Retkelle!

Tänään tapasin ystävää, huomenna matkataan miehen kanssa Satakuntaan ja kylästellään siellä toisen ystävän luona. Ensimmäistä kertaa tehdään moinen retki, olen tähän asti bussimatkaillut reissut yksin.

Haemme jotakin ratkaisua siihen, ettei olisi vain sinun ja minun ihmisiä. Sosiaalinen seurapiiri on aika rajoittunut, vaikkei sen tarvitsisi olla. Joidenkin ihmisten harrastamat ystäväpariskuntatapaamiset ovat ajatuksena aika ahdistavia, mutta sen ja tämän nykyisen välillä on aika paljon tilaa.

Etenkin näissä maallematkailua vaativissa tapaamisissa olisi kimpparetkeily kätevää, tuonne huomiseenkaan kyläpaikkaan en pääse kuin neljän-viiden kilometrin päähän pikavuorobussilla. (Se että alkaisin yks kaks taas ajaa autoa, on poissuljettu vaihtoehto. En uskalla ajaa.)

Minun sosiaalinen ahdistukseni möyrii jossakin takavasemmalla. En minä omasta puolestani angstita, sillä ystävän olen tuntenut liki 20 vuotta. Mutta me - minä ja mies - emme ole millään lailla tottuneet kaksikkona liikkumiseen ja minä olen yliherkkä nolostumaan toisen puolesta. Ei miehen puolesta tarvitsisi nolostua (ei hän riehu tai nolaa minua tms.), mutta olen muutaman kerran ollut tilanteessa, jossa mies tulkitsee jonkin aivan pienen jutun omasta alkoholistitaustastaan käsin omalla tavallaan. Nolostun niistä tulkinnoista, kun minun silmissäni mies on silloin rajoittunut ja yksisilmäinen - siis hiukan tyhmä.

Puoliskon tulkinnat ovat sinänsä harmittomia, mutta hän itse jumittaa niihin eikä näe, etteivät ne pidä välttämättä paikkaansa. Esimerkiksi yhden ystäväni mies on aika hipin ja boheemin näköinen. Kun tämä ystävän mies alkoi selittää kasvinkasvatusharrastuksiaan, niin puoliskon ihan vilpitön tulkinta oli, että kaveri kasvattaa kannabista. Sen jälkeen puolisko ja ystävän mies puhuivat muutaman minuutin sujuvasti aivan eri asioista - toinen puhui koristekasvien taimista ja toinen huumekasveista - ja lopulta puhe siirtyi toisaanne ilman että puolisko koko aikana olisi tajunnut, millainen kommunikaatiokuilu heidän välillään oli.

Jostain vinkkelistä katsottuna tilanne oli järkyttävän huvittava. Toisesta vinkkelistä taas kiusaannuttava.

Sleepless in Tampere

Ennenkokematonta: uniongelmia lomalla. Menin eilen puoli yhden aikaan nukkumaan, heräsin puoli seitsemältä. (Ei, en ole lyhytunista sorttia. Normioloissa 8-9 tuntia unta on hyvä määrä.) Edeltävinä öinä olen nukahtamisen jälkeen herännyt kolmen jälkeen ja valvonut sitten tunnin, kaksi.

Luulin että unettomuuteni johtuu kissa- ja ihmispotilaasta, mutta kumpikaan ei ole enää kovin kipeä.

Taidan suorittaa lomaa. Tämän tästä saa, kun ensin on puolitoista vuotta yhtä soittoa töistä. Siinä ajassa ehdin pantata kaikenlaisia tekemissuunnitelmia loma-ajaksi. Nyt kun on se loma, niin tämä vapaan valinnan mahdollisuus ahdistaa: tiedän, etten ehdi kaikkea sitä, mitä olen ajatellut kenties tekeväni. Tarvitsisi siis luopua jostakin. Mutta minähän en halua luopua mistään - joten luovun yöunesta...

Tekemiseni eivät muuten ole erityisen suurisuuntaisia: muutama ystävä pitäisi tavata täällä lähitienoolla ja hiukan kauempana, mökillä olla, kirjoja lukea, vanhempien luona poiketa, olisi tarkoitus kirjoittaa, leipoa... Ja ikävämpiä: pitäisi järjestää paperit parista rojulaatikosta, varata hammaslääkäri tai -hoitaja, pestä oman makkarin ikkuna, perata vaatekaapista risoja ja käyttämättömiä rättejä pois...

Aamulla minut herätti suunnitelma c. Se kuuluu asioihin, joita ainakaan en saa normiarkena tehtyä. Voisin ja haluaisin selvittää pari asiaa äidin puoleisesta suvusta. Olen ajatellut matkata etelän syrjäiseen rannnikkokaupunkiin, sillä serkkuni asuu sillä tienoolla. Hän on minua liki kymmenen vuotta nuorempi, isänsä on äidin veli. Serkun isä kuoli jo 1990-luvulta, joten häneltä en voi kysyä mitään. Serkulta haluaisin kysyä, mitä hänelle on kerrrottu isoisästään (vai onko mitään).

Suunnitelma c on muuten ihan hyvä suunnitelma, mutta. Ensimmäisen askelen ottaminen on ylen työlästä. Serkku oli viime syksynä minun ja miehen häissä, mutta silloin emme ihmeitä ehtineet jutella. Ennen häätapaamista taas olen puhunut hänen kanssaan joskus isänsä hautajaisissa suunnilleen. Emme siis pidä yhteyttä. Tuntuu vaikealta soittaa hänelle noin vain - tämä on juuri sellainen tilanne, jota varten minun pitäisi kirjoittaa konsepti mahdollisista repliikeistäni etukäteen paperille. Voisin tietysti laittaa sähköpostia, mutta en tiedä, miten aktiivisesti hän lukee postiaan. ÄÄÄH. Tässä kohden ajatusketjua alan miettiä, onko serkun tapaamisella niin väliä. Tuffa on joka tapauksessa kuollut ja kuopattu, onko silläkään enää edes minun kannaltani väliä, millaisia tietoja (tai tietämättömyyttä) serkulla on (omista tuffatiedoistani yhtäällä ja toisaalla).

Noh, tämän päivän lopputulos oli, että lähdin ennen yhdeksää tikkana torille (tämäkin asia, jonka ajattelin lomalla tehdä: jonain aurinkoisena aamuna olisi kiva istua torikahvilla ja sen jälkeen ostaa perunaa ja porkkanaa ja muuta tuoretavaraa). Ennen puolta päivää olin jo takaisin. Kahdelta aloin operaatio siivouksen puolittaisena kiitoksena siitä, että puoliso oli raivannut keittiön tasot, ladannut ja käynnistänyt tiskikoneen ja pyyhkinyt hellan. Keittiön järjestäminen on minulle mahdoton tehtävä - sotkeminen sen sijaan sujuu. Neljältä keitin perunoita. Voi että olenkin ollut puuhakas. Äh.

Kaikki ikäkaudet kerroksina minussa

Äitiunen jälkeiset unet ovat olleet tavallista sotkua - niitä en muista jälkikäteen enkä muista tunteitani, ehkei niitä ole ollutkaan.

Yksi uni on poikkeus, näin sen heti seuraavana yönä äitiunen jälkeen. Olin nuori (taas) ja jonkun toisen, jonkun pojan kanssa unessa. Olimme koulun tapaisessa ja järjestimme kapinan, taisin spreijata seinään iskulauseita ja hajottaa ikkunoita. Meitä ajettiin takaa. Meitä ammuttiinkin.

Kaikki painajaisen ainekset. Muttamutta. Unessa olin nopea ja notkea ja rohkea. Olin kuin sarjakuvan supersankari, zwuum pam! jahtaajat kuriin. Mikään ei sattunut tai ahdistanut, nauroin niille perässämme juokseville kurinpitäjille.

Hereillä tulin ajatelleeksi, että ehkä menneisyyskään ei ole loppuun saatettua vaikka se olisi ohi. Niin kauan kuin elän, sisälläni on Meri lapsena ja Meri nuorena, eivätkä ne aiemmat ikäkaudet ole muuttumattomia minussa. Vaikka oikeassa elämässä olin arka ja kömpelö ja epävarma, niin se lapsiminä saattaa kasvaa minussa, siitä voi tulla uteliaampi ja rohkeampi ja ei niin nöyristelevä. Noita kaikkia toivon, noita kaikkia olin unessa. En muista nähneeni sellaista unta ennen.

Jos jostakin olen vieläkin vihainen vanhemmilleni, niin siitä, että kasvattivat minusta niin ylettömän alistuvan ihmisen. Tietenkin se vastaa heidän ikäpolvensa käsitystä hyvästä kasvatuksesta ja tietenkin he halusivat tehdä parhaansa, mutta ei lasta pitäisi lähettää metsään hakemaan vittaa tai istuttaa sadevesitynnyrissä tai pitää lasta varten vyöhihnaa yläkaapissa.

En pysty sanomaan, miten paljon minua on ruumiillisesti kuritettu. Muistan tasan kolme kertaa, ja niissäkin se lyöntiosuus on sumea. Ehkä en muista kaikkia kertoja, en tiedä. Sen sijaan muistan kovin tarkkaan kurituksen uhan. Mökillä se on ollut vittamettä, kaupungissa se on ollut yläkaapissa säilytetty vyöhihna. Kurissa on pitänyt pysyä. On pitänyt olla kiltti. Ja mitä siitä on tullut aikuisena? Herkästi muita myötäilevä ihminen, joka kokee syyllistyyttä omista tarpeistaan ja toiveistaan.

Monesti olen miettinyt sitäkin, ovatko lähellä olemisen ja koskettamisen vaikeuteni peräisin siitä, ettei meillä hirveästi ole halailtu tai suukoteltu. Sen sijaan on se vitta ja vyöhihna.

Kävin viime viikolla katsomassa Armon varassa uudestaan. Ensimmäinen kerta oli toukokuussa, silloin kun puolisko oli estynyt lähtemään kanssani. Nyt olimme molemmat katsomossa ja edelleenkin pidän näytelmää vallan loistavana (en täydellisenä, mutta loistavana!). Tiukkaa dialogia ja naurua kipeille asioille. Ei lapsuudessani yhtä hullua kuria ollut kuin näytelmässä, eikä yhtä hirveää syyllistämistä. Silti on erityisen herkullista, kun näytelmän sadistivanhemmat joutuvat naurunalaisiksi.

Koulu

Huomenna koulut alkavat täällä. Edelleenkin, kahdeksatta vuotta, riemastun siitä ettei minun tarvitse olla koulussa töissä.

Opettajilla pitäisi olla hirveän vahva luottamus itseen ja kyky sietää jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Minulla ei ollut kumpaakaan.

Kenties ei kaikilla muillakaan ole. Toukokuun lopussa eräs opettajaystävä muisti tekstiviestillä, joka kuului suunnilleen "Jes kesäloma! Ekaa kertaa moneen vuoteen en tunne että olisin totaalisen epäonnistunut."

Tuo tekstarin lähettäjä aloitti uransa koulussa 1990-luvun lopulla. On käsityskykyni ulottumattomissa, miten hän on jaksanut niitä totaalisen epäonnistumisen oloja viime kevääseen asti.

Hm, puolisko tuossa esitti, että laittaisin herätyskellon soimaan hiukan ennen kahdeksaa ja menisin koulun eteen huutelemaan "Minullapa on lomaa vielä kaksi viikkoa jäljellä! Ja loman jälkeenkin kierrän koulut kaukaa!" No ehkä en sentään.

Hiukan uuvuttavaa

Sataa. Urho puhinasta löytyi mökkiseikkailun jäljiltä haava nivusissa, se tikattiin tänään nukutuksessa ja kissa on - no, kipeä. Miehellä taas on käsi (se purtu) kipeänä, jyrkimmät mahdolliset antibiootit päällä ja taustalla käsky mennä päivystyksen kautta sairaalaan tiputukseen, jos turvotus pahenee (tänään jo hiukan näkyy rystysiä). Minä heräilen keskellä yötä ja valvon valvon valvon (tietämättä mikä nyt ressaa vai ressaako mikään).

Eilen illalla olin katsomassa tanssia. Alkuperäinen ajatus oli kaapata mukaan jokin ystävä, mutta yksi oli reissussa ja toisella oli muuta menoa ja kolmannelta en sitten lopulta edes kysynyt, kun hän on enempi perinteisen näytelmän ystävä. Puoliso taas sanoi esittelytekstistä: "Kuulostaa kauheelta", kun kysyin, että mikä niin, niin hän sanoi: "Varmaan taidetta ja mä en ymmärrä mitään". Minä siihen, että polttomoottorikin on taidetta, jos taiteen määritelmä on, ettei siitä ymmärrä mitään.

No, menin siis yksin, My imaginary friend was with me. Olin jollain tapaa herkässä vireessä, isot pehmohahmot enemmän itkettivät kuin naurattivat (joku takanani taas kikatti hahmoille herkeämättä), välipuheetkin itkettivät. Samoja asioita ne olivat, mitä itse olen miettinyt niissä väleissä, kun mieli on vaeltanut hiukan tulevaan. Jos joskus kirjoitan, niin mitä merkitystä sillä on. Maailmassa on niin järjettömiä ja isoja ongelmia (sodat, ilmaston lämpeneminen, ravinnon riittävyys), että eikö sitä pitäisi tehdä jotakin oikeasti merkittävää sen sijaan että haahuilee ja keksii juttuja omasta päästään. Juttujen keksiminenkin on ongelma: tässä ajassa kaikki on läsnä. On tolkuton yltäkylläisyys ja äärimmäinen köyhyys, yksilön vapaus ja ahtaat pakkopaidat, turvallinen pullamössö ja ankkojen pakkosyöttö. Kun yhden näkökulman valitsee, sulkee samalla pois muut - ja onko se yksi näkökulma parempi tai todempi kuin jokin muu tämän hetken todellisuuksista? Lopulta jää jäljelle vain jokaisen ihmisen oma todellisuus: henkilökohtainen kokemus.

Nautin muiden rohkeudesta tehdä älyttömiä asioita (lähinnä taidetta). Pukea nyt jättimäiset pehmohahmopuvut päälle ja mennä estradille tanssimaan, sisäisen itsekriitikkoni mielestä se on naurettavaa. Rohkeuden puutteeni on aika usein pienisieluista pelkoa siitä, että joutuisin naurettavaan valoon. Se on lapsen pelkoa. Jossain menneisyydessa lienee tilanteita, joissa olen ollut innostunut ja ihastunut (piirustuksesta, kirjoituksesta, laulusta--), mutta se into ja ihastus on kohdannut naureskelua. Minun tarvitsisi jollain lailla kasvattaa itseni ulos yliherkkyydestä muiden reaktioille. Vangitsen itse itseäni pikku häkkiin, kun en kehtaa tätä ja tuota. Vapautuisin, voisin paremmin, jos kehtaisin enemmän. Häpeäisin siis vähemmän...

Äitiuni

Kirjoitin tänne yhden postauksen, joka tarkemmalla tarkastelulla sopii paremmin siihen toiseen blogiini (johon ei tahdo oikein mikään sopia tällä hetkellä). Jos siis etsit kirjoitusta "Kissanmuonaa munakupissa ja käsi rei'itettynä", niin se löytyy täältä.

Maalla näin järkyttävän paljon unia. Unissa olin parikymmentä vuotta nykyistä nuorempi. Johtunee siitä, että olen ollut mökkimaisemissa useimmiten ennen täysikäisyyttä. Silloin vanhemmilla oli mökki, olin mökillä kaikki kesät jonnekin vuoteen 1990 asti. Viimeisimmät vuodet olisin kiivaasti halunnut olla kaupungissa yksin - vanhemmat olisivat kernaasti voineet olla siellä mökillä, minä olisin saanut sen oman tilan kaupungissa. Mutta mutta... Tämä kiivas halu jäi toteutumatta.

Unessa olin retkellä vanhempieni kanssa. Se oli bussimatka ja bussi oli pysähtynyt tauolla Hämeenlinnaan (ei siellä ollut mitään hämeenlinnamaista nähtävyyttä, mutta hämeenlinnaksi se unessa oli nimetty). Olimme matkamuistomyymälässä kaikki kolme, puolen tunnin kuluttua matka jatkuisi. Valikoin matkamuistoa metallisten miniatyyriesineiden joukosta. Esineet olivat kullan ja hopean värisiä, kiiltäviä nukkekoteja, posetiiveja, ihmispatsaita.

Äiti seisoi takanani ja supatti: Et sää ehdi täs ajas valitteen.
Myyjä selitti, että hän on tulossa myöhemmin kesällä vanhempien kotipaikkakunnallekin myymään.
Äiti sanoi: Nii kuulitko sää, ei sun tartte nyt ostaa. Sää voit sitte myöhemmin kotona ostaa.
Minä: Ei kun mä ostan nyt.
Äiti sanoi: Et sää millään kerkee.
Ajattelin itsekseni, että kerkeän vallan hyvin.
Äiti oli jostain tempaissut käsiinsä metallisen hopealta kiiltävän ison pyörätuolin. Hän lykki sillä jalkoihini ja sanoi: Sää näet paremmin, kun sää istut tähän.

Ajattelin, että tuo nyt on taas ihan äitiä, kuvittelee muka auttavansa ja oikeasti tekee pelkkää haittaa. Pyörätuoli! Niin - tokihan minä pyörätuolia tarvitsen, kaiken varalta, nähdäkseni. Minä tarvitsen pyörätuolin ja kala tarvitsee laskuvarjon ja äiti tarvitsee sen kuvitelmansa, että hän tietää, mitä joku tarvitsee...

Heräsin.

Kesäloma!

Kesäloma alkoi hiukan auringonpimennyksen jälkeen.

Tähän mennessä olen nukahtanut sohvalle ja lukenut yhden romaanin loppuun.

Huomenna mökille, jos ei tule vastaan jotain ihan odottamatonta.

Odotan näkeväni nuo kissat ulkona - nuorin ei ole eläissään ollut vapaana.

Odotan sitä, että pääsen pois tästä työmaan vierestä (vaikka loma alkoi, niin töihin on edelleen vain 150 metriä matkaa).

Mökki on minulle vieraalla maalla. Se oli miehen lapsuuden kesämökki. Viime kesänä olin siellä henkisesti jotenkin eksyksissä - vieraita tavaroita, talo keskellä vierasta seutua. En ole mikään kätevä maalaisemäntä - en saa edes puita hellassa syttymään. Oli vaikeuksia syömisen kanssa. (Siis, syöminen oli tuttua... keittiön keksipaketit ja muut kuin vanhoja ystäviä.) Koko ajan olin pää kaapissa - ja vielä salaa mieheltä, lopetin aina kun hän tuli lähettyville. Samoja oireita on täällä kotonakin ajoittain, ei kovin usein sentään.

Unettaa... kolme viikkoa tuntuu yhtä aikaa loputtoman pitkältä ja naurettavan lyhyeltä ajalta.