mies valvoi yön ja kääntyili eestaas yhteisen sängyn patjalla, joten työkaveri siis heräili vähän väliä. Ihan aina en ymmärrä, miksi sitä pitää jääräpäisesti tehdä asioita jollain lailla kun niin vain on "tapana".