Tuntuu keväältä

Ajoin ensimmäistä kertaa pyörällä töihin ja takaisin. Ensimmäinen kerta talven jälkeen on joka kerralla yhtä ihana. Liike, rytmi, vapaus.

On ollut harvinaisen hyviä päiviä. Joskus itken, mutta en jumitu itkemään tunneiksi. Joskus huomaan taas riiteleväni ex-miehen kanssa mielessäni. Yritän viheltää ne riidat poikki, keskittyä muuhun. Joskus jopa onnistun.

Asetin itselleni takarajan: lukuvuosi riittää. Tämä eroaminen alkoi elokuussa, toukokuun loppuun mennessä tämä on ohi. En tiedä, mitä se käytännössä merkitsee (mitä minun on tehtävä, jotta tämä olisi ohi). Tunne sanoo silti, että olen loppusuoralla. Kaikesta päätellen olen jäämässä henkiin. Tuskin olen sen ehompi tai parempi ihminen, kuin ennen eroa. Ehkä jatkossa osaan ilmaista suuttumukseni ja pettymykseni ennen kuin alan kasvattaa noista tunteista muuria minun ja läheisten ihmisten väliin.

Voi miten toivoisin, että olisin jotain oppinut.. Ja kumminkin epäilen, että löydän itseni samoista montuista myöhemmin, näkymättömyydestä ja kilttiydestä ja siitä, etten uskalla ilmaista suuttumusta. Ei tässä päättyneessä suhteessa ainakaan saanut harjoitusta ei-kilttiyteen tai ei-näkymättömyyteen. Puolisko ei suostunut näkemään minua vihaisena, ei edes eron jälkeen.

Oli tuleva mitä tahansa, niin aikanaan en toista samoja tanssiaskeleita ex-miehen kanssa. Onneksi.