Tein retken etelän syrjäiseen rannikkokaupunkiin. Ei, en toteuttanut aiemmin tänne kirjaamaani suunnitelma c:tä, siihen ei riittänyt energiaa. Tapasin kaksi Helsinkiin siirtynyttä ystävää, toisen kanssa olin lounaalla ja toisen kanssa kahvilla. Olivat hirmuisen kivoja istuntoja molemmat. Kävin Kiasmassa ja Tennispalatsin Anton Corbijn -näyttelyssä.
Nuorena kuvittelin, että olisin erityisen yksin ja jollain lailla sivuutettu. Kuvitelmille on oikeastikin ollut pohjaa: yläkouluaikana olin yhden kaveriporukan jäsen, mutta porukan muut tytöt olivat bestiksiä keskenään, minä en. Myöhemmin häkellyin, kun sain ensimmäistä kertaa paikallisen ylioppilaskunnan kalenterin käteeni: Mitä, näin monta sivua osoitekirjaa! Keitä minä tänne kirjaisin?
Nyt on nyt. Nyt näkyy se, että jollain tasolla kiinnostun helposti ihmisistä. Jokaisessa muutossa ja muussakin isossa muutoksessa olen ystävystynyt jonkun uuden ihmisen kanssa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän noita ihmisiä on.
Kohtaan henkisen kynnyksen aina kun olen ottamassa yhteyttä johonkin ystävään. Vaalin uskomusta, jonka mukaan olen muiden silmissä tylsä ja välteltävä ihminen. Sentään tunnustan näissä uskomuksissa ystävien olemassaolon, mutta mitätöin ystävyyden laatua. Siis tylsä ihminen - ihminen joka tavataan paremman puutteessa. Välteltävä ihminen - ihminen jonka olisi mieluummin tapaamatta, mutta jota kumminkin suostutaan tapaamaan, jotta sopu säilyisi.
Vieläkö kuvittelen, että olen koulussa, meidän yläasteen luokassa? Siinä luokassa minulla ei ollut "parasta kaveria". Paritöissä änkeydyin kolmanneksi jonkun armollisen tyttökaksikon kylkeen. Ryhmätöissä kaveriporukat tekivät ryhmät ja se minun kaveriporukkani oli rinnakkaisluokalla, taas jäin odottelemaan, minne kelpaisin. Liikuntatuntien joukkuejaot olivat vielä astetta pahempia, kun en yleiskömpelönä jokaisen pelilajin tunarina kerta kaikkiaan osannut muuta kuin väistellä palloja ja pelivälineitä.
Kun mietin ystävän tapaamista, päässäni käynnistyy hidastuslauseita: "No ei sitä varmaan kiinnosta. Sillä on jotain tärkeämpää eikä se kumminkaan ennätä. Mahdanko mää häiritä sitä?"
Tuo viimeisin, "mahdanko mää häiritä", on silkkaa äitiä. Äiti esitti, että minun olisi parempi pysyä kotona, kun muilla ihmisillä voi olla ties mitä tärkeää puuhaa, jota minä häiritsen.
Riippuu kokonaan mielialasta, jaksanko kampittaa lauseet ja ottaa yhteyttä ajatuksistani huolimatta. Jos jään kuuntelemaan mieleni skeptisiä hokemia, ei mitään tapahdu. Silloin en ainakaan saa mahdollisuutta horjuttaa noita "olen tylsä ja välteltävä ihminen" -uskomuksia.
Onneksi on tekstiviesti! On niin paljon helpompaa naputtaa yksinkertainen kysymys kännykän muistiin kuin miettiä mielessään mahdollisen keskustelun kulkua ja sitten jossain vaiheessa siirtyä oikeaan puheluun. Saman kanavan kautta on helpompi saada vastauskin: jos on tarvis, niin se toinen osapuoli voi kieltäytyä korrektin epämääräisesti, sitä ei tarvitse tokaista puhelussa.
Pelkään torjutuksi tulemista tässäkin asiassa. Ymmärrän vallan hyvin, että ties mitkä aikataulutekniset syyt tulevat tielle, silti ottaisin mieluiten vastaan pelkkiä myönteisiä vastauksia... Jokin pieni minä haluaisi, että aina kun minä haluan nähdä ystäviäni, niin tapaaminen sopii. Nih!
lauantai 23. elokuuta 2008
perjantai 22. elokuuta 2008
Viimeinen lomapäivä
Viimeistä lomapäivää on tätä aloitellessani jäljellä tasan 31 minuuttia.
Nyt lomalla työpaikan läheisyys on häirinnyt. Asun työmaan vieressä (200 metriä välimatkaa maksimissaan), ja ainoat keinot välttyä näkemästä asiakkaita tai kollegoja ovat seuraavat:
En poistu neljän seinän sisältä.
Lähden toiselle paikkakunnalle.
Niin mitä sitten, vaikka näkisinkin asiakkaita ja työkavereita? Ei heidän tapaamisensa minua isosti ahdista (ahi oli paljon isompaa opeaikoinani, silloin teki mieleni kantaa kaulassa lappua Jättäkää minut rauhaan, en ole nyt töissä ja juosta kirkuen karkuun silloin jos joku onneton erehtyi vain tervehtimään). Silti olisin mieluummin kokonaan irti - sitä kokonaan irti olemista vaan ei oikein voi saavuttaa.
Tulimme mökiltä jo eilen. Oli edelleen kissaongelmia Urho-herran kanssa. Kummasti kissat ovat pienoismittakaavassa kuin ihmislapset. Tämän Urhon taustasta tiedämme tasan sen verran, että se ei ole saanut tarpeeksi huomiota ja hellimistä ja ihmisrakkautta aivan pienenä pentuna. Se tuli meille hiukan yli kolmekuukautisena perheestä, jonka koirat eivät hyväksyneet uutta perheenjäsentä. Urhon kasvattikodissa kissat olivat kuuleman mukaan tapelleet keskenään silakoista ja Urho oli sieltä annettu pois jo ennen virallista luovutusikää.
Urho ei oikein osaa ottaa vastaan rapsutteluja tai silittelyjä. Vieläkin (yli vuoden jälkeen) se pakenee hyväntahtoisia ihmiskosketuksia. Se ei ole kiintynyt kumpaankaan meistä, ei edes palvelija-ruokinta-automaatti -mielessä. Se on arka ja epäluuloinen. Maalla ulos päästyään se alkoi suhtautua ihmisiin kuin vihollisiin, mutta ei se osaa olla kunnon maalaiskissakaan. Se säikkyy luonnon ääniä ja jää koloihin tuntikausiksi kyhjöttämään.
Torstaina puolelta öin Urho oli kyhjöttänyt jo 12 tuntia ulkona - se ei suostunut tulemaan sisälle. Oli liki täysikuu, kiipesin kiviaidalle taskulampun kanssa ja kävin pitkän neuvottelun. Urho oli siinä vaiheessa vielä sitä mieltä, että se jää ulkokissaksi (nälästä viis! lämmöstä kans! mitä siitä vaikka supikoira haukkuu! Huuhkaja huhuilee! Puut kahisevat!). Yhden jälkeen yöllä se kyllästyi väistelemään kömpelöitä kiinniottoyrityksiäni. Kannoin sen sisälle.
Oikeastaan olen ylpeä kiinniotosta. Pelkään korkeita paikkoja, en huvikseni olisi valoisallakaan kiipeillyt siellä missä Urhon perässä menin. Sielläpä kumminkin menin, taskulampun valossa. Välillä vähän huojahtelin, mutta en kaatunut.
Nyt lomalla työpaikan läheisyys on häirinnyt. Asun työmaan vieressä (200 metriä välimatkaa maksimissaan), ja ainoat keinot välttyä näkemästä asiakkaita tai kollegoja ovat seuraavat:
En poistu neljän seinän sisältä.
Lähden toiselle paikkakunnalle.
Niin mitä sitten, vaikka näkisinkin asiakkaita ja työkavereita? Ei heidän tapaamisensa minua isosti ahdista (ahi oli paljon isompaa opeaikoinani, silloin teki mieleni kantaa kaulassa lappua Jättäkää minut rauhaan, en ole nyt töissä ja juosta kirkuen karkuun silloin jos joku onneton erehtyi vain tervehtimään). Silti olisin mieluummin kokonaan irti - sitä kokonaan irti olemista vaan ei oikein voi saavuttaa.
Tulimme mökiltä jo eilen. Oli edelleen kissaongelmia Urho-herran kanssa. Kummasti kissat ovat pienoismittakaavassa kuin ihmislapset. Tämän Urhon taustasta tiedämme tasan sen verran, että se ei ole saanut tarpeeksi huomiota ja hellimistä ja ihmisrakkautta aivan pienenä pentuna. Se tuli meille hiukan yli kolmekuukautisena perheestä, jonka koirat eivät hyväksyneet uutta perheenjäsentä. Urhon kasvattikodissa kissat olivat kuuleman mukaan tapelleet keskenään silakoista ja Urho oli sieltä annettu pois jo ennen virallista luovutusikää.
Urho ei oikein osaa ottaa vastaan rapsutteluja tai silittelyjä. Vieläkin (yli vuoden jälkeen) se pakenee hyväntahtoisia ihmiskosketuksia. Se ei ole kiintynyt kumpaankaan meistä, ei edes palvelija-ruokinta-automaatti -mielessä. Se on arka ja epäluuloinen. Maalla ulos päästyään se alkoi suhtautua ihmisiin kuin vihollisiin, mutta ei se osaa olla kunnon maalaiskissakaan. Se säikkyy luonnon ääniä ja jää koloihin tuntikausiksi kyhjöttämään.
Torstaina puolelta öin Urho oli kyhjöttänyt jo 12 tuntia ulkona - se ei suostunut tulemaan sisälle. Oli liki täysikuu, kiipesin kiviaidalle taskulampun kanssa ja kävin pitkän neuvottelun. Urho oli siinä vaiheessa vielä sitä mieltä, että se jää ulkokissaksi (nälästä viis! lämmöstä kans! mitä siitä vaikka supikoira haukkuu! Huuhkaja huhuilee! Puut kahisevat!). Yhden jälkeen yöllä se kyllästyi väistelemään kömpelöitä kiinniottoyrityksiäni. Kannoin sen sisälle.
Oikeastaan olen ylpeä kiinniotosta. Pelkään korkeita paikkoja, en huvikseni olisi valoisallakaan kiipeillyt siellä missä Urhon perässä menin. Sielläpä kumminkin menin, taskulampun valossa. Välillä vähän huojahtelin, mutta en kaatunut.
tiistai 19. elokuuta 2008
Maalaistauko
Ihan kohta mennään maalle.
Vielä pitää pakata ja käydä kaupassa.
Koitan päästä irti netistä ja liioista ajatuksista. Kirjoja, tyhjää paperia ja kyniä otan mukaan. Kameran myös. Kännykän muistiin musiikkia.
Ja lämpimiä vaatteita - palelen herkästi. Nenästä se alkaa, etenee sormiin ja varpaisiin.
Terapian jatkoon on alle viikko. Hyvä! Olen hiukan hermona koko ajan, en osaa rauhoittua.
Vielä pitää pakata ja käydä kaupassa.
Koitan päästä irti netistä ja liioista ajatuksista. Kirjoja, tyhjää paperia ja kyniä otan mukaan. Kameran myös. Kännykän muistiin musiikkia.
Ja lämpimiä vaatteita - palelen herkästi. Nenästä se alkaa, etenee sormiin ja varpaisiin.
Terapian jatkoon on alle viikko. Hyvä! Olen hiukan hermona koko ajan, en osaa rauhoittua.
maanantai 18. elokuuta 2008
Vanhempien luona käymässä
Olin vanhempien luona käymässä. Heti loman alusta lähtien olen ajatellut, että pitää käydä - kaksi viikkoa tämä "pitää" ehti kerätä minussa tyytymättömyyttä. Monikin asia sinne menemisessä hidastaa ja estää lähtöä: laiskuus (pitää nousta aamulla ennen seitsemää, jotta ehtisi bussille jotta ehtisi junaan), pelko (siitä että huomaisin perillä putoavani johonkin vanhoihin tunteisiin, siitä että vanhemmat ovat likellä kuolemaansa), voimattomuus (en voi muuttaa heitä, ja heissä on piirteitä, joita minun on vaikea sietää).
Hengissä selvisin. Jopa olen osin seesteisessä mielentilassa: siellä perillä vanha ärtymys ei ollut yhtä isoa kuin ennen, tunsin aitoa myötätuntoa. En pyöritellyt tätä "minun pitäisi ymmärtää joten jätän nyt sanomatta mitä ajattelen" -levyä mielessäni.
Ärtymys heräsi heti kun jälkikäteen hiukan kuvasin yksityiskohtia puolisolle. Noh, niin mielelläni haluaisin, että vanhempani olisivat hiukan fiksumpia ja kypsempiä ja - aikuisempia. Tai ainakin hiukan vähemmän jämähtäneitä. Ja toivoisin sitäkin, että perheensisäiset suhteet olisivat yksioikoisempia.
Merin perheen kommunikaatiokuvioita: isä puhuu tunnepuhetta, äiti ei. Silti äiti haluaisi kuulla, mitä isä puhuu ja kontrolloida isän puhetta. Joskus muinoin kun isä jaksoi vielä liikkua, lähdin hänen kanssaan kaksin kävelylle. Tänään sain kahdenkeskistä puheaikaa, kun äiti oli sattumoisin hammaslääkärissä.
Tuo puhekuvio on yksi niistä asioista, joiden kohdalla olen voimaton. Asetelma on nurinkurinen: olen isän uskottu, kuulen isältä asioita, joita hänen pitäisi käsitellä äidin kanssa. Vuosia olen yrittänyt avata äitiä, saada häntä puhumaan samalla lailla kuin isä puhuu - puhuisi sitten edes minulle, jos kerran ei isälle puhu - mutta äiti ei puhu, äiti jutustelee. Hän puhuu ilmoista ja hedelmien hinnoista ja siitä, kuka on muuttanut naapuriin.
Toinen asia, jonka kohdalla olen voimaton: isän suhtautuminen äitiin. Isän mielestä hänen pitää olla tuottamatta äidille "pahaa mieltä". Tänään kuunnellessani isän puhetta (hän muisteli 70 vuoden takaisia aikoja) tajusin ilmiselvän asian: jostain on isälle syntynyt sellainen luulo, että hänen pitää suojella muita pahalta mieleltä. Isä ei näe, että siinä olisi mitään mätää - hän ihan oikeasti kuvittelee, että muiden paha mieli johtuu hänen tekemisistään tai sanomisistaan. (Aikaisemmin kuvittelin, että isä olisi vain äidin kanssa silkkihansikkain - mutta se sama kaikkien miellyttämisen ja kilttinä olemisen pyrkimys näkyy kovin monessa asiassa.)
Kolmas asia, jonka kohdalla olen voimaton: äidin suhtautuminen minuun. Äiti ei usko minun kokemuksiani itsestäni tosiksi. Kuulostaa hullulta, mutta on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista, etenkin suhteessa syömiseen. Kaikkien ruokailujen (kahvin, päivällisen, toisen kahvin) jälkeen käytiin sama kuvio. Kiitin ja sanoin olevani kylläinen. Äiti ilmoitti, etten ole. Ota nyt vielä! Et sää vielä täynnä ole!
Neljäs asia, jonka kohdalla olen voimaton: vanhemmat salailevat asioita toisiltaan ja ne salaillut asiat ovat kumminkin tiedossa, niihin vain ei puututa. Isoimmassa mittakaavassa taas päädyn äidin isään. Pienemmässä mittakaavassa on yhtä ja toista, josta ei puhuta. Kun soitin vanhempien ovikelloa, isä tuli avaamaan hiukan hämillisenä. Selvisi, että hän oli juuri tullut Alkosta ja oli nostamassa kassillista viinaa eteisen yläkaappiin. En tiennyt, että isällä on oma varasto siellä. Kuulemma äiti tietää kyllä. Kun kysyin, mikseivät pullot yhtä hyvin voi olla jossakin helpommassa paikassa (alakaapissa), en oikein saanut järkevää vastausta. Ilmeisesti pullojen pitäminen piilossa kaapissa, jota ei muuten käytetä, saa äidin suhtautumaan niihin kuin niitä ei olisikaan olemassa (vaikka ne ovat olemassa ja vaikka äiti tietää niiden olevan olemassa). Älyttömintä pullopiilottelussa on se, ettei isällä tietääkseni ole alkoholiongelmaa. Äidillä vain on yliherkkä suhde kaikkeen alkoholipitoiseen: hän esim. ei voi viedä tyhjiä lasipulloja kassissa kierrätykseen, kun hänen mukaansa naapurit tulkitsevat, että viinapullot siellä kalisevat.
Ihan aikuisten oikeasti vanhempieni meno ei ole ihan tervettä. Onneksi en enää koe asiakseni saada heitä muuttumaan - se olisi mahdoton tehtävä. Nyt kun kirjoitin nämä tähän näkyviin, aloin taas uuden tulkinnan: häpeästäkö tässä pohjimmiltaan on kysymys. Häpeä ainakin saa aikaan mitä omituisimpia välttelyitä ja kääntelyitä.
Hengissä selvisin. Jopa olen osin seesteisessä mielentilassa: siellä perillä vanha ärtymys ei ollut yhtä isoa kuin ennen, tunsin aitoa myötätuntoa. En pyöritellyt tätä "minun pitäisi ymmärtää joten jätän nyt sanomatta mitä ajattelen" -levyä mielessäni.
Ärtymys heräsi heti kun jälkikäteen hiukan kuvasin yksityiskohtia puolisolle. Noh, niin mielelläni haluaisin, että vanhempani olisivat hiukan fiksumpia ja kypsempiä ja - aikuisempia. Tai ainakin hiukan vähemmän jämähtäneitä. Ja toivoisin sitäkin, että perheensisäiset suhteet olisivat yksioikoisempia.
Merin perheen kommunikaatiokuvioita: isä puhuu tunnepuhetta, äiti ei. Silti äiti haluaisi kuulla, mitä isä puhuu ja kontrolloida isän puhetta. Joskus muinoin kun isä jaksoi vielä liikkua, lähdin hänen kanssaan kaksin kävelylle. Tänään sain kahdenkeskistä puheaikaa, kun äiti oli sattumoisin hammaslääkärissä.
Tuo puhekuvio on yksi niistä asioista, joiden kohdalla olen voimaton. Asetelma on nurinkurinen: olen isän uskottu, kuulen isältä asioita, joita hänen pitäisi käsitellä äidin kanssa. Vuosia olen yrittänyt avata äitiä, saada häntä puhumaan samalla lailla kuin isä puhuu - puhuisi sitten edes minulle, jos kerran ei isälle puhu - mutta äiti ei puhu, äiti jutustelee. Hän puhuu ilmoista ja hedelmien hinnoista ja siitä, kuka on muuttanut naapuriin.
Toinen asia, jonka kohdalla olen voimaton: isän suhtautuminen äitiin. Isän mielestä hänen pitää olla tuottamatta äidille "pahaa mieltä". Tänään kuunnellessani isän puhetta (hän muisteli 70 vuoden takaisia aikoja) tajusin ilmiselvän asian: jostain on isälle syntynyt sellainen luulo, että hänen pitää suojella muita pahalta mieleltä. Isä ei näe, että siinä olisi mitään mätää - hän ihan oikeasti kuvittelee, että muiden paha mieli johtuu hänen tekemisistään tai sanomisistaan. (Aikaisemmin kuvittelin, että isä olisi vain äidin kanssa silkkihansikkain - mutta se sama kaikkien miellyttämisen ja kilttinä olemisen pyrkimys näkyy kovin monessa asiassa.)
Kolmas asia, jonka kohdalla olen voimaton: äidin suhtautuminen minuun. Äiti ei usko minun kokemuksiani itsestäni tosiksi. Kuulostaa hullulta, mutta on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista, etenkin suhteessa syömiseen. Kaikkien ruokailujen (kahvin, päivällisen, toisen kahvin) jälkeen käytiin sama kuvio. Kiitin ja sanoin olevani kylläinen. Äiti ilmoitti, etten ole. Ota nyt vielä! Et sää vielä täynnä ole!
Neljäs asia, jonka kohdalla olen voimaton: vanhemmat salailevat asioita toisiltaan ja ne salaillut asiat ovat kumminkin tiedossa, niihin vain ei puututa. Isoimmassa mittakaavassa taas päädyn äidin isään. Pienemmässä mittakaavassa on yhtä ja toista, josta ei puhuta. Kun soitin vanhempien ovikelloa, isä tuli avaamaan hiukan hämillisenä. Selvisi, että hän oli juuri tullut Alkosta ja oli nostamassa kassillista viinaa eteisen yläkaappiin. En tiennyt, että isällä on oma varasto siellä. Kuulemma äiti tietää kyllä. Kun kysyin, mikseivät pullot yhtä hyvin voi olla jossakin helpommassa paikassa (alakaapissa), en oikein saanut järkevää vastausta. Ilmeisesti pullojen pitäminen piilossa kaapissa, jota ei muuten käytetä, saa äidin suhtautumaan niihin kuin niitä ei olisikaan olemassa (vaikka ne ovat olemassa ja vaikka äiti tietää niiden olevan olemassa). Älyttömintä pullopiilottelussa on se, ettei isällä tietääkseni ole alkoholiongelmaa. Äidillä vain on yliherkkä suhde kaikkeen alkoholipitoiseen: hän esim. ei voi viedä tyhjiä lasipulloja kassissa kierrätykseen, kun hänen mukaansa naapurit tulkitsevat, että viinapullot siellä kalisevat.
Ihan aikuisten oikeasti vanhempieni meno ei ole ihan tervettä. Onneksi en enää koe asiakseni saada heitä muuttumaan - se olisi mahdoton tehtävä. Nyt kun kirjoitin nämä tähän näkyviin, aloin taas uuden tulkinnan: häpeästäkö tässä pohjimmiltaan on kysymys. Häpeä ainakin saa aikaan mitä omituisimpia välttelyitä ja kääntelyitä.
sunnuntai 17. elokuuta 2008
Paperihääpäivä
Tänään on tasan vuosi maistraatista.
Jos pysähdyn miettimään sitä, niin alkaa huimata. Alkaa huimata se, että minä olen se sama ihminen, joka hymyili hiukan vaikeasti muiden häissä ja ihmetteli, miksi nuo menevät naimisiin. Keksin silloin selitykseksi perinteet ja tavat, ja epäilin, että hääpareilla on piilossa pukujensa sisällä kauheaa ja ahdistavaa ja he pinnistelevät kestääkseen näytelmän, johon velvollisuudentunto, painostus tai piittaamattomuus omasta elämästä on heidät saattanut. Se että joku ahdosti itse haluaisi naimisiin, tuntui valheelta.
En vieläkään tiedä, olinko aiemmin vain ovela torjumaan omia salaisia toiveitani. Kenties niin. Pikkutyttönä halusin naimisiin yhden samassa tarharyhmässä olleen rillipäisen pojan kanssa, Lasseko se oli? Halusin että suklaamunien sisuksissa olisi sormuksia, kaikki rakenneltavat otukset ja tavarat olivat isoja pettymyksiä.
Jotakin kyynistä ja epäluuloista on poissa, toivottavasti pysyvästi. Olen ties miten monesti tässä suhteessa muka löytänyt itsestäni syyn, joka johtaisi eroon aivan varmasti, asian jota toinen ei minussa sietäisi. Ja yhtä monesti olen huomannut pelkoni turhiksi. Nolottaa, että kuvittelen toisen niin paljon vaativammaksi kuin hän todellisuudessa on. Luultavasti olen vain kerran toisensa jälkeen haksahtanut siihen, että puoliso suhtautuisi minuun yhtä arvostelevasti kuin minä suhtaudun itseeni. Moni noista "huonoista" puolistani on oikeasti ongelma ja vaikuttaa meidän välillämme, mutta silti tunnen olevani hyväksytty. Se on - äh, pakko käyttää raamatullista sanaa - armahtavaa.
Jos pysähdyn miettimään sitä, niin alkaa huimata. Alkaa huimata se, että minä olen se sama ihminen, joka hymyili hiukan vaikeasti muiden häissä ja ihmetteli, miksi nuo menevät naimisiin. Keksin silloin selitykseksi perinteet ja tavat, ja epäilin, että hääpareilla on piilossa pukujensa sisällä kauheaa ja ahdistavaa ja he pinnistelevät kestääkseen näytelmän, johon velvollisuudentunto, painostus tai piittaamattomuus omasta elämästä on heidät saattanut. Se että joku ahdosti itse haluaisi naimisiin, tuntui valheelta.
En vieläkään tiedä, olinko aiemmin vain ovela torjumaan omia salaisia toiveitani. Kenties niin. Pikkutyttönä halusin naimisiin yhden samassa tarharyhmässä olleen rillipäisen pojan kanssa, Lasseko se oli? Halusin että suklaamunien sisuksissa olisi sormuksia, kaikki rakenneltavat otukset ja tavarat olivat isoja pettymyksiä.
Jotakin kyynistä ja epäluuloista on poissa, toivottavasti pysyvästi. Olen ties miten monesti tässä suhteessa muka löytänyt itsestäni syyn, joka johtaisi eroon aivan varmasti, asian jota toinen ei minussa sietäisi. Ja yhtä monesti olen huomannut pelkoni turhiksi. Nolottaa, että kuvittelen toisen niin paljon vaativammaksi kuin hän todellisuudessa on. Luultavasti olen vain kerran toisensa jälkeen haksahtanut siihen, että puoliso suhtautuisi minuun yhtä arvostelevasti kuin minä suhtaudun itseeni. Moni noista "huonoista" puolistani on oikeasti ongelma ja vaikuttaa meidän välillämme, mutta silti tunnen olevani hyväksytty. Se on - äh, pakko käyttää raamatullista sanaa - armahtavaa.
lauantai 16. elokuuta 2008
Hajapää
Julistan itseni überhajapääksi juuri nyt.
Äskettäin suoritin vaativaa laskuoperaatiota kolmesti. Joka kerralla sain saman tuloksen: olen unohtanut eilen ottaa e-pillerin. (Ja kas kummaa, muistini mukaan se oli nimen omaan eilen, kun pilsu putosi näpeistäni keittiön lattialle ja pelastin sen kissa-Mäkisen kuonon edestä? Tai ehkä se olikin toissapäivänä.)
Tuossa iltapuolella unohdin leipomusoperaatio kolmosen tuotokset uuniin (eilisen tuotoksen heitin aamulla kompostiin, kun kissa-Mäkinen oli ensin lähminyt leivän kurpitsansiemenpintaa tassuillaan). Tästä epäonnisten leipomusten sarjasta uhkaa tulla pitkä. Ja joka kerralla pyörittelen ristiriitaa: tykkään tehdä, mutta pelkään omaa holtitonta syömistäni. Ehkä nämä hiukan raa'at tai puolipalaneet leivät ovat alitajunnan sabotaatiota?
Alkuiltapäivällä olin kahdessa kaupassa: ensin piti ostaa ruokaa kissoille ja sitten ihmisille. Ihmisruokakaupassa olin jo latonut tavarat liukuhihnalle, kun tajusin, ettei kassissani olekaan lompakkoa. Oli jo liian myöhäistä perääntyä, joten höpisin kassalle: Anteeksi, lompsa unohtu. Voiko nää laittaa sivuun, mää asun tossa ihan lähellä? Matkalla kelasin, olenko kenties sittenkin jättänyt pörssin eläinkauppaan tai pudottanut jonnekin. (Muutama vuosi sitten hukkasin lompakkoni ihan oikeasti. Sain sen takaisin poliisin löytötavarasta, mutta sisältö oli häipynyt.)
No, lompakko oli siinä eläinkaupan kassissa, jonka olin suurieleisesti paiskannut eteisen lattialle. Miksei näissä erittäin tarpeellisissa esineissä ole jotakin värinähälytystä, joka varoittaisi mahdollisesta unohduksesta?
Kun tulin kaupasta kotiin ostosten kanssa, niin alaovella iski paniikki. En ensitunnustelulla löytänyt avainta. Puolen minuutin ajan syöksyin inhaan hätäännykseen, sellaiseen lapsenomaiseen tuttuun ajatteluun mistääneitulemitäänjakaikkihajoaaenkähallitsemitään. Avain löytyi. (Vielä useampia vuosia sitten hukkasin avainnipun, jossa oli sekä kotiavain että nippu kahden työpaikan avaimia. Silloin ehdittiin jo kyselemään lukkojen uudelleensarjoitusta, kun nippu löytyi.)
En ymmärrä, miksi olen kuin kusiaispesässä, vaikka on loma. Vaikea olla vaan, vaikea rentoutua. Hermostuttaa, ärsyttää. Eikä ole edes PMS, vielä.
Äskettäin suoritin vaativaa laskuoperaatiota kolmesti. Joka kerralla sain saman tuloksen: olen unohtanut eilen ottaa e-pillerin. (Ja kas kummaa, muistini mukaan se oli nimen omaan eilen, kun pilsu putosi näpeistäni keittiön lattialle ja pelastin sen kissa-Mäkisen kuonon edestä? Tai ehkä se olikin toissapäivänä.)
Tuossa iltapuolella unohdin leipomusoperaatio kolmosen tuotokset uuniin (eilisen tuotoksen heitin aamulla kompostiin, kun kissa-Mäkinen oli ensin lähminyt leivän kurpitsansiemenpintaa tassuillaan). Tästä epäonnisten leipomusten sarjasta uhkaa tulla pitkä. Ja joka kerralla pyörittelen ristiriitaa: tykkään tehdä, mutta pelkään omaa holtitonta syömistäni. Ehkä nämä hiukan raa'at tai puolipalaneet leivät ovat alitajunnan sabotaatiota?
Alkuiltapäivällä olin kahdessa kaupassa: ensin piti ostaa ruokaa kissoille ja sitten ihmisille. Ihmisruokakaupassa olin jo latonut tavarat liukuhihnalle, kun tajusin, ettei kassissani olekaan lompakkoa. Oli jo liian myöhäistä perääntyä, joten höpisin kassalle: Anteeksi, lompsa unohtu. Voiko nää laittaa sivuun, mää asun tossa ihan lähellä? Matkalla kelasin, olenko kenties sittenkin jättänyt pörssin eläinkauppaan tai pudottanut jonnekin. (Muutama vuosi sitten hukkasin lompakkoni ihan oikeasti. Sain sen takaisin poliisin löytötavarasta, mutta sisältö oli häipynyt.)
No, lompakko oli siinä eläinkaupan kassissa, jonka olin suurieleisesti paiskannut eteisen lattialle. Miksei näissä erittäin tarpeellisissa esineissä ole jotakin värinähälytystä, joka varoittaisi mahdollisesta unohduksesta?
Kun tulin kaupasta kotiin ostosten kanssa, niin alaovella iski paniikki. En ensitunnustelulla löytänyt avainta. Puolen minuutin ajan syöksyin inhaan hätäännykseen, sellaiseen lapsenomaiseen tuttuun ajatteluun mistääneitulemitäänjakaikkihajoaaenkähallitsemitään. Avain löytyi. (Vielä useampia vuosia sitten hukkasin avainnipun, jossa oli sekä kotiavain että nippu kahden työpaikan avaimia. Silloin ehdittiin jo kyselemään lukkojen uudelleensarjoitusta, kun nippu löytyi.)
En ymmärrä, miksi olen kuin kusiaispesässä, vaikka on loma. Vaikea olla vaan, vaikea rentoutua. Hermostuttaa, ärsyttää. Eikä ole edes PMS, vielä.
perjantai 15. elokuuta 2008
Ruokapolitiikkaa
Jokin syömisissäni mietityttää. Leivoin kesäkurpitsaleipää, eikä se mennyt ihan nappiin: taikina kohosi uunissa reunoilta niin, että sitä valui yli, keskusta taas läsähti. Silti söin sitä klittaantunutta keskustaa.
Toinen leipomiskokeilu näin lomalla. (Ensimmäinen onnistui paremmin, tein kurpitsansiemensämpylöitä.) Molemmilla kerroilla iski himo ahmia tuoretta leipää ja olin pettynyt itseeni. Luulin päässeeni isoimmista ahmimisoloista kokonaan. Onko minun ainoa selviytymisstrategiani vieläkin siinä, että olen vaan leipomatta? Jo ennen lomaa olin livennyt ruodusta, sillä työpaikalla on kahvipöytätraditioita, joihin en osannut olla osallistumatta. Ne ovat hiukan ahdistavia ja huvittavia, mutta niillä voi myös päteä: lomalle lähtijät tuovat ennen lomaa jotakin kahvipöytään, samoin nimi- ja syntymäpäiväsankarit. Tietenkin voi ostaa myös kaupasta, mutta eniten huomiota herättävät kaikki itsetehdyt herkut. Noudatin toissaviikolla kahden nuoremman naiskollegan esimerkkiä (enhän voinut jäädä huonommaksi, eh) ja tein itse täytekakun. Sitä en sentään itse maistellut etukäteen, mutta taikinakulhot nuolin huolella.
Ruokaa laitan, kun tässä lähellä ruokapaikat ovat lähinnä pizzerioita ja valmisruoista en pidä. Tietyissä rajoissa pidän ruuanlaitosta (ne rajat ovat: jos raaka-aineita ei tarvitse lähteä metsästämään kaupasta, työvälineet ovat valmiina saatavilla eikä operaation jälkeen tarvitse siivota jälkiään ainakaan tiskaamisen muodossa). Työpaikalla ei ole ruokalaa, joten joka päiväksi paketoin eväät mukaan. Keittiössä hellan ääressä maistelen puolikypsää ruokaa kerran ja kaksi, kaavin kattilat ja vuoat syömällä puhtaiksi. Noihin maisteluihin ei kumminkaan liity samanlaista hallitsemattomuutta kuin tuoreeseen leipään tai makeisiin leipomuksiin. Mitään makeaa en ole tehnyt pelkästään kotiin moneen vuoteen (eiku - tein joulun aikaan taatelikakun). Vaikka miten pakastaisin valmiit, niin äkkiäkös ne pullat/piirakat/muffinsit mikrossa sulattaisi. Olisin moisten herkkujen olemassaolostakin kiusallisen tietoinen.
Noh, tästä voi kai päätellä, ettei suhteeni ruokaan ole ihan mutkaton. Syömisessä oli yksi syy lopettaa alkoholin juominen liki täysin. Pikku hiprakassa saatan syödä ihan älyttömästi. Kylläisyyden tunne hukkuu silloin. Pikku hiprakassa olen myös muutaman kerran oksentanut bulimisesti - ja jatkanut sitten syömistä.
On paljon ruokaa, jota en osta, kun en kykenisi kumminkaan säilyttämään sitä kotona. Suolaiset ja makeat keksit. Pikkuleivät. Suklaat. Chipsit. Isot jäätelöpaketit. Hyvät juustot (tarkoittaa auraa ja chèvreä ja rasvaista fetaa). Litran jogurttipaketit.
Ei ole kiva, jos kotona pitää koko ajan muistaa olla syömättä sitä eilen ostettua kermajäätelöä. (Ja miksi sen oikein ostin, jos sitä ei ole tarkoitus syödä?)
Kaikesta huolimatta syöminen on ihan kohtuullisella tolalla tälläkin hetkellä. Sitä klittaista kurpitsaleipääkin on vielä jäljellä (pitänee pakastaa loput, kunhan puolisko on ottanut siitä iltaleipänsä).
Kun aloitin tämän, oli tarkoitus kirjoittaa eilisestä kylästelystä myös. Meillä oli kollektiivisesti kivaa - eikä tällä kertaa tullut niitä kiusaannuttavia nolostumisia vastaan. Hyvä.
Toinen leipomiskokeilu näin lomalla. (Ensimmäinen onnistui paremmin, tein kurpitsansiemensämpylöitä.) Molemmilla kerroilla iski himo ahmia tuoretta leipää ja olin pettynyt itseeni. Luulin päässeeni isoimmista ahmimisoloista kokonaan. Onko minun ainoa selviytymisstrategiani vieläkin siinä, että olen vaan leipomatta? Jo ennen lomaa olin livennyt ruodusta, sillä työpaikalla on kahvipöytätraditioita, joihin en osannut olla osallistumatta. Ne ovat hiukan ahdistavia ja huvittavia, mutta niillä voi myös päteä: lomalle lähtijät tuovat ennen lomaa jotakin kahvipöytään, samoin nimi- ja syntymäpäiväsankarit. Tietenkin voi ostaa myös kaupasta, mutta eniten huomiota herättävät kaikki itsetehdyt herkut. Noudatin toissaviikolla kahden nuoremman naiskollegan esimerkkiä (enhän voinut jäädä huonommaksi, eh) ja tein itse täytekakun. Sitä en sentään itse maistellut etukäteen, mutta taikinakulhot nuolin huolella.
Ruokaa laitan, kun tässä lähellä ruokapaikat ovat lähinnä pizzerioita ja valmisruoista en pidä. Tietyissä rajoissa pidän ruuanlaitosta (ne rajat ovat: jos raaka-aineita ei tarvitse lähteä metsästämään kaupasta, työvälineet ovat valmiina saatavilla eikä operaation jälkeen tarvitse siivota jälkiään ainakaan tiskaamisen muodossa). Työpaikalla ei ole ruokalaa, joten joka päiväksi paketoin eväät mukaan. Keittiössä hellan ääressä maistelen puolikypsää ruokaa kerran ja kaksi, kaavin kattilat ja vuoat syömällä puhtaiksi. Noihin maisteluihin ei kumminkaan liity samanlaista hallitsemattomuutta kuin tuoreeseen leipään tai makeisiin leipomuksiin. Mitään makeaa en ole tehnyt pelkästään kotiin moneen vuoteen (eiku - tein joulun aikaan taatelikakun). Vaikka miten pakastaisin valmiit, niin äkkiäkös ne pullat/piirakat/muffinsit mikrossa sulattaisi. Olisin moisten herkkujen olemassaolostakin kiusallisen tietoinen.
Noh, tästä voi kai päätellä, ettei suhteeni ruokaan ole ihan mutkaton. Syömisessä oli yksi syy lopettaa alkoholin juominen liki täysin. Pikku hiprakassa saatan syödä ihan älyttömästi. Kylläisyyden tunne hukkuu silloin. Pikku hiprakassa olen myös muutaman kerran oksentanut bulimisesti - ja jatkanut sitten syömistä.
On paljon ruokaa, jota en osta, kun en kykenisi kumminkaan säilyttämään sitä kotona. Suolaiset ja makeat keksit. Pikkuleivät. Suklaat. Chipsit. Isot jäätelöpaketit. Hyvät juustot (tarkoittaa auraa ja chèvreä ja rasvaista fetaa). Litran jogurttipaketit.
Ei ole kiva, jos kotona pitää koko ajan muistaa olla syömättä sitä eilen ostettua kermajäätelöä. (Ja miksi sen oikein ostin, jos sitä ei ole tarkoitus syödä?)
Kaikesta huolimatta syöminen on ihan kohtuullisella tolalla tälläkin hetkellä. Sitä klittaista kurpitsaleipääkin on vielä jäljellä (pitänee pakastaa loput, kunhan puolisko on ottanut siitä iltaleipänsä).
Kun aloitin tämän, oli tarkoitus kirjoittaa eilisestä kylästelystä myös. Meillä oli kollektiivisesti kivaa - eikä tällä kertaa tullut niitä kiusaannuttavia nolostumisia vastaan. Hyvä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
