Eläimistä ja ihmisistä

Pidän eläimistä enemmän kuin ihmisistä.

Kai se viisi kissaa jotakin minusta kertoo.

Eläimen kanssa riittää tietty säännöllisyys ja ruoka ja hoiva. Ihmislapsen kanssa sotkeentuu niin kovin paljon muuhunkin. Kuten nyt vaikka siihen, että vanhempi on peili lapselleen. Jos peili on vino, niin vinoon menee lapsikin, vääjäämättä.

Niin, tässä se lapsi, joka huomasi etteivät vanhemmat tunnista omaa suuttumustaan eivätkä kestä vihanilmauksia. En vieläkään tule toimeen vihan tunteitteni kanssa (Pitää suojella äitiä ja isää, pitää olla suuttumatta ja suututtamatta, ei ole oikein olla suuttunut, pitää olla kiltti).

En uskalla olla suuttunut kuin ihan muutamalle ihmiselle, miehelle, noin kahdelle ystävälleni ja terapeutille. Kaikkien muiden kanssa kiukku jää jonnekin sisuksiini, joskus se piiloutuu minultakin niin etten huomaa sitä. Hymyilen vaan. Suuttumisen tai kiukun ilmaiseminen on pelottavaa. Voin olla äreä ja marista ja huokailla tyytymättömänä, mutta vihainen en osaa olla. Se vaatisi niin paljon uskallusta.

Unohdan kaiken, kun katselen pentua tai niitä neljää muuta. Noin yleensä ja keskimäärin mieleni vaeltelee sinne tänne ja etenkin stressiaikoina ne stressaavat asiat kelautuvat ajatuksissa eestaas. Kissat ovat zeniä. Puhdasta olemista.

Kissojen koskettaminen on helppoa. Ihmisen kanssa menen lukkoon. Vaivaudun itsestäni, läheisyyden tarpeestani. Ihmettelen miten lähestyä, miten olla liki, miten taas lähteä pois. Jäykistyn, torjun, välttelen. Se mikä ei ole ollut tapana lapsuudessa ei ole tapana vieläkään, vaikka haluaisin vapaaksi ja omaksi itsekseni.