Poistelin täältä kymmenittäin viestejä taannoin. Olin jo lopettamassa tämän kirjoittamista - välillä ei huvita. Välillä kiusaa se, että ilmeisesti ex on lukenut tätä ja ehkä lukee vieläkin. Toisaalta jos hän tätä lukee, niin se on hänen asiansa. Maailmassa on miljoonia muitakin blogisivustoja, ei ole mitään pakkoa tulla juuri tänne luuraamaan.
Omassa pienessä päässäni olen osin kirjoittanutkin jotkut aikaisemmat tekstit sillä ajatuksella, että ex kenties ne lukee. Ei erityisen fiksua tai kypsää toimintaa - mutta en osannut tehdä muutakaan. Puin asioita lähinnä kirjoittamalla. Se on ensimmäinen tapa - siis jos kykenen löytämään sanoja. Todelliset ongelmat alkavat siinä kohdin, kun sanoja ei tavoita, kun en tajua, miltä tuntuu, kun on vain muodoton möykky. Koko viimeisimmän vuoden aviossa olo olo sellaista muodotonta möykkyä, jolle en löytänyt sanoja. Myöhemmin on selityksiä ja tunteita ja merkityksiä tullut tulvimalla.
Ajattelin jatkaa tätä, toistaiseksi. En halua leikkiä kuurupiiloa ja perustaa jonnekin uutta blogia x, jossa kirjoittaisin taas eri nimimerkillä. Minulla on paha taipumus piiloutua ja suojautua. Se, etten kirjoita omalla nimellä, on yhdenlaista suojatumista, mutta sen pitemmälle - kirjoittamisen lopettamiseen tai blogin vaihtoon - en ryhdy. Jos joku todellisen elämäni ihminen (ex tai joku muu) tätä lukee, niin lukekoon. Mitä sitten, jos lukee?
Makailin tänään ammeessa. Olin tajuavinani, että kirjoittaminen on se minun keinoni tulla näkyväksi. Se on syy kirjoittaa. Ei ole merkitystä sillä, mikä on kirjoittamisen muoto - fiktio, blogiteksti, kynällä kirjoitettu päiväkirja, kirje, sähköposti - pääasia, että kirjoitan. Jos en kirjoita, olen vielä enemmän hukassa kuin yleensä, vielä näkymättömämpi ja pienempi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Heipparallaa ja tervehdys satunnaiselta lukijalta! Eksyin joskus vuosi sitten blogiisi ekan kerran ja tykkäsin kirjoituksistasi, mutta jotenkin se lukeminen sitten jäi.
Nyt löysin blogisi uudelleen, ja on ihanaa, että jatkat kirjoittamista! Pohdiskelet elämääsi ja tuntemuksiasi niin hyvin, että kirjoitustesi lukeminen on minullekin terapeuttista. Kiitos siitä!
Voin kokemuksesta sanoa, että eipä se jatkuva nimimerkkien vaihtaminenkaan mitään onnea ja autuutta tuo. Itse olen nimittäin harrastanut sitä niin kauan kuin olen netissä roikkunut. Siinä tulee jotenkin juurettomaksi, ei vakiinnu mihinkään, ja myöhemmin harmittaa. Mutta tuolle taipumukselleni en oikein mahda mitään. Mutta en suosittele sitä, ei sekään kovin kivaa ole.
Nyt, kun aloitin taas uuden blogiprojektin (tällä kertaa sen viimeisen... joopajoo), rupesin itsekin pohdiskelemaan noita juttuja, että mitäs jos joku läheinen tunnistaa. Avaudun nimittäin aika henkilökohtaisistakin jutuista, nimimerkkini suojissa.
Lähdin kuitenkin samasta ajatuksesta kuin sinä: tavallaan en haluaisi että joku tunnistaa minut, mutta tavallaan olen varautunut siihen. Ajattelen, ehkä samalla tavalla kuin sinä, että ei ole pakko lukea.
Toisaalta, jossakin alitajunnan syövereissä tykyttää ajatus, että voisi tavallaan olla jopa helpottavaa, jos joku tunnistaa minut tai - vielä parempaa - itsensä kirjoituksistani. Sillä tavalla ainakin saisin hänelle sanotuksi asioita, joita en ole uskaltanut sanoa...
Ristiriitaista.
Hei Sinä, kiitos kun kirjoitit!
Minä olen tainnut joskus parille irl-ihmiselle joskus tämän blogin osoitteen antaa, mutta en usko, että heistä kukaan on jäänyt tätä pitemmäksi aikaa lukemaan. Ex-miehestä en tiedä, silloin kun olimme yhdessä, hän ei tätä lukenut. Olisi nurinkurista, jos hän seuraisi tätä nyt eron _jälkeen_ tiiviisti.
Entä sitten, jos joku tunnistaisi? Tuskin siitä mitään seuraisi - en minä niiiin tärkeä ihminen ole.
Lähetä kommentti