Hyvä

Irtautuminen yhdestä tekemisestä ja siirtyminen toiseen on helpompaa kuin ennen. Keskittyminen on helpompaa kuin ennen. Pitkästä aikaa netissä kiinnostavat muut jutut enemmän kuin mielenterveys- ja ihmissuhdeaiheisten keskustelujen seuraaminen. (Noh, olen siis koukussa LibraryThingiin).

Ihana, olen jo kuukausia kyennyt aidosti keskittymään romaaneihin. Lukeminen on tuntunut hyvältä, kevyeltä. Olen voinut vaikka aamulla ennen töihin lähtöä lukea hetkisen.(Joskus ennen en ole ahdistukseltani kyennyt keskittymään, tai olen enemmän keskittynyt sivumääriin/ajan kulumiseen kuin sisältöön... Tai olen itkeskellyt heti hiukankin liikuttavassa kohdassa.)

On ollut hirveä ikävä tätä lukutilaa, sitä että kykenen siirtymään eri maailmaan. Minusta lukeminen on jonkinlaista meditaatiota. Siinä siirtyy sivuun omista ajatuksistaan. Minulle parempaa todellisuuspakoa kuin vaikka tv tai pelit tai netti. (Peleistä tulen ärtyneeksi, kiihdyn ja hakkaan näppistä tai hiirtä heikkopäänä.)

Bueno. Etenkin kun nyt on marraskuu ja tässä kuussa elän päivän kerrallaan. Mielessä on vieläkin jokin kuvitteellinen kalenteri, jossa vedän yli ohi menneitä, suoritettuja marras-päiviä (aikaisemmin olen oikeastikin vetänyt kuulakärjellä yli päiviä ja toivonut, että sillä lailla ajan kulku nopeutuisi). Olen monena (monenako? viitenä? kuutena - riippuu laskutavasta) vuotena marraskuussa pudonnut isommin tai pienemmin, joko ollut itku-unettomuus-voimattomuus-kierteessä tai toimintakyvytön, sairaslomalla. Epäilen jo ennakolta jokaista myöhäissyksyä, kun on saattanut kestää seuraavat puoli vuotta päästä jonkinlaiseen tasapainoon.

Nyt on kesken Emma Juslinin Frida ja Frida ( Teos & Söderströms 2008). Sitä vielä ihan hetki ennen nukkumaanmenoa...

Ikiä

Marc Chagall: Les Trois Acrobates, 1926 (Olga's Gallery).

Katsoin pitkästä aikaa Kotikatsomoa, Älä unta nää.

Loistavan tragikoominen tarina.

Päähahmolla Eijalla on yhdessä vaiheessa synttärit (40 v tai jotakin sinne päin). Hänellä on myös lukiota käyvä tytär ja tyttärellä poikaystävä.

Minulla on hiukan pakkomielteinen tapa laskea ihmisten ikiä ja lasten syntymävuosia ja seurusteluikiä. Jotenkin kai yritän tajuta sitä, että niin, suurin osa nuorista alkaa 14-15 -vuotiaina ihastella ja seurustella ja pariutua keskenään, nopeimmilla on kaksikymppisinä jo ns. oma perhe.

Faktoina tiedän tuon, mutta muuten en vain oikein tajua. En tajua sitä, että noiden ihmisten elämä on perustavanlaatuisesti erilaista, kuin minun oli murkkuiässä tai nuorena tai aikuisena. Ihan käsittämätöntä, jos olisi aikuiselämässä koko ajan ollut jokin suhteentapainen olemassa, tulollaan tai loppumassa. Ja vielä käsittämättömämpää on, jos teinivuosilta olisi jotakin muutakin kuin nolostushäpeäahdistuskokemuksia seksuaalisuudesta ja ne kokemukset olisivat yhteisiä jonkun toisen kanssa.

Hm, minun varhaiset hauskat kokemukset sukupuolisuudesta ovat hetkiä, jolloin olen eka- tokaluokkalaisena tyttökaverini kanssa minun kotivessassa. Emme tainneet edes muodon vuoksi leikkiä lääkäriä, vaan tutkiskelimme pelkästään, miten samanlaisilta ja erilaisilta ruumiimme näyttivät. Murrosiässä nuo leikkimiset olivat jo loppu ja mitään iloa tuottavaa ei tullut tilalle. Oli vain kamalan paha olo omassa kropassa.

Ja voi elämä, kohta täytän 39 ja voisin olla vaikka kolmen teini-ikäisen äiti. Paitsi etten voisi, ei ollut parikymppisenä ketään eikä mitään oiretta edes suhteesta, ei ollut vuosiin kahden kympin jälkeenkään.

Aivan kuin olisin soittanut tätä samaa levyä joskus ennenkin... ehkä vielä joskus vaihdan kappaletta, toivottavasti! Lupaan yrittää.

Olisi yksinkertaisempaa, jos olisin jatkanut sitä samaa yksineläjän elämää aina vaan. Tässä kohden tuntuu siltä, etten sovi mihinkään joukkoon. Puolituttujen joukossa vaivaudun, kun lähdetään muistelemaan "nuoruutta". En voi muistella exexex-suhteita tai sitä ns. nuoruutta, kun nuoruuteni on lähinnä romaanien lukemista ja päiväkirjan sivuja. Kuuluisin joukkoon "omituiset yksineläjät", jos edelleen eläisin yksin, silloin se kokemani nuoruus olisi sopiva palanen kuvassa. Jos olisin elänyt sellaisen yleisen kaavan mukaan, niin olisi ehkä selkeämpi vastata siihen, kuka oikein olen ja minne menen. Nyt taas... Ihan kaikki omassa elämässäni on ollut muuttuvaa. Olen muuttanut sinne tänne paikkakunnalta toiselle, olen ollut opiskelijana, töissä, työttömänä, vaihtanut ammattia... Ulkoinen olemus on painossa mitattuna vaihdellut liki 90 kilon ja hiukan yli 50 kilon välillä, kuppikoko d:n ja a:n välillä, kengännumero säilynyt... Kroonisesti minua vaivaa sellainen tunne, että olen ulkopuolinen ja hiukan ulalla. En tiedä, mikä on syytä, mikä seurausta, mikä on objektiivinen tosiasia, mikä omaa (yli)tulkintaa.

Lisätään tähän nyt sekin, että tämän levyn soitossa päädyn joka kerta samaan lopputulokseen: en olisi nuorena osannut enkä kyennyt mihinkään edes etäisesti seurustelua muistuttavaan tai edes pelkkään seksiin. Olen myös hyvin onnellinen siitä, että nyt on mitä on. Ainoa mikä vaivaa on ulkopuolisuuden tunne - vaikka niin, minähän pelkään yhteen joukkoon kuulumista. Pelkään, että joutuisin menettämään itsenäisyyteni, joutuisin sidotuksi velvoitteisiin ja vastuisiin. Niin että...

Terapiaa

Miehen mahan päällä makaa kahden kissan kollikasa.

Väsyttää ja pingottaa yhtä aikaa (PMS tai YMS).

Terapiassa olin täynnä sisäistä tyytymättömyyttä tai vaille jäämistä ja aloin purkaa kaikkea kiukkua ja pettymystä... terppa kaivaakin niitä hetkiä, joissa olen sitten kaikesta vanhempien viksahtaneisuudesta huolimatta selvinnyt, kyennyt, pystynyt, onnistunut, iloinnut, kokenut yhteyttä, ollut näkyvä... En päässytkään jumittumaan siihen, miten paljon on ollut pielessä tässä tai tuossa tilanteessa suhteessani vanhempiin.

Terapia toimii paremmin kuin kirjoittaminen. Kirjoitan kyllä näkyviin muistoja ja tunteita, mutta samalla jään kiinni niihin kipeisiin muistoihin ja tunteisiin. On kuin railo mielessä, siihen putoaa ja vajoaa aina vaan syvemmälle, kun havainnoi sen railon muotoja ja omia olojaan. En osaa vieläkään itse nostaa itseäni - mutta sentään tartun köyteen, kun minulle sitä ojennetaan.

Ainakin kaksi psykologia on tätä ennen yrittänyt samaa kuin tässä tämä terppa, ja olen ahdistunut ja turhautunut aina vaan lisää, kokenut pettäväni terpan uskon ja toivon, kun en ole kyennyt edes avun kanssa näkemään muuta kuin pahaa oloa eri olomuodoissa. On ollut kaksin verroin toivoton olo, kun on sen alkuperäisen ahdistuksen lisäksi kärsinyt ahdistusta siitäkin, ettei pääse pois ahdistuksestaan, vaikka terapeuttikin siinä tekee voitavansa.

En osaa selittää, miksi tämä tässä nyt toimii. Terapiakerran jälkeen olin taas vapaa - vapaa kaunoista ja kiukusta ja omista sisäisistä ristiriidoistani. Olin vapaa siitä yli-isosta velvollisuudentunnosta, joka tekee asioista suorittamista ja puurtamista. Tiedän että kaikki paska ja ristiriidat ovat vieläkin minussa, mutta tällä hetkellä taustalla, sivussa, asioina, jotka eivät pyöritä minua ympäriympäriympäri.

Ei saa?!

Miten paljon minussa itsessäni - piilossa - vaikuttavat vanhempien maailmankuva, heidän arvonsa, asenteensa, uskomuksensa?

Hetkittäin tuntuu, että olen loputtomassa painiottelussa. Tuo työpaikanhaku on siitä lähin esimerkki. Laajemmin tässä on kysymys siitä, mitä minun on lupa tavoitella ja haluta. Jos on jo työpaikka, niin onko lupa pyrkiä toiseen paikkaan, vai pitäisikö pysyä ruodussaan? Ja voiko lähteä toteuttamaan jotakin ihan muuta vain sen takia että haluaa?

Ei samassa työssä pysyminen ole ole "hyvä" tai "paha", se on pelkästään yksi valinta, josta seuraavat asiat ovat osin positiivisia, osin negatiivisia. Mutta vanhempieni maailmassa muuttumattomuus, paikallaan pysyminen, minkään ison tavoittelemattomuus on itsessään hyve. Pitää olla vaatimaton. Ei saa olla pyrkyri. Ei saa olla ahne (siis haluta asioita, olivat ne sitten materiaa tai aineettomia asioita). Ei saa haihatella

Vaikka selkeämmin näen vanhempieni asenteet, niin samat asenteet ovat minussa itsessäni myös. Ne tulevat näkyviin, kun joudun vastakkain omien halujen ja sen mitä "saa" ja "ei saa" kanssa. Pitkän pätkän mietin, onko minun mitään mieltä hakea sitä työpaikkaan. Haaveilenko turhia (eh, onko haaveissa erikseen "turhia" ja "ei -turhia"?)? Eikö minun pitäisi oppia olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on nyt, sen sijaan että pyrkisin jonnekin toisaanne?

Kadehdin niitä ihmisiä, jotka osaavat tavoitella asioita kyselemättä jatkuvasti "saanko", "onko lupa", "voinko". Olen niin tolkuttoman nöyristelevä, en osaa tuoda esiin sitä mitä osaan, kun sisäisesti olen epävarma siitä, osaanko oikeastaan yhtään mitään (eh, osaanhan minä... mutta samaan aikaan kun on tiedon määrä kasvanut, on kasvanut myös tietoisuus siitä, että osaamattomiakin asioita on... paljon).

Isä oli 35 vuotta samassa työssä, työssä jota hän sanoi inhoavansa. Silti hän vaan toteutti velvollisuuttaan, ei tietääkseni koskaan edes hakenut muualle (eikä hakenut edes tuohon työpaikkaan, se osoitettiin hänelle sotien jälkimainingeissa, olihan hän kätensä menettänyt invalidi). Niin että... Vanhempien jalanjäljissä - sillä erotuksella, etten tätä tämänhetkistä työtä inhoa, tosin se ei välttämättä ole paras mahdollinen vaihtoehtokaan.

Vanhemmat, ah...

Palautuipa mieleen yksi syy sille, miksi yhteydenpito vanhempien ja minun välillä on työlästä ja (minusta) jokseenkin ahdistavaa.

Vanhempani olettavat ja tulkitsevat. Varmasti minäkin oletan ja tulkitsen - kai kaikissa ihmissuhteissa oletetaan ja tulkitaan - mutta yleensä sentään vaivaudun varmistamaan, miten paikkansapitäviä oletukseni ovat.

Ei siinä mitään, että vanhemmat olettavat ja tulkitsevat. He olettavat ja tulkitsevat asioita ja tilanteita minun kannaltani kielteisesti aina kun se suinkin on mahdollista.

Viime sunnuntaina oli isänpäivä, ja puhuin tavallisesta poiketen sekä äidin että isän kanssa puhelimessa. Kun isä kyseli, mitä minulle kuuluu, niin kerroin sen mitä päässäni päällimmäisenä oli - eli ajatukseni olivat perjantain työpaikkahaastattelussa ja siinä, etten tullut valituksi (mutta jatkossa aion hakea vastaavia töitä ja varmasti vielä vaihdan duunia). Koitin vielä pelkistetysti perustellakin, miksi nuo haastatellun paikan tapaiset työt voisivat olla minulle mielekkäämpiä kuin nykyinen. Isä kuulosti minusta kovin vaisulta, mieleen jäi isän lause "Niin että toivoa on." Vastasin "Juu niin on" ja selitin, että on tämä nykyinenkin työ ihan ookoo.

Äskettäin puhuin sunnuntaipuhelua äidin kanssa.
Äiti: Niin sää olet sitten saanut potkut töistä?
Minä: Häh, miten niin?
Äiti: No kun isä selitti, että olit hakenut jotain paikkaa.

Hiukanko turhauduin. Sanoin että saa kai sitä työpaikkoja hakea, vaikka jo olisi töissä.
Äiti: No me mietittiin sitä koko viikko, että mitä on tapahtunu. Että kai siellä joku henkiökunnan supistus on ollut.
Minä: Kuule nyt, ei niitä noin yks kaks toteuteta. Ja jos toimintaa supistettaisiinkin, niin ensimmäisenä uudelleensijoitettaisiin vakinaisissa suhteissa olevat. Tää on kunta, ei yritys. Ette sitten kumpikaan voineet viime kerralla kysyä suoraan?
Äiti: No ei kun en määkään kuullut että mitä sää isälle puhuit. Ja sitten myöhemmin isä sanoi, ettet ollut päässyt työpaikkaan.

Vanhempani ovat nykymaailmasta mitään tietämättömiä ja omien uskomustensa ja kuvitelmiensa vankeja olematta silti dementikkoja tai harhaisia. Käytännössä varmoja ja väärinkäsityksistä vapaita puheenaiheita on kovin vähän. Tuoretuotteitten hinnat. Sää. Sisälämpötila. Päivien pituus (tai lyhyys). Tämänkertainen ei ole ensimmäinen outo tulkinta, jonka he ovat tehneet ja jota he ovat hautoneet päiväkausia. Näistä tämänkaltaisista tilanteistako olen tehnyt päätelmän, että puhuminen sotkee vaan asioita?

Vaihteeksi jotain muuta

Urho on häkellyttävä kissa.

Se taisi tällä viikolla täyttää kaksi vuotta.

Vuoden ja kymmenen kuukautta se inhosi käpälöiviä ihmisiä. Se lähestyi ihmisiä vain tehdäkseen ruokatilauksia (raksuja! mössöä! sydäntä! seitä!). Syliin se ei tullut ikinä.

Viimeiset kaksi kuukautta se on oppinut uusille tavoille. Se tulee miehen mahan päälle makaamaan. Kun se näkee minut tai miehen istumassa sohvalla, se saattaa juosta kiireesti sohvalle ja syliin. Parhaassa tapauksessa se on kiertänyt vuorotellen kummankin sylissä.

Se kehrää ja tarpoo.Oi. Miten se on noin - onnellinen?

Tein porkkana-taatelileipää. Kuuntelen Morphinea. Tässä pieni otos musiikista.

Vanhemmat ystävinä?

Tuo tuossa sivussa on Hieronymus Boschin Christ Child with a Walking-Frame (1485-1490). Kävin Olgan galleriassa.

Olen pari päivää jumittanut HS:n Oman elämän Vanhemmat - aikuiset lapset -keskustelussa (henkinen ähkäisy tässä kohden). En tiedä, miksi koen jollain lailla uhkaavana ja ahdistavana sen, jos jotkut muut kokevat vanhempansa ystäviksi ja ovat siihen tyytyväisiä. Eihän se, että joku muu tekee noin, tarkoita, että minunkin pitäisi. Ei sen pitäisi heiluttaa minua, jos joku sanoo olevansa ystävä vanhempiensa kanssa.

En oikein usko sitä, että omien vanhempien kanssa voisi olla ystävä samalla tavalla kuin ystävien kanssa... Vai onko muilla ihmisillä parempia vanhempia, sellaisia jotka hyväksyvät, tukevat, eivät vaadi aikuisia lapsia toteuttamaan vanhemman pelkoja tai unelmia tai toiveita?

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, isä päätyy siihen, että hän toivoisi minulta lasta. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että isä haluaisi olla isoisä ennen kuolemaansa. (Isän ensimmäinen avioliitto oli lapseton, vaikka lasta toivottiin ja yritettiin vuosia.) Minä taas en ole toistaiseksi halunnut lasta, joskus pelkkä ajatuskin mahdollisesta raskaudesta on herättänyt isoa pelkoa ja tuskaisuutta.

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, äiti päätyy siihen, että hän pelkää minun puolestani. Hän pelkää, ettei "kaikki ole hyvin". Hän pelkää, että saankin ykskaks lopputilin työpaikastani (joka on vakituinen ja toimi kunnassa, niin vakaa kuin mikään työpaikka ikinä voi olla). Hän pelkää, että puolisoni on huono (eh, miehethän huijaavat ja ryyppäävät ja lyövät, noin kategorisesti ja yleisesti... isä vaan on poikkeus). Hän pelkää, etten pärjää taloudellisesti (ks. kohta työpaikka). Pelkää pelkää pelkää.

Niin että... Onneksi ystävät eivät toivo minulta lapsia tai laajamittaista huolen ja pelon poistamista. Pelkkä ajatus siitä, että vanhemmat olisivat kuin ystäviä, ahdistaa. He ovat vanhoja, he ovat omissa solmuissaan (ja toivovat minun ratkaisevan solmunsa), heidän kanssaan on kamalan vähän yhteistä. Jotkut vanhemmat ja aikuiset lapset voi koulutus tai ammatti yhdistää. Isä ja äiti ovat lopettaneet koulunsa kansakoulun pakollisiin luokkiin. Molemmat ovat aika suoraan ilmaisseet inhonneensa ammattejaan. He halusivat minun opiskelevan, jotta pääsisin "parempaan" ammattiin, sellaiseen, joka nauttisi yleistä arvostusta ja olisi kenties työnäkin vähemmän inhottava (opettaja olisi ollut oikein hyvä heidän mielestään, nousua yhteiskuntaluokasta toiseen).

Lapsuudessani ala-asteen ensimmäisten vuosien jälkeen kaikki kouluun ja opintoihin liittyvä on ollut vanhemmille "vierasta kieltä", se on erottanut minua enemmän kuin yhdistänyt. Kaikesta muusta selvisin aika helposti itse, mutta matematiikassa olisin tarvinnut jotakin selittäjää, opetusta peräti. Peruskouluaikanani oli vielä tasokurssit, ja olin valinnut pitkän matematiikan (vai laajaksiko sitä nimitettiin?), se olisi kuulemma jatkossa hyödyllistä. Ongelma oli, etten tajunnut asioita itse ja opettaja taas ei varsinaisesti tunneilla opettanut... Opettajaa nimitettiin Plösöksi, hän oli 40+ pullea nainen, joka olisi varmaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin pitää matemaattisten aineiden tunteja yläasteella. Tunnit olivat yleistä riehuntaa, kun Plösö oli paikalla, ja vähän rajumpaa riehuntaa, kun Plösö oli sairaslomalla (tätä sattui usein, meillä oli välillä kuukauden tai kaksikin sijaisia, siis oman kylän poikia ja tyttöjä, jotka olivat juuri päässeet lukiosta ulos ja pitivät välivuotta). Summa summarum: tunneilta ei tullut apua siihen, miten ratkaista toisen asteen yhtälöitä tai muuta kivaa. Kotona vanhemmat ymmärsivät tehtävistä vielä vähemmän kuin minä.