Lyhyesti

Huomenna on se viikon terapiapäivä. Kas kummaa, kuvittelin tänään näkeväni terpan kirjakaupassa. En alkanut selvitellä, oliko se terpanoloinen vanha nainen oikeasti terppa, vai tekikö mieleni temppuja. Olen oikeasti huono erottamaan ihmisiä toisistaan ja jos toivon tapaavani jonkun (tai pidän häntä tärkeänä), saatan "nähdä" hänet umpivieraissa ihmisissä.

Olen ollut noloissa tilanteissa, kun olen tervehtinyt sitä hyvin tuttuna pitämääni ja puhunut enemmänkin, jossain vaiheessa sitten havahtunut todellisuuteen.

Tämä terapia on aika kummallinen juttu. Tuntuu että tässä (ja muutenkin ihmissuhteissani) tiettyjä asioita tulee tarkoituksella. Enhän minä tiennyt silloin terapiaa aloittaessani, että terppani on itse ollut ensin luokanopettaja ja sitten ensimmäsen työvuoden jälkeen (sic!) palannut takaisin opiskelemaan psykologiaa. En tiennyt sitäkään, että terppa kuvaa omaa suhdettaan vanhempiinsa sanoilla "puhumaton" ja "tunkeileva" (muistaakseni näin hän on sanonut). Enkä tiennyt, että hänkin on kolmekymppisenä vasta havahtunut parisuhteettomuuteensa. Enkä tiennyt, että hänellä on vain yksi lapsi, joka juuri tässä parin terapiavuoden aikana on irronnut vanhemmistaan kai lopullisesti, mennyt naimisiin ja saanut ensimmäisen lapsensa...

Tiedän että on terapeutteja, jotka eivät puhu omasta elämästään oikein mitään. Minäkään en haluaisi tietää todellisia yksityiskohtia - ihmisten nimiä, kotiosoitteita, mitään tällaista. Mutta on ollut kovin tärkeää, että terppa on jotakin puhunut omasta elämästään... Minulla on se harhaluulo, ettei kukaan muu ole paininut samankaltaisten asioiden kanssa - tai että muut ovat ratkaisseet ne samankaltaiset asiat suit sait nopeasti, helposti. Terapeutti on ihan tarkoituksella luultavasti kumonnut tuota.