Istuksin bussissa keskustaan ja takaisin. Tajusin, etten enää itke kesken matkan. Bussi-itkuilua harrastin koko talven, matkustus oli välitilassa olemista, jossa ei oikein voinut tehdä mitään. Ja kun en voinut tehdä mitään, ajatukset alkoivat viimeistään kymmenen minuutin istumisen jälkeen kiertää kipujen ympärillä ja seuraavassa hetkessä silmät vuosivat.
Tuo on mennyt ohi. Olo on vielä hauras, mutta ei sellainen, että mikä tahansa täräys voisi hajoittaa.
Olin ystävän kanssa ulkona syömässä ja myöhemmin katsomassa modernia tanssia. Ruokapaikassa laskunmaksun aikaan olin autuaasti unohtanut pankkikortin tunnusluvun - numero oli viimeiset pari vuotta ollut sama ja "helposti" muistettava. Varttia myöhemmin muistin kirkkaasti sen numerosarjan, joka oli käytössä nelisen vuotta sitten. Siitä vielä vartin päästä tämä nykyinenkin palautui mieleen. Koko ajan muistin elämäni ensimmäisen kirjastokortin nelinumeroisen luvun ja työmaan yhden atk-ohjelman salanumeron (nelinumeroinen!) ja ainakin yksi postinumero pyöri mielessä.
Stressiä ja väsymystä, huteruutta. En minä tähän huteruuteen ja stressiin kaadu. Tässä ei ole sitä epätoivoa, joka velloi sisälläni koko talven.
Haluaisin kirjoittaa. Sen toteutumista odotellessa kuuntelen musiikkia melkein jatkuvasti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti