Pidin itsestäänselvänä sitä, että terapia kestäisi kaksi vuotta. Terapeutinkin kanssa puhuttiin kahdesta vuodesta silloin alussa ja myöhemmin, ensimmäisen vuoden jälkeen.
Viimeisimmät kuukaudet ovat olleet kivisiä. Olen tuntenut kiirettä käydä läpi asioita, etenkin näitä fyysiseen naiseuteen liittyviä ominaisuuksiani. Luultavasti yhdyntäongelmani olisivat edelleen selvittelemättä, jollei terapeutti olisi suorasanaisesti patistanut minua lääkäriin. Tarpeellista siis, kyllä, mutta samanaikaisesti olisi ollut muutakin puhumista vaativaa. Etenkin sellaisia hiukan sumeita havaintoja, joilta puuttuu selkeä nimi. Miellyttämisen tarvetta. Halua vältellä konflikteja. Torjutuksi tulemisen (tai ulkopuolelle sulkemisen?) pelkoa. Tapaani vältellä tilanteita, joissa kenties joutuisin konfliktiin tai torjutuksi.
Viimeiset kaksi kertaa on puhuttu terapian tavoitteista. Ihan ensimmäinen tavoite on toteutunut (äitiin liittyvä: halusin eriytyä, lakata miettimästä äidin tarpeita ja tunteita, lakata pyörittämästä äidin sanomisia tai tekemisiä tai luuloja). Pari muuta tavoitetta on ihan kesken.
Terapeutti ehdotti kolmatta vuotta. Menin ahdistumaan siitä - niin mutta tämänhän piti loppua! Olen varustautunut lopettamiseen! Olenko nyt huono, jos tarvitsen vielä kolmannen vuoden? Samaan aikaan myös ajatus lopetuksesta kahden vuoden jälkeen ahdistaa. Suo siellä, vetelä täällä... Olen keksinyt ties mitä selityksiä sille, miksen jatkaisi. Varmasti on ihmisiä, jotka tarvitsevat terapiaa kipeämmin kuin minä. Aikaisemmassa terapiantapaisessa tapaamiset olivat harvakseltaan (vielä harvemmin kuin nyt mahdollisena kolmantena vuotena) ja silloin tuntui, että terapiasta tuli vain paikka jossa voin suorittaa ja päteä ja analysoida. Hukkasin tunneyhteyden itseeni. Pelkään että niin voisi käydä taas - jos siis terapia olisi kerran viikossa. (Niin mutta minähän tunnen tämän terapeutin! Ehkä nyt olisi toisenlaista...) Pelottaa myös siirtymä kaksi-kertaa-viikossa-terapiasta terapiattomaan tilaan. Meneekö eläminen ja oleminen taas loputtomaksi vatkaamiseksi ja tunteisiin kiinni jäämiseksi, kun ei olekaan sitä mahdollisuutta, että voin siirtää vaikeat olot käsiteltäviksi "sitten seuraavalla terapiakerralla"?
Näh. Kaikesta huolimatta - tai juuri siitä johtuen - varasin tänään ajan sille samalle psykiatrille, joka viime keväänä kirjoitti toisen vuoden hakemuksen b-lausunnon. Voinhan minä hakea - katsotaan sitten, miltä tuntuu, jos saan tuen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kyllä sinä varmasti sen kolmannen vuoden saat. Mutta se on todella erilaista sitten käydä kerran viikossa. Jos suinkin sinulla on varaa, suosittelen sen toisen viikkokerran maksamista omasta taskusta.
Aika rankkaa nimittäin on pantata viikonkin asioita ja kerätä terapiaan niitä sitten käsiteltäväksi.
Onko se sinun terapeutti sitä mieltä että kannattaisi jatkaa kolmannen vuoden?
Terapeutti suosittaisi kolmatta vuotta, joo. Kolmatta vuotta kertaviikkoisena kylläkin. Hän on lähinnä kognitiivisesti suuntautunut ja olen käsittänyt että suurin osa hänen asiakkaistaan käy kerran viikossa...
Vaikka tästä kaksi kertaa viikossa -tiheydestä tavallaan pidän, niin en hirveästi haluaisi jatkaa vielä vuotta kaksi kertaa viikossa. Tuntuu etten ehdi kuin töitä ja terapiaa, kyttään arjet bussivuoroja ja työvuoroja ja katson vuorolistojani sillä silmällä, mitkä päivät ovat "otollisia" terapialle. Kerta viikossa olisi helpompi sovittava.
Jossakin vaiheessa sitä tarvitsisi selvitä itse asioittensa käsittelystä, en sitten tiedä, miten sen valmiuden lopettamiseen huomaa, kun yhtenä hetkenä tuntuu yhdeltä ja toisena toiselta.
En pidä huonona vaihtoehtona sitäkään, että palaisin terapiaan joskus myöhemmin, vuosien tauon jälkeen.
Lähetä kommentti