Pieni muistuma parin vuorokauden takaa. Yritin - taas kerran - tulla toimeen kuukupin kanssa ja - taas kerran - homma meni ihan sanonko miksi. Käkin kahteen asti yöllä vessassa yrittelemässä kupin poistoa.
En voinut tietää näitä kuppiongelmia silloin kun ostin kupin, mutta nyt tiedän. Miksi pitää aina vaan yrittää? Yltiöoptimismiko pakottaa samaan uudestaan, vai ihan silkka paukapäisyys (kun nyt olen tämän ostanut, niin tätä käytetään, ei luovuteta, ei ei ei) vai mikä?
Se 'mikä' on kiusallisesti sukua niille tuntemuksille, joissa koen olevani jollain lailla fyysisesti väärä. Tuntuu että sunnuntaina yritin lähinnä itselleni todistella, että kupin käyttö onnistuisi - senhän 'kuuluu' onnistua (kun en tiedä oikeasta elämästä ketään, jolla ei olisi kupittelu toiminut). Yrittämällä taas kerran yritin lunastaa itselleni jonkin osan keskimääräistä ja 'normaalia' naisena olemista. Pah.
Mikäli mitään omista kuukuppiongelmistani ymmärrän, niin ne ovat monen asian summaa (vaikuttaa ainakin anatomia, vestibuliitti ja vuodon runsaus). Homma on kivuliasta ja sotkuista ja vie tolkuttoman paljon aikaa (viimeksi tein jostakin myöhäisiltapäivästä alkaen poistoyrityksiä ja viimeisen tunnin istuin pytyllä). En usko, että opin tässä yhtään kummemmaksi vaikka miten yrittäisin.
Niin että... Mitä väliä sillä on minulle, jos joku muu ketterästi hoitaa poiston ja tyhjennyksen ja uudelleen asetuksenkin minuutissa? Entä sitten... Se joku muu on joku muu. Minä olen minä. Viimeksi lupasin itselleni, ettei tarvitse enää yrittää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti