Ilahduttaa se, että näemmä koululiikuntakirjoitukseni on saanut muutkin kirjoittajat tarttumaan aiheeseen. Puolihuolimattomasti olen noita muita kuntoilu-teeman kirjoituksia lukenut, ja ne tuntuvat keskittyvän kovasti mekaniikkaan: mikä syke ja montako minuuttia, paljonko kaloreita, montako kilometriä.
Jos syke, minuutit, kalorit ja kilometrit ovat olennaisia, niin on ihan turhaa innostaa minua liikkumaan minnekään. Ahdistun mittaamisesta, yhdistän kaikenlaisen mittaamisen vikojen etsimiseen. Ahdistun myös "liikuntapakkopuheesta", siis siitä yleisestä terveyshöpinästä, jossa annetaan ymmärtää, että ihminen on jotenkin erityisen holtiton ja liki itselleen vaarallinen, jos hänellä ei ole liikunnallisia harrastuksia.
Ymmärrän paljon paremmin himolukijaa kuin himoliikkujaa. Olen himolukija-aikoinani ollut paljon paremmassa kunnossa henkisesti kuin 'himoliikkujana', sillä minulla liikkumisen pakko liittyy sisäiseen levottomuuteen. Minua on hirveän vaikea vakuuttaa siitä, että olisi moraalisesti "parempaa" käydä viiden kilometrin lenkillä kuin lukea Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Kaikkea ei ennätä. Mieluummin hankkisin sielun sivistystä kuin ruumiin kuntoa, jos ne joutuisi asettamaan vastakkain.
En luultavasti kävisi kävelyilläni, jos minulla olisi ulkoinen pakko niihin (ts. ne kuuluisivat osana johonkin liikuntaryhmän viikkosuoritukseen tai jos esim. koiran kanssa olisi 'pakko' mennä lenkille. Jollakulla se ulkonen pakko kai vetää liikkumaan, minua se jähmettää ahdistumaan sohvan pohjalle.
keskiviikko 9. tammikuuta 2008
Tunne ja työt
Olen yrittänyt järkeilemiseen ja analysointiin peittää sen, että elän äärimmäisyyteen asti tunteella (toisaalta, eivätkö kaikki ihmiset ole tunneihmisiä? Vaikka valintoja perustelisi miten 'järkevästi' tahansa, niin valinnan pohjimmaisena syynä on usein tunne.) Olen nimittäin oppinut, ettei tunteella saisi elää - fiksut ja harkitsevat ihmiset tekevät päätöksensä tunteista riippumatta faktojen perusteella. Seurauksena on ollut, etten itsekään ole huomannut omia tunteitani, etenkään pelkoa, häpeää tai suuttumusta, ne kun ovat ylipäätään kiusallisia olotiloja.
Pelkäsin palata työelämään. Olin ollut viitisen vuotta poissa - siis opiskellut ja ollut työttömänä, viimeisin vaihe (työttömyys) oli jo kestänyt sen ansiosidonnaisen mitan, eli kaksi vuotta, ja olin peruspäivärahalla. En ollut kovin aktiivinen työnhakija, sillä aiemman perusteella koin, etten oikein osannut mitään enkä kyennyt mihinkään - en ainakaan koululuokkien hallitsemiseen tai murrosikäisten kasvattajaksi. Tuli tunne, että valehtelisin työhakemuksessa, jos jollain tapaa kehuisin itseäni. (Yleensäkin tiedän tarkkaan omat heikkouteni - vaihvuuksien huomaamisen kanssa on vähän niin ja näin.)
Kun puolivahingossa sain pitemmän sijaisuuden, niin muutokseen oli vaikea suhtautua. Kyllähän minä sitä halusin, mutta samalla se myös pelotti aivan sairaasti! Pelotti sekin mahdollisuus, että elämä toistaisi itseään ja työ alkaisi tuntua samanlaiselta tervassa räpiköinniltä kuin aikaisemmin. Stressaavampien vuorojen jälkeen kotimatka meni lähinnä itkemiseen - ei siksi, että olisi ollut niin hirveää juuri silloin, vaan siksi, että pelkäsin olojeni pahentuvan. Ei yhtään auttanut se, että mietin 'järkevästi' toimeentuloa ja vertasin palkkapussin suuruutta työttömyyskorvaukseen. Rahan ajatteleminen lisäsi epäonnistumisen pelkoa.
Aina kun luen näitä 'kannattaa kun palkka on xx euroa' -kirjoituksia, niin ihmetyttää ja ärsyttää. Keitä ne ovat, jotka tekevät päätöksensä pelkästään rahan perusteella? Kuka on esim. valmis muuttamaan jonnekin toiselle puolen Suomea sen takia, että siellä saisi parempaa palkkaa, jos toisaanne jäisivät kaikki sosiaaliset suhteet tai kotimaisema?
Pelkäsin palata työelämään. Olin ollut viitisen vuotta poissa - siis opiskellut ja ollut työttömänä, viimeisin vaihe (työttömyys) oli jo kestänyt sen ansiosidonnaisen mitan, eli kaksi vuotta, ja olin peruspäivärahalla. En ollut kovin aktiivinen työnhakija, sillä aiemman perusteella koin, etten oikein osannut mitään enkä kyennyt mihinkään - en ainakaan koululuokkien hallitsemiseen tai murrosikäisten kasvattajaksi. Tuli tunne, että valehtelisin työhakemuksessa, jos jollain tapaa kehuisin itseäni. (Yleensäkin tiedän tarkkaan omat heikkouteni - vaihvuuksien huomaamisen kanssa on vähän niin ja näin.)
Kun puolivahingossa sain pitemmän sijaisuuden, niin muutokseen oli vaikea suhtautua. Kyllähän minä sitä halusin, mutta samalla se myös pelotti aivan sairaasti! Pelotti sekin mahdollisuus, että elämä toistaisi itseään ja työ alkaisi tuntua samanlaiselta tervassa räpiköinniltä kuin aikaisemmin. Stressaavampien vuorojen jälkeen kotimatka meni lähinnä itkemiseen - ei siksi, että olisi ollut niin hirveää juuri silloin, vaan siksi, että pelkäsin olojeni pahentuvan. Ei yhtään auttanut se, että mietin 'järkevästi' toimeentuloa ja vertasin palkkapussin suuruutta työttömyyskorvaukseen. Rahan ajatteleminen lisäsi epäonnistumisen pelkoa.
Aina kun luen näitä 'kannattaa kun palkka on xx euroa' -kirjoituksia, niin ihmetyttää ja ärsyttää. Keitä ne ovat, jotka tekevät päätöksensä pelkästään rahan perusteella? Kuka on esim. valmis muuttamaan jonnekin toiselle puolen Suomea sen takia, että siellä saisi parempaa palkkaa, jos toisaanne jäisivät kaikki sosiaaliset suhteet tai kotimaisema?
tiistai 8. tammikuuta 2008
Vanhempien hyväksyminen
Terapeutti kysyi tänään, voisinko hyväksyä vanhempani sellaisina ihmisinä kuin he ovat antamatta sen heidän ominaislaatunsa haitata.
Vastasin jotakin myöntävän mutisevaa. Periaatteessa kyllä. Käytännössä se on vaikeampaa, sillä tuntuu, etteivät vanhemmat puolestaan anna minulle tilaa olla sitä mitä olen, vaan suhtautuvat minuun kuin itsensä elimelliseen jatkeeseen. Pitäisi olla heidän ehdoillaan, isän kanssa pitäisi osallistua äidin suojelemiseen ja äidin kanssa taas pitäisi ylläpitää hänen kuvitelmaansa siitä, että olen pysyvästi hiukan surkea ja apua tarvitseva.
Olen aika pitkälle ratkaissut tilanteen ottamalla etäisyyttä. Yksi puhelu kerran viikossa on pieni hinta siitä, että saan muuten olla rauhassa ja vapaa. Muutaman tunnin kylässäkäynti muutaman kuukauden välein on vielä sietämisen rajoissa.
En tiedä, mitä tapahtuu sitten kun vanhempien fyysinen terveys oikeasti romahtaa. Ainakin äidin suvussa on kuoltu hitaasti hivuttumalla, äidin äiti makasi viimeiset vuotensa sokeana ja dementoituneena terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kävin katsomassa häntä siinä vaiheessa, kun hän ei enää tunnistanut minua. Olisi kai mahdollista kokea vierailut tarpeellisiksi, vaikkei toinen tajuaisikaan, kuka sängyn vieressä istuu. Mutta jos suhde on alun perinkin ollut hankala ja etäinen, eikä nykyhetkessä ole enää yhteistä havaintomaailmaa, niin... mikä silloin liittäisi toiseen ihmiseen?
Lokeroituminen on surettavaa: vanhukset omissa asunnoissaan, työikäiset omissaan, nuoret yhtäällä, lapset tarhattuina. Mutta ei pitäisi tehdä vanhoista ihmisistä muita pyhempiä. Ei vuodeosaston henkilökunta tiedä taustaa sille, mikseivät sukulaiset käy katsomassa jotakuta harmaahapsista herraa tai rouvaa.
Miehen isä sai viime vuonna aivoinfarktin ja oli melko pitkään sairaalassa. Mies kävi häntä muutaman kerran katsomassa, tuli joka kerralla järkkyneessä mielentilassa pois, jupisi puoliääneen: Se on vielä pahempi kuin oli 1970-luvulla, se ei ole ikinä kuullut ketään muuta kuin itseään. Itse asiassa minun vanhempani ovat helppoja verrattuna miehen vanhempiin, miehen isä on viettänyt suurimman osan elämäänsä isommassa tai pienemmässä humalassa ja sattuman oikusta pysynyt hengissä päälle 7-kymppiseksi. Kenties ei tästä sen enempää - miehen ja minun perheolot eivät kovin helposti ole vertailtavissa.
Vaikka minulla ja vanhemmilla on puhevälit ja kai joihinkin toisiin sukuihin verrattuna ihan hyvätkin välit, niin minusta meillä ei ole perheenä oikein koskaan puhuttu tärkeistä asioista. Kenties jokin lause on vaihdettu kaksin: minä ja isä tai minä ja äiti olemme puhuneet, tai vanhemmat keskenään ovat puhuneet, mutta kokonaisena perheenä meillä on vaiettu asioita kuoliaaksi. Äidin isä ja äidin lapsuus. Isän sotakokemukset ja ensimmäinen avioliitto. Äidin kotiäitiys, isän eläkkeelle jääminen. Minun murrosikäni ja muuttoni pois kotoa. Äidinpuoleisen suvun tulehtuneet suhteet. Vanhuus.
Pahimpana olen kokenut kaksoisviestinnän, sen että yhtäältä ääneen puhutaan yhtä ja toisaalta rivien välistä annetaan ymmärtää jotakin ihan muuta.
Vastasin jotakin myöntävän mutisevaa. Periaatteessa kyllä. Käytännössä se on vaikeampaa, sillä tuntuu, etteivät vanhemmat puolestaan anna minulle tilaa olla sitä mitä olen, vaan suhtautuvat minuun kuin itsensä elimelliseen jatkeeseen. Pitäisi olla heidän ehdoillaan, isän kanssa pitäisi osallistua äidin suojelemiseen ja äidin kanssa taas pitäisi ylläpitää hänen kuvitelmaansa siitä, että olen pysyvästi hiukan surkea ja apua tarvitseva.
Olen aika pitkälle ratkaissut tilanteen ottamalla etäisyyttä. Yksi puhelu kerran viikossa on pieni hinta siitä, että saan muuten olla rauhassa ja vapaa. Muutaman tunnin kylässäkäynti muutaman kuukauden välein on vielä sietämisen rajoissa.
En tiedä, mitä tapahtuu sitten kun vanhempien fyysinen terveys oikeasti romahtaa. Ainakin äidin suvussa on kuoltu hitaasti hivuttumalla, äidin äiti makasi viimeiset vuotensa sokeana ja dementoituneena terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kävin katsomassa häntä siinä vaiheessa, kun hän ei enää tunnistanut minua. Olisi kai mahdollista kokea vierailut tarpeellisiksi, vaikkei toinen tajuaisikaan, kuka sängyn vieressä istuu. Mutta jos suhde on alun perinkin ollut hankala ja etäinen, eikä nykyhetkessä ole enää yhteistä havaintomaailmaa, niin... mikä silloin liittäisi toiseen ihmiseen?
Lokeroituminen on surettavaa: vanhukset omissa asunnoissaan, työikäiset omissaan, nuoret yhtäällä, lapset tarhattuina. Mutta ei pitäisi tehdä vanhoista ihmisistä muita pyhempiä. Ei vuodeosaston henkilökunta tiedä taustaa sille, mikseivät sukulaiset käy katsomassa jotakuta harmaahapsista herraa tai rouvaa.
Miehen isä sai viime vuonna aivoinfarktin ja oli melko pitkään sairaalassa. Mies kävi häntä muutaman kerran katsomassa, tuli joka kerralla järkkyneessä mielentilassa pois, jupisi puoliääneen: Se on vielä pahempi kuin oli 1970-luvulla, se ei ole ikinä kuullut ketään muuta kuin itseään. Itse asiassa minun vanhempani ovat helppoja verrattuna miehen vanhempiin, miehen isä on viettänyt suurimman osan elämäänsä isommassa tai pienemmässä humalassa ja sattuman oikusta pysynyt hengissä päälle 7-kymppiseksi. Kenties ei tästä sen enempää - miehen ja minun perheolot eivät kovin helposti ole vertailtavissa.
Vaikka minulla ja vanhemmilla on puhevälit ja kai joihinkin toisiin sukuihin verrattuna ihan hyvätkin välit, niin minusta meillä ei ole perheenä oikein koskaan puhuttu tärkeistä asioista. Kenties jokin lause on vaihdettu kaksin: minä ja isä tai minä ja äiti olemme puhuneet, tai vanhemmat keskenään ovat puhuneet, mutta kokonaisena perheenä meillä on vaiettu asioita kuoliaaksi. Äidin isä ja äidin lapsuus. Isän sotakokemukset ja ensimmäinen avioliitto. Äidin kotiäitiys, isän eläkkeelle jääminen. Minun murrosikäni ja muuttoni pois kotoa. Äidinpuoleisen suvun tulehtuneet suhteet. Vanhuus.
Pahimpana olen kokenut kaksoisviestinnän, sen että yhtäältä ääneen puhutaan yhtä ja toisaalta rivien välistä annetaan ymmärtää jotakin ihan muuta.
Juurihoitoa
Tulin juuri juurihoidosta. Uh. Töitten jälkeen terapiaan, yhdenlaista juurihoitoa sekin.
Tuskin olisin terapiaan asti päätynyt, jos vanhempani olisivat hoitaneet omat juurensa kuntoon. Kaikki lapsuudenperheen kummallisuudet juontuvat asioista vanhempieni menneisyydessä. Äidin puolelta rikkonaisesta perheestä ja kuoliaaksivaietusta isästä, isän puolelta hänen aiemmasta avioliitostaan ja ehkä sodasta asti.
En tiedä kumpi on ollut hankalampi osa palapeliä: äidin suku vai isän aiempi avioliitto.
Vanhempani menivät vanhoina naimisiin, isä oli liki 5o-vuotias ja äitikin melkein 40. Luulisi, että ikä olisi tuonut kypsyyttä. Kenties toikin, en vain oikein näe sitä. Isän ensimmäinen avioliitto oli rakkausliitto, joka päättyi vaimon kuolemaan syöpään. Isä hoiti vaimoa viimeiset kuukaudet omaishoitajana (varmaankin aika poikkeava ratkaisu 1960-luvulla mieheltä). Ensimmäinen avioliitto oli lapseton, jossakin vaiheessa syöpätutkimuksissa selvisi, että lapsettomuus johtui vaimosta.
Kun ensimmäinen vaimo kuoli, niin isä meni alta vuodessa uusiin naimisiin, tällä kertaa äitini kanssa. Isä on käyttänyt minua uskottuna monta monituista kertaa: sanonut esimerkiksi, että olisi eronnut tästä nykyisestä liitosta, jos olisi nuorempi mies, ja jollei pelkäisi, miten äidille kävisi erossa.
Isä suojelee äitiä aivan kuin jatkona sille syöpään kuolleelle ensimmäiselle vaimolleen. Meillä on koko ajan toiminut malli "äitiä ei saa järkyttää". Paha kurki, kun äiti ahdistuu/pettyy/jännittyy kovin pienestä ja etenkin murrosiässä on järkytyksiä ja järkyttävyyttä. Vanhempien pitäisi jotenkin kyetä ottamaan vastaan lastensa kasvukivut.
Minä kipuilen näitä vasta nyt, hidastetulla aikataululla. Onneksi sentään nyt.
Tuskin olisin terapiaan asti päätynyt, jos vanhempani olisivat hoitaneet omat juurensa kuntoon. Kaikki lapsuudenperheen kummallisuudet juontuvat asioista vanhempieni menneisyydessä. Äidin puolelta rikkonaisesta perheestä ja kuoliaaksivaietusta isästä, isän puolelta hänen aiemmasta avioliitostaan ja ehkä sodasta asti.
En tiedä kumpi on ollut hankalampi osa palapeliä: äidin suku vai isän aiempi avioliitto.
Vanhempani menivät vanhoina naimisiin, isä oli liki 5o-vuotias ja äitikin melkein 40. Luulisi, että ikä olisi tuonut kypsyyttä. Kenties toikin, en vain oikein näe sitä. Isän ensimmäinen avioliitto oli rakkausliitto, joka päättyi vaimon kuolemaan syöpään. Isä hoiti vaimoa viimeiset kuukaudet omaishoitajana (varmaankin aika poikkeava ratkaisu 1960-luvulla mieheltä). Ensimmäinen avioliitto oli lapseton, jossakin vaiheessa syöpätutkimuksissa selvisi, että lapsettomuus johtui vaimosta.
Kun ensimmäinen vaimo kuoli, niin isä meni alta vuodessa uusiin naimisiin, tällä kertaa äitini kanssa. Isä on käyttänyt minua uskottuna monta monituista kertaa: sanonut esimerkiksi, että olisi eronnut tästä nykyisestä liitosta, jos olisi nuorempi mies, ja jollei pelkäisi, miten äidille kävisi erossa.
Isä suojelee äitiä aivan kuin jatkona sille syöpään kuolleelle ensimmäiselle vaimolleen. Meillä on koko ajan toiminut malli "äitiä ei saa järkyttää". Paha kurki, kun äiti ahdistuu/pettyy/jännittyy kovin pienestä ja etenkin murrosiässä on järkytyksiä ja järkyttävyyttä. Vanhempien pitäisi jotenkin kyetä ottamaan vastaan lastensa kasvukivut.
Minä kipuilen näitä vasta nyt, hidastetulla aikataululla. Onneksi sentään nyt.
maanantai 7. tammikuuta 2008
Tynnyrityttö
Usein vieläkin kipuilen sitä, että nuoruus ja osa aikuisuuttakin on mennyt ohi. Olenhan lähinnä ollut hengissä ja tehnyt velvollisuuteni, mutta en ole uskaltanut kovin paljon, en ihmissuhteissa, en harrastuksissa enkä työssä.
Kun lähdin opiskelemaan lukion jälkeen, niin junamatka vanhempien luota opiskelupaikkakunnalle oli ensimmäinen yksin tehty junamatka ikinä. Yo-kylässä olin ensimmäistä kertaa yötä poissa kotoa , jos rippikoululeiriä ei lasketa mukaan. Ensimmäistä kertaa minulla oli oma huone soluasunnossa - ei tarvinnutkaan enää levittää lakanaa ja peittoa sohvalle, niin kuin olin lukioaikana tehnyt lapsuudenkodissa. Minulla oli opettelemista ihan tavallisissa ja arkisissa asioissa - kotona ei oltu kannustettu aktiivisuuteen. Enempikin olin oppinut, että on parempi minun olla tekemättä mitään, tekisin kumminkin 'väärin'.
En uskalla kovin helposti mennä kohti asioita, jotka tuntuisivat kiinnostavilta. Pelkään mokaavani, esittäväni tyhmiä kysymyksiä, paljastuvani naurettavaksi tai huonoksi. Monen jutun ohi tai sivusta olen kulkenut väärien häpeäntunteitten takia.
Joissain asioissa olen kumminkin ollut tinkimätön. Minulla oli sisäinen pakko päästä irti vanhemmista ja pois lapsuudenkodista. En antanut periksi, vaikka joskus tunsinkin itseni sietämättömän eksyneeksi ja yksinäiseksi. Valmistuin, vaikka opinnot kestivät ohi opintotukivuosien ja vaikka työ siinä opiskelujen pätevöittämässä ammatissa ei missään vaiheessa tuntunut omalta. Jaksoin jollakin lailla itseni kanssa hyvin pitkään, jaksoin olla yksin. Kuvittelin, että se olisi minulle ainoa mahdollinen vaihtoehto. Olen etukäteen surrut sen, etten ikinä olisi parisuhteessa tai kokisi olevani perhettä jonkun ihmisen kanssa.
Vielä karvan alle kolmekymppisenä pidin mahdottomana sitä, että minulla olisi yhteinen seksielämä jonkun toisen kanssa. Seksiin mahdollisesti johtavissa tilanteissa menin joka kerralla lukkoon ja järjestin itseni tavalla tai toisella pois, irti, etäälle. Yritin humalaa, yritin päämäärätietoista vamppaamista, turhaan kumminkin.
Vika taisi olla siinä, että toimin ulkoa päin, en omien sisäisten tarpeitteni ajamana. Ajattelin että minun pitäisi hankkia jokin kokemus jostakin, kun kerran olen näin vanha. Mutkkaassa mielessäni mietin sitäkin, entä jos joskus kumminkin kohtaisin ihmisen, jonka kanssa alkaisi oikea ihmissuhde. En ollut omasta mielestäni yhtään vakavasti otettava seksittömän menneisyyteni kanssa. Johan pelottaisin kaikki karkuun, pitäisi siis hankkia joku jotta voisi sanoa jonkun olleen...
Ihmeellisistä aineksista meidän suhde on alkanut. Olen ollut häpeilevä oman fyysisen itseni suhteen, esim. mietin, kehtaanko miehelle näyttää vanhoja valokuviani, joissa näkyy miten lihava olen ollut (olin kyllä pullea silloinkin kun tavattiin, mutta en lihavimmillani). Enää en sentään ajatuksissani tarkerru miettimään sitä, olenko tylsä tai huono seksissä, tai jotenkin erityisen hankala parisuhteessa (Niin, on tuntunut nololta, kun ei ole aikaisempia kokemuksia parisuhteista - en tiedä, kuvastaako tämä vain sitä, että helposti koen itseni huonoksi ja vääräksi, siis myös menneisyyteni on nolostuttavaa. Jos minulla olisi takana eroon päättyneitä parisuhteita, niin kenties nolostelisin noita suhteita ihan yhtä paljon kuin suhteettomuutta.)
Minulla on nyt perhe, mies ja kissat. Koen että he/ne ovat lähempänä minua kuin vanhempani ovat olleet. Ihmeellistä.
Kun lähdin opiskelemaan lukion jälkeen, niin junamatka vanhempien luota opiskelupaikkakunnalle oli ensimmäinen yksin tehty junamatka ikinä. Yo-kylässä olin ensimmäistä kertaa yötä poissa kotoa , jos rippikoululeiriä ei lasketa mukaan. Ensimmäistä kertaa minulla oli oma huone soluasunnossa - ei tarvinnutkaan enää levittää lakanaa ja peittoa sohvalle, niin kuin olin lukioaikana tehnyt lapsuudenkodissa. Minulla oli opettelemista ihan tavallisissa ja arkisissa asioissa - kotona ei oltu kannustettu aktiivisuuteen. Enempikin olin oppinut, että on parempi minun olla tekemättä mitään, tekisin kumminkin 'väärin'.
En uskalla kovin helposti mennä kohti asioita, jotka tuntuisivat kiinnostavilta. Pelkään mokaavani, esittäväni tyhmiä kysymyksiä, paljastuvani naurettavaksi tai huonoksi. Monen jutun ohi tai sivusta olen kulkenut väärien häpeäntunteitten takia.
Joissain asioissa olen kumminkin ollut tinkimätön. Minulla oli sisäinen pakko päästä irti vanhemmista ja pois lapsuudenkodista. En antanut periksi, vaikka joskus tunsinkin itseni sietämättömän eksyneeksi ja yksinäiseksi. Valmistuin, vaikka opinnot kestivät ohi opintotukivuosien ja vaikka työ siinä opiskelujen pätevöittämässä ammatissa ei missään vaiheessa tuntunut omalta. Jaksoin jollakin lailla itseni kanssa hyvin pitkään, jaksoin olla yksin. Kuvittelin, että se olisi minulle ainoa mahdollinen vaihtoehto. Olen etukäteen surrut sen, etten ikinä olisi parisuhteessa tai kokisi olevani perhettä jonkun ihmisen kanssa.
Vielä karvan alle kolmekymppisenä pidin mahdottomana sitä, että minulla olisi yhteinen seksielämä jonkun toisen kanssa. Seksiin mahdollisesti johtavissa tilanteissa menin joka kerralla lukkoon ja järjestin itseni tavalla tai toisella pois, irti, etäälle. Yritin humalaa, yritin päämäärätietoista vamppaamista, turhaan kumminkin.
Vika taisi olla siinä, että toimin ulkoa päin, en omien sisäisten tarpeitteni ajamana. Ajattelin että minun pitäisi hankkia jokin kokemus jostakin, kun kerran olen näin vanha. Mutkkaassa mielessäni mietin sitäkin, entä jos joskus kumminkin kohtaisin ihmisen, jonka kanssa alkaisi oikea ihmissuhde. En ollut omasta mielestäni yhtään vakavasti otettava seksittömän menneisyyteni kanssa. Johan pelottaisin kaikki karkuun, pitäisi siis hankkia joku jotta voisi sanoa jonkun olleen...
Ihmeellisistä aineksista meidän suhde on alkanut. Olen ollut häpeilevä oman fyysisen itseni suhteen, esim. mietin, kehtaanko miehelle näyttää vanhoja valokuviani, joissa näkyy miten lihava olen ollut (olin kyllä pullea silloinkin kun tavattiin, mutta en lihavimmillani). Enää en sentään ajatuksissani tarkerru miettimään sitä, olenko tylsä tai huono seksissä, tai jotenkin erityisen hankala parisuhteessa (Niin, on tuntunut nololta, kun ei ole aikaisempia kokemuksia parisuhteista - en tiedä, kuvastaako tämä vain sitä, että helposti koen itseni huonoksi ja vääräksi, siis myös menneisyyteni on nolostuttavaa. Jos minulla olisi takana eroon päättyneitä parisuhteita, niin kenties nolostelisin noita suhteita ihan yhtä paljon kuin suhteettomuutta.)
Minulla on nyt perhe, mies ja kissat. Koen että he/ne ovat lähempänä minua kuin vanhempani ovat olleet. Ihmeellistä.
sunnuntai 6. tammikuuta 2008
Lihavuus ja seksuaalisuus
Koolla on väliä -kirjan loppupuolella on referoitu keskustelu (Hannele Harjunen, Anu Hämäläinen ja Katariina Kyrölä: Oikeus olla oman kokoinen). Siinä puhutaan muutamassa kohdin ristiriitaisesta suhtautumisesta lihavaan naiseen seksuaalisena olentona. Lihava on joko epäseksuaalinen tai sitten holtiton, hyperseksuaalinen. Ja joka tapauksessa lihava ei itse ole subjekti vaan kohde, käytettävissä.
Olisin varmaan lihava edelleenkin, jos olisin kyennyt yhdistämään aikuisen naiseuden ja ruumiin painon.
Tiedän että paino oli minulle jonkinlainen turva. Kun miehet ja mahdollinen seurustelu tai parisuhde pelottivat, niin rakensin painosta suojan itselleni. Enhän minä seurustele, kun olen tämän näköinen, ei minusta kukaan oikeasti ole kiinnostunut, olen näkymätön, piilossa.
Paitsi etten ollut piilossa, kaikissa tilanteissa. Joittenkin tuntemattomien miesten kohdalla vissiin se minun lihavuuteni toimi signaalina, että tuota saa vapaasti käpälöidä. Tai että voi huudella perään.
Absurdia kyllä se ensimmäinen käpälöijä tuli vastaan aika epätodennäköisessä paikassa, kirjastossa. Se oli vanhempi setä ja sattui olemaan ensimmäinen joka yleensäkin minuun koski (siis niin, että olisi jonkilaisena naisena pitänyt). Olisi ollut kivempi, jos huomio olisi tullut joltakin omanikäiseltä. Setä halaili ja käpälöi, minä olin häpeissäni siitä että setä oli minut huomannut niitten muitten kirjastossa olleitten joukosta. Koin että minussa oli jotakin vikaa, kun se tuli minua kourimaan - jos olisin osannut olla niin kuin muutkin, niin ei se olisi minua huomannut.
Toinen kerta oli yo-kylässä, ensimmäisenä vuotena. Olin lähtenyt yksin saunaan naisten yleisellä saunavuorolla ja kesken suihkun pukuhuoneen ovelle ilmestyi tirkistelijä. Se tirkistelijä (jota en koskaan kunnolla nähnyt, kun olin ilman silmälasejani puolisokea) lähti pukuhuoneesta perääni ja menin saunan puolelle suojaan, vedin oven kiinni. Jonkin aikaa tyyppi tempoi saunan ovea ja hoki: Anna ny, ei se satu. Tuosta jälkikäteen ajattelin, että muut naiset se olisi jättänyt rauhaan, mutta minä olin sen silmissä otollinen (siis lihava ja avuttoman nainen... ).
Sitten joskus myöhemmin matkustin junassa Tampereelta Helsinkiin, ja kesken matkan joku takapenkiltä tarttui kaulaan kiinni ja alkoi hipelöidä ja supista. Ja yhdessä puolitutussa seurueessa työkaverin aikamiespoika kävi suoraan tisseihin käsiksi.
Nuo ovat nimen omaan sen vanhan lihavan minän kokemuksia, silkkaa ahdistelua eikä muuta. Ja muunlaisia kokemuksia ei sitten ollutkaan, jotenkin tilanteet menivät aina suoraan siihen, että joku tuntematon mies tölvi fyysisiä rajojani. Ja tilanteet tulivat varoittamatta, niin etten sitten osannut toimia oikein mitenkään, en ainakaan niin räväkästi, kuin olisin halunnut. Saunahiipparistakin jäi ilmoitus tekemättä, kavereille sitä jupisin, mutta siihen jupinaan en päästänyt omaa pelästystä ja nolostusta mukaan, ne hautasin itseeni ja pyörittelin mielessä myöhemmin.
Olisin varmaan lihava edelleenkin, jos olisin kyennyt yhdistämään aikuisen naiseuden ja ruumiin painon.
Tiedän että paino oli minulle jonkinlainen turva. Kun miehet ja mahdollinen seurustelu tai parisuhde pelottivat, niin rakensin painosta suojan itselleni. Enhän minä seurustele, kun olen tämän näköinen, ei minusta kukaan oikeasti ole kiinnostunut, olen näkymätön, piilossa.
Paitsi etten ollut piilossa, kaikissa tilanteissa. Joittenkin tuntemattomien miesten kohdalla vissiin se minun lihavuuteni toimi signaalina, että tuota saa vapaasti käpälöidä. Tai että voi huudella perään.
Absurdia kyllä se ensimmäinen käpälöijä tuli vastaan aika epätodennäköisessä paikassa, kirjastossa. Se oli vanhempi setä ja sattui olemaan ensimmäinen joka yleensäkin minuun koski (siis niin, että olisi jonkilaisena naisena pitänyt). Olisi ollut kivempi, jos huomio olisi tullut joltakin omanikäiseltä. Setä halaili ja käpälöi, minä olin häpeissäni siitä että setä oli minut huomannut niitten muitten kirjastossa olleitten joukosta. Koin että minussa oli jotakin vikaa, kun se tuli minua kourimaan - jos olisin osannut olla niin kuin muutkin, niin ei se olisi minua huomannut.
Toinen kerta oli yo-kylässä, ensimmäisenä vuotena. Olin lähtenyt yksin saunaan naisten yleisellä saunavuorolla ja kesken suihkun pukuhuoneen ovelle ilmestyi tirkistelijä. Se tirkistelijä (jota en koskaan kunnolla nähnyt, kun olin ilman silmälasejani puolisokea) lähti pukuhuoneesta perääni ja menin saunan puolelle suojaan, vedin oven kiinni. Jonkin aikaa tyyppi tempoi saunan ovea ja hoki: Anna ny, ei se satu. Tuosta jälkikäteen ajattelin, että muut naiset se olisi jättänyt rauhaan, mutta minä olin sen silmissä otollinen (siis lihava ja avuttoman nainen... ).
Sitten joskus myöhemmin matkustin junassa Tampereelta Helsinkiin, ja kesken matkan joku takapenkiltä tarttui kaulaan kiinni ja alkoi hipelöidä ja supista. Ja yhdessä puolitutussa seurueessa työkaverin aikamiespoika kävi suoraan tisseihin käsiksi.
Nuo ovat nimen omaan sen vanhan lihavan minän kokemuksia, silkkaa ahdistelua eikä muuta. Ja muunlaisia kokemuksia ei sitten ollutkaan, jotenkin tilanteet menivät aina suoraan siihen, että joku tuntematon mies tölvi fyysisiä rajojani. Ja tilanteet tulivat varoittamatta, niin etten sitten osannut toimia oikein mitenkään, en ainakaan niin räväkästi, kuin olisin halunnut. Saunahiipparistakin jäi ilmoitus tekemättä, kavereille sitä jupisin, mutta siihen jupinaan en päästänyt omaa pelästystä ja nolostusta mukaan, ne hautasin itseeni ja pyörittelin mielessä myöhemmin.
Lihava nainen laihassa ruumiissa
Luin Hannele Harjusen artikkelin 'Lihavuus välitilana' tuosta Koolla on väliä -opuksesta ja nyökyttelin itsekseni tälle lauseelle:
"Monet niistä tutkimusaineistoni naisista, jotka ovat olleet lapsesta saakka lihavia tai heidät on lapsena leimattu lihaviksi, ovat tulleet tietoisiksi lihavuudestaan koulun alkaessa. Näyttää siltä, että hyväksyttävän ja kelpaamattoman naisruumiin rajat opitaan usein nimenomaan koulun vertaissuhteiden, terveydenhoidon ja liikuntakasvatuksen kautta."
Ennen koulua en muista, että olisin kokenut itseäni mitenkään erityiseksi noin fyysisesti. Olin kyllä tarhassa ja kerhossa hiukan sivussa, mutta se oli enempi arkaa hämmennystä lapsijoukossa olemiseen kuin tunnetta siitä, että olisin fyysisesti poikkeava. Tarhassa minulla oli iso ihastuskin, Riku, jonka kanssa leikin kotia ja olin kovasti menossa naimisiin (suunnitelma oli koko kuusivuotiaan vakaumuksella tehty).
Koulussa oli liikuntatunteja ja kilpailuja, olin se jonon viimeinen ja samaan aikaan piti olla niin kuin ei olisikaan - eihän se viimeiseksi tuleminen tuntunut missään, ehei. Toisella luokalla oli hiihtokilpailut juuri sen jälkeen kun olin saanut silmälasit, muistan maanneeni rähmälläni alamäen lumikinoksessa näkemättä muuta kuin huurua rillien läpi - ei ladusta tietotakaan. Ja sitten punnittiin ja aina olin kymmenen kiloa isompi kuin viimeksi (tämä kohta ei voi pitää paikkaansa, muuten olisin peruskoulun loppuun mennessä ollut 150-kiloinen). Ruumiini oli kerta kaikkiaan erilainen kuin muiden: eivät muut pullistuneet samalla lailla kuin minä.
Kun luokka teki biologian tunnilla kenttäretken suolle, niin minähän olin vähällä upota. Muistaakseni suosta piti ensin kiskoa minut ja erikseen sitten kumpparit. Hävetti.
Harjusen artikkelissa lihavat tai lihavuutta kokeneet naiset samaistuvat voittopuolisesti laihoihin, he pitävät laihtunutta ruumista 'normaalina' tai tavoiteltavana. Minä pidän itseäni lihavana, joka nyt viimeisimmät vuodet on ollut tilapäisesti laiha. Alkuaikoina olin hiukan hysteerinen, pelkäsin että yks kaks (noin yhdessä yössä) repeäisin yhtä isoksi tai isommaksi kuin ennen. Nyt tuntuu vain oudolta niiden ihmisten seurassa, jotka eivät ole tunteneet minua kauempaa kuin muutaman vuoden.
Töissä yksi heinäsirkan kokoinen kollega (siis n. 150-senttinen hoikka nainen) käy netissä kalorilaskurisivulla tarkistelemassa energiamääriä. Samainen persoona sanoi mahataudissa laihtuneensa kaksi kiloa - siis kävikö hän vaa'alla tarkistamassa, vai mistä hän kilomäärän tiesi? Jos tuo on yhtä kuin 'normaali', niin en halua osallistua siihen. En halua olla osallisena missään loppuelämän kestävässä kalorinlaskentaprojektissa.
Minulla on ruumiiseen ja syömiseen liittyviä kehtaamisia. En yleensä kehtaa juosta muiden nähden, sillä juostessa kuvittelen hyllyväni jotenkin epämääräisesti ja luulen myös, että muut näkevät minusta, miten 'väärin' juoksen. En ole innolla lähdössä työpaikan sählyjoukkueeseen tai uimahalliin - minusta kimppaliikunta on ahdistavaa, samoin bodypumpit, spinnigit, kuntosalit - en siedä mitään sellaista, joka muistuttaisi etäisestikään kouluajasta. Minun on helpompi syödä yksin kuin seurassa, kiusaannun etenkin jos syömiseeni kiinnitetään huomiota. Esimerkiksi ravintolassa koen olevani ihan vieraalla maaperällä - vierasta ruokaa ja ympäristö, paljon huomiota ruuassa.
Äärimmäisessä kuvitelmassa voin nähdä itseni yksin hölkkäämässä tai hiihtämässä. Niissä mielikuvissa kukaan ei katso minua, saan rauhassa olla ja tehdä niin kuin teen, ilman 'oikeaa' tai 'väärää'.
"Monet niistä tutkimusaineistoni naisista, jotka ovat olleet lapsesta saakka lihavia tai heidät on lapsena leimattu lihaviksi, ovat tulleet tietoisiksi lihavuudestaan koulun alkaessa. Näyttää siltä, että hyväksyttävän ja kelpaamattoman naisruumiin rajat opitaan usein nimenomaan koulun vertaissuhteiden, terveydenhoidon ja liikuntakasvatuksen kautta."
Ennen koulua en muista, että olisin kokenut itseäni mitenkään erityiseksi noin fyysisesti. Olin kyllä tarhassa ja kerhossa hiukan sivussa, mutta se oli enempi arkaa hämmennystä lapsijoukossa olemiseen kuin tunnetta siitä, että olisin fyysisesti poikkeava. Tarhassa minulla oli iso ihastuskin, Riku, jonka kanssa leikin kotia ja olin kovasti menossa naimisiin (suunnitelma oli koko kuusivuotiaan vakaumuksella tehty).
Koulussa oli liikuntatunteja ja kilpailuja, olin se jonon viimeinen ja samaan aikaan piti olla niin kuin ei olisikaan - eihän se viimeiseksi tuleminen tuntunut missään, ehei. Toisella luokalla oli hiihtokilpailut juuri sen jälkeen kun olin saanut silmälasit, muistan maanneeni rähmälläni alamäen lumikinoksessa näkemättä muuta kuin huurua rillien läpi - ei ladusta tietotakaan. Ja sitten punnittiin ja aina olin kymmenen kiloa isompi kuin viimeksi (tämä kohta ei voi pitää paikkaansa, muuten olisin peruskoulun loppuun mennessä ollut 150-kiloinen). Ruumiini oli kerta kaikkiaan erilainen kuin muiden: eivät muut pullistuneet samalla lailla kuin minä.
Kun luokka teki biologian tunnilla kenttäretken suolle, niin minähän olin vähällä upota. Muistaakseni suosta piti ensin kiskoa minut ja erikseen sitten kumpparit. Hävetti.
Harjusen artikkelissa lihavat tai lihavuutta kokeneet naiset samaistuvat voittopuolisesti laihoihin, he pitävät laihtunutta ruumista 'normaalina' tai tavoiteltavana. Minä pidän itseäni lihavana, joka nyt viimeisimmät vuodet on ollut tilapäisesti laiha. Alkuaikoina olin hiukan hysteerinen, pelkäsin että yks kaks (noin yhdessä yössä) repeäisin yhtä isoksi tai isommaksi kuin ennen. Nyt tuntuu vain oudolta niiden ihmisten seurassa, jotka eivät ole tunteneet minua kauempaa kuin muutaman vuoden.
Töissä yksi heinäsirkan kokoinen kollega (siis n. 150-senttinen hoikka nainen) käy netissä kalorilaskurisivulla tarkistelemassa energiamääriä. Samainen persoona sanoi mahataudissa laihtuneensa kaksi kiloa - siis kävikö hän vaa'alla tarkistamassa, vai mistä hän kilomäärän tiesi? Jos tuo on yhtä kuin 'normaali', niin en halua osallistua siihen. En halua olla osallisena missään loppuelämän kestävässä kalorinlaskentaprojektissa.
Minulla on ruumiiseen ja syömiseen liittyviä kehtaamisia. En yleensä kehtaa juosta muiden nähden, sillä juostessa kuvittelen hyllyväni jotenkin epämääräisesti ja luulen myös, että muut näkevät minusta, miten 'väärin' juoksen. En ole innolla lähdössä työpaikan sählyjoukkueeseen tai uimahalliin - minusta kimppaliikunta on ahdistavaa, samoin bodypumpit, spinnigit, kuntosalit - en siedä mitään sellaista, joka muistuttaisi etäisestikään kouluajasta. Minun on helpompi syödä yksin kuin seurassa, kiusaannun etenkin jos syömiseeni kiinnitetään huomiota. Esimerkiksi ravintolassa koen olevani ihan vieraalla maaperällä - vierasta ruokaa ja ympäristö, paljon huomiota ruuassa.
Äärimmäisessä kuvitelmassa voin nähdä itseni yksin hölkkäämässä tai hiihtämässä. Niissä mielikuvissa kukaan ei katso minua, saan rauhassa olla ja tehdä niin kuin teen, ilman 'oikeaa' tai 'väärää'.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
