Haa, puhuimme lapsista puoliskon kanssa tänään.
Mies totesi, että meidän tuloilla (siis sellaiset 1500 € käteen kuussa) elää ihan hyvin kaksi aikuista, mutta lasten kanssa olisi kituuttamista.
Minä sanoin, ettei se rahanpuute mitään... Vaan aikataulut! En mitenkään päin osaa nähdä itseäni auvoisana kotiäitinä. Mutta jos menisin äitiysloman jälkeen töihin, olisi eläminen yhtä aikataulua ja kelloa ja kulkuneuvoa seuraavat 15 vuotta. Kuljetettaisiin lasta päivähoitoon ja sieltä pois ja itseä töihin, sitten tulisi balettia-kuvataidekerhoa-jääkiekkoa-pianotunteja ja koulua ja vanhempainiltoja ja...
Minusta olisi tarpeellista ja hyvä, että lapset harrastavat (etenkin kun itse en lapsena harrastanut yhtään mitään, ei ollut rahaa eikä vanhemmilla autoa eikä millään muotoa yllytetty harrastamaan mitään... kun eihän Merillä mitään lahjoja ole, hah... hyvä kun koulunsa saisi käytyä). Mitenkään en kumminkaan osaa kuvitella harrastamisen seuraamuksia tai ihan vaan aikuisten ja lasten arkisen työ- ja kouluaikataulun sovittamista yhteen. (Tämä johtuu varmaan omasta omituisesta lapsuudestani: kun äiti oli kotiäiti ja isä jäi eläkkeelle kun olin kymmenen, niin eivät minun vanhempani juurikaan sovitelleet aikoja... ei heillä oikein ollut sellaista omaa elämää, joka olisi vaatinut läsnäoloa kodin ulkopuolella.)
Yksi lähikollega on kolmen lapsen äiti ja nuorimmainen on tänä vuonna ensimmäistä vuotta koulussa. Joka päivä töissä kollegalla kännykkä soi tai piippaa viestejä, etenkään se nuorin yksin kotona ei oikein vielä selviä monesta tunnista yksin. Nuorimman lisäksi koulusta soitellaan ja isommat lapset taas ovat yhtenä iltana jääkiekkoharkoissa ja toisena laskettelemassa ja kolmanteja jossain muualla, koko ajan heillä sompaillaan kellon ja henkilöauton kanssa, kuka menee kenenkin kanssa minnekin.
Moinen on minusta ihan sietämätöntä. Tai ehkä hetken kestäisin moista, mutta kovin pian tulisi raja vastaan. Minun aikataulutusteni maksimi on siinä, että olen peräti vuoden onnistunut käymään vuorotöissä ja terapiassa katsomatta kertaakaan kumpiakaan aikoja väärintai myöhästymättä katastrofaalisesti. Vapaa-aikana olen joskus yhdistellyt miehen ja omia työvuoroja ja olemme jopa arkena päässeet johonkin muuanne kuin kotiin. Välillä on ahdistanut ihan pirusti kellon, kalenterin ja bussiaikataulujen kanssa eläminen.
En usko, että aikatauluahdistus loppusi, jos osa aikatauluista olisi omasta jälkikasvusta johtuvaa. Tuntuu että lasten mukana tulee pakollista kieputusta niin paljon, että eläminen on kovin kaukana siitä, mitä itse pidän hyvänä elämänä. (Enkä usko jaksavani moista... en ainakaan henkisesti kovin hyvävoimaisena.)
Tarvitsen paljon aikatauluttamatonta aikaa. Jos sitä ei ole tarpeeksi, niin alan voida huonosti. En siedä edes sitä, että monena viikonloppuna peräjälkeen on etukäteen sovittuja menoja. Koska luen kirjoja ja kuuntelen levyjä ja ajattelen, jos olen jatkuvasti joko tulossa tai menossa jonnekin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Ei se nyt tuollaista kuljetusrumbaa välttämättä ole. Mulla ei esim. koskaan ole ollut autoa, joten ei edes ole ollut mahdollisuuksia moiseen. Harrastukset on valittu läheltä, ja vähän vanhempana tytär on kulkenut itse tai joskus isovanhemmat on kuljettaneet.
Ja minä en ole ajanut autoa 15 vuoteen...
Mutta muutenkin kuin kulkemisten suhteen tuntuu, että noilla tuntemillani lapsellisilla on koko ajan kiire. Tai ehkä se on vain kuvaustavasta kiinni, en tiedä? Ja ne tuntemani lapselliset harvoin ovat yksin päivän aikana. Kun inhoan kiirettä ja tykkään mölliä itsekseni, niin kauhistuttaa moinen.
Noinhan se käytännössä usein on, mutta se ei edellytä että itse "syyllistyy" samaan. Se vain kuvaa nykyajan älyttömyyttä. Meillä esin tytär ei ole koskaan halunnut montaa harrastusta, koska inhoaa kiirettä samoin kuin mäkin.
No, juuri tällä hetkellä onnittelen itseäni etten oo raskaana, koska en sitä kaikkea enää haluaisi. Ehdin jo tosissani pelätä moista kaaosta.
Ihan mielenkiintoinen kirjoitus! Ihan asiaahan sinä kirjoitat ja olen itse paljon miettinyt samoja asioita. Jotenkin vaan itse luotan siihen, että oma elämä sopeutuu niinkuin se on sopeutunut tähänkin asti, niihin lasten harrastuksiin ja menemisiin.
Lapsilla onneksi usein on kuitenkin 2 vanhempaa joten kun toisen voimat loppuu tms. tai on kiirettä töissä tms. niin toinen voi paikata.
Minulla kun on työ vapaaehtoistyö joka vie aika paljon aikaani niin meillä se ainakin on ihan selvä että isän rooli tulee painottumaan normaalia enemmän.
Mutta kyllä se niin on että lasten kanssa pitää yrittää vaan suhtautua niin että "elämä kantaa", ottaa riski jne.
Itse kyllästyin odottelemaan vakkarityöpaikkaa kun olen sitä jo 3 vuotta odottanut (suunnittelin että vasta vakinaistamisen jälkeen lapsien vuoro). On vaan pakko ottaa riski, tyhmää tai ei
Onhan nämä tärkeitä asioita kuitenkin käydä läpi, teki lapsia sitten tai ei, sitten ainakin pääsee sinuiksi lopullisesti itsensä ja päätöksensä kanssa.
Lähetä kommentti