Kävin perjantaina ennen töitten alkua työterveydessä. Lääkärillehän siellä ei yks kaks päässyt, hoitsu suositti syömään kuuriluotoisesti ibuprofeiinia (3 x 600 mg päivässä). Hän olisi kirjoittanut perjantain ja lauantain sairaslomaa, mutta en huolinut.
En olisi sietänyt sitä, että perjantai-ilta ja lauantai olisi jouduttu järjestelemään uusiksi (minulla oli se perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro). Meillä on vakituisesti neljä ihmistä ja kaksi vuorottelee joka toinen viikko (on siis meillä yhden viikon ja toisessa toimipisteessä toisen). Perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro hoidetaan yhdellä ihmisellä. Suunnitelman mukaan se yhdistelmä lankeaa kerran kuussa. Tämä viikonloppu oli jo valmiiksi hankala, kun meiltä oli pyydetty yhtä ihmistä hoitamaan toisen toimipisteen lauantaivuoro ja pari ihmistä oli jo valmiiksi ilmoittanut, että heillä on menoa lauantaina.
Oikeasti olisin halunnut lääkäriin selvittämään, mikä tätä kipua aiheuttaa. Se jatkuu edelleen särkylääkkeistä huolimatta, ei onneksi sentään yhtä voimakkaana kuin torstaina. En ole kovin kipeä noin keskimäärin, mutta tiettyinä hetkinä jokin liike (esim. vain seisovasta asennosta liikkeelle lähtö) vihloo ja jalat menevät voimattomiksi. Maha ei tykkää tuosta 3 x 600mg -kuurista, joten olen syönyt vähemmän. Levossa ei särje, sentään.
Minulla on omat luuloni siitä, että tämä voi olla yhteydessä jalka- ja tasapaino-ongelmiini. Tiedän että kävelen epäkeskosti ja kengänpohjat kuluvat epäsymmetrisesti (oikeaa jalkaa astun jollain lailla ulkosyrjälle). Vasen jalka on melkein kaksi kertaa paksumpi säärestä kuin oikea. Monena vuonna kaaduin vähintään kerran tai kahdesti vuodessa. Aina hyvällä kelillä, aina tasaisella maalla. Aina oli oikea jalka "pettänyt" ja olin päätynyt kumolleen sen vasemman polven päälle. Nyt ihan viime vuosina tasapaino on kai hiukan parantunut - viimeisin tasaisen maan kaatuminen on jostakin tämän vuosituhannen alkupuolelta.
Nämä tasapaino- ja kävelyasennot ovat aina jääneet toissijaiseksi. Kun niiden kanssa kumminkin pystyy elämään, niin en jaksa laukkoa niiden takia lääkärissä. Vähän myös epäilen, voiko noille mitään tehdäkään - ehkä jotakin tukipohjallisia laittaa kenkiin kenties.
Ei paranna oloa se, että olen pitkässä työputkessa. Vapaapäivä eilisestä lauantaista on vasta ensi perjantaina. En erityisemmin pidä kuusipäiväisistä viikoista. Viime vuonna meillä oli lauantain vapaa heti seuraavana maanantaina, mutta kiertoa muutettiin (en tiedä miksi). Joku kai tykkää urakkatyyppisestä systeemistä (ja siitä pitkästä viikonlopusta). Minulle se yksi vapaapäivä ei riitä pääsemään irti töistä. (Niin, ei varmaan auta sekään, että tässä kirjoitan työasioista... äh.)
sunnuntai 14. syyskuuta 2008
torstai 11. syyskuuta 2008
Äkkikosketus mummouteen
Köpötin kuin mummo tänään töihin, hyvä kun jalat nousivat edes laahustukseen. Viisikymmentä metriä bussipysäkiltä työpaikan ovelle tekivät tiukkaa.
On - kai, luultavasti - iskias. Aamulla olin vain vähän jäykkä, mutta bussimatkailu terapiaan ja takaisin teki minusta ihan ramman. Tervetuloa vanhuus - liikun noin 10 kertaa hitaammin kuin yleensä ja välillä vihloo niin, että meinaa mennä jalat alta.
Auts auts auts. Olisi tällä viikolla lauantaikin työpäivä, perkele. Jos tämä tämmöisenä jatkuu, niin laittaudun huomenna aamulla työterveyteen.
Jotain koomistakin. Kun tulin kotio töitten jälkeen, niin sanoin miehelle "Mää olen ihan romuna". Mies ynähti pelästyneen kysymyksen: "Mitä ny?" Kun hänelle selvisi, että poden selkää, niin sanoi: "Jaa kun mää luulin että sun mieli on romuna. Se on paljo pahempi, toi nyt on vaan yks osa kroppaa, et sinä itse."
Vieteri tuli vartiksi mahan päälle. Ihana kissa.
On - kai, luultavasti - iskias. Aamulla olin vain vähän jäykkä, mutta bussimatkailu terapiaan ja takaisin teki minusta ihan ramman. Tervetuloa vanhuus - liikun noin 10 kertaa hitaammin kuin yleensä ja välillä vihloo niin, että meinaa mennä jalat alta.
Auts auts auts. Olisi tällä viikolla lauantaikin työpäivä, perkele. Jos tämä tämmöisenä jatkuu, niin laittaudun huomenna aamulla työterveyteen.
Jotain koomistakin. Kun tulin kotio töitten jälkeen, niin sanoin miehelle "Mää olen ihan romuna". Mies ynähti pelästyneen kysymyksen: "Mitä ny?" Kun hänelle selvisi, että poden selkää, niin sanoi: "Jaa kun mää luulin että sun mieli on romuna. Se on paljo pahempi, toi nyt on vaan yks osa kroppaa, et sinä itse."
Vieteri tuli vartiksi mahan päälle. Ihana kissa.
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Pieniä iloja ja jumeja
Heh, puolisko oli vaihtokaupassa päätynyt saamaan yhdet ylimääräiset pöytäkaiuttimet - sunnuntaista asti olen vähän väliä "löytänyt" itseni pyörimästä YouTubessa.
Sujuvasti tykkään yhtä aikaa Beat Happeningista, Michelle Shockedista ja Billy Braggista. Ja Jesus and Mary Chainista. Ja ja ja...
Huomenna on terapia, toivottavasti.
Jotenkin tarvitsisi päästä käsiksi siihen, että lamaannun, jos minun pitäisikin toimia toisin tai eri tavalla kuin koskaan ennen. (Siis tämä tietyissä jutuissa, joissa tiedän, että se aikaisempi tapa tehdä johtaa huonoihin lopputuloksiin.)Voin mielessäni suunnitella niitä erilaisia tapoja ja nähdä itseni tekemässä toisin kuin ennen, mutta sitten oikeassa tilanteessa lamaannun. Epäröin. En uskallakaan. Jumiudun.
En ymmärrä, miksen vain voi mennä ja tehdä... Olen niin kuin pikkulapsi noissa tilanteissa - siis kovin erilaisia tilanteita tulee mieleen, esim. sellaiset, kun pitäisi mennä töissä muistuttamaan lapsia, että olisivat hiljempaa. Jos hymyilen ja sanon kovin sievästi, niin eipä sillä sanomisella ole mitään vaikutusta... silti huomaan taas seuraavallakin kerralla hymyileväni ja puoliksi kuiskaavani "Voisittekos te olla pikkasen hiljempaa?" Arrg. Putoan sille samalle väärälle toimintauralle uudestaan ja uudestaan.
Olen jo mielessäni miettinyt asian, olen jo mielessäni tehnyt "toisin". Ja aivan varmasti tiedän, että toisin tekeminen olisi yritystä liikkua kohti onnistumista. Silti vaan... jumitan.
Sujuvasti tykkään yhtä aikaa Beat Happeningista, Michelle Shockedista ja Billy Braggista. Ja Jesus and Mary Chainista. Ja ja ja...
Huomenna on terapia, toivottavasti.
Jotenkin tarvitsisi päästä käsiksi siihen, että lamaannun, jos minun pitäisikin toimia toisin tai eri tavalla kuin koskaan ennen. (Siis tämä tietyissä jutuissa, joissa tiedän, että se aikaisempi tapa tehdä johtaa huonoihin lopputuloksiin.)Voin mielessäni suunnitella niitä erilaisia tapoja ja nähdä itseni tekemässä toisin kuin ennen, mutta sitten oikeassa tilanteessa lamaannun. Epäröin. En uskallakaan. Jumiudun.
En ymmärrä, miksen vain voi mennä ja tehdä... Olen niin kuin pikkulapsi noissa tilanteissa - siis kovin erilaisia tilanteita tulee mieleen, esim. sellaiset, kun pitäisi mennä töissä muistuttamaan lapsia, että olisivat hiljempaa. Jos hymyilen ja sanon kovin sievästi, niin eipä sillä sanomisella ole mitään vaikutusta... silti huomaan taas seuraavallakin kerralla hymyileväni ja puoliksi kuiskaavani "Voisittekos te olla pikkasen hiljempaa?" Arrg. Putoan sille samalle väärälle toimintauralle uudestaan ja uudestaan.
Olen jo mielessäni miettinyt asian, olen jo mielessäni tehnyt "toisin". Ja aivan varmasti tiedän, että toisin tekeminen olisi yritystä liikkua kohti onnistumista. Silti vaan... jumitan.
tiistai 9. syyskuuta 2008
Ryhmäliikuntaa
Olin pelottavassa paikassa, ryhmäliikuntatunnilla, siis koulun voimistelusalissa puolapuiden varjossa.
Ainoa ryhmäliikunta, jota jollain lailla voin tehdä, on joogaa.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun aloitin joogaryhmässä. Kerran olen peräti tainnut käydä koko vuoden syksystä kevääseen. Vähintään kolme kertaa olen lopettanut marraskuulla.
Taas palasin siihen minulle vaikeinpaan: en yksinkertaisesti pysty tekemään tiettyjä liikkeitä. Ja se etten pysty, herättää ahdistusta, kun näen ja kuulen että ne muut ympärillä taipuvat ja vääntyvät eri tavalla kuin minä. On aivan kuin minun ei olisi lupa olla paikalla - enhän pääse edes alkuun tietyissä asennoissa.
Minulla on paskat polvet. Vasen polvi on vielä vähän kehnompi kuin oikea, se ei oikein siedä esim. polvi-istuntaa, vaikka miten olisi tyynytetty lattia. Oikea polvi taas saattaa yks kaks mennä lukkoon. Kuvittelin, että polviongelmat poistuisivat, kunhan ylikilotkin poistuisivat. Pöh, eivät ne mihinkään kadonneet. En edelleenkään pysty konttaamaan lattialla - tosin en keksi mitään syytä, miksi pitäisi kontata lattialla.
Sain puolittaisen paniikin yhdessä asennossa (polvi-istunta, tietty hengitystekniikka ja kädet ylös ojennettuina, asennon nimeä en muista). Aloin täristä koko kropaltani ja se vasen paska jalka sai suonenvedon, happi oli loppua. Avasin asennon ja istuin vaan loppuajan, koitin ajatella, ettei minun tarvitse enempää. Kukaan ei anna tästä numeroa. Minua ei tämän perusteella valita tai olla valitsematta. Jos tämä nyt jonkun silmissä näyttää laiskuudelta, niin näyttäköön.
Tuon minun paniikkiasentoni jälkeen seurasi rentoutus selinmakuulla, ja valutin silmistäni vettä ensimmäiset minuutit. Kunpa tajuaisinkin omat rajani jo ennen kuin olen purrut hammasta ja jännittänyt kaikki lihakset ja unohtanut hengittää ja alkanut täristä. Kaikkien lihasten jännittäminen ja hengittämisen "unohtaminen" napsahtavat päälle muuallakin kuin siinä pelottavassa ryhmäliikunnassa (itsekseni kun liikun, niin ikinä en ole joutunut samanlaiseen tilaan). Stressi tai jännitys voi laukaista saman (siis sellainen stressi/jännitys, jota kohtaan sosiaalisissa tilanteissa).
Ensi kerralla koitan suhtautua itseeni lempeämmin. Tämä on harjoitus, jonka voin aloittaa ihan heti, ei tarvise odottaa sitä seuraavaa joogatuntia.
Ainoa ryhmäliikunta, jota jollain lailla voin tehdä, on joogaa.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun aloitin joogaryhmässä. Kerran olen peräti tainnut käydä koko vuoden syksystä kevääseen. Vähintään kolme kertaa olen lopettanut marraskuulla.
Taas palasin siihen minulle vaikeinpaan: en yksinkertaisesti pysty tekemään tiettyjä liikkeitä. Ja se etten pysty, herättää ahdistusta, kun näen ja kuulen että ne muut ympärillä taipuvat ja vääntyvät eri tavalla kuin minä. On aivan kuin minun ei olisi lupa olla paikalla - enhän pääse edes alkuun tietyissä asennoissa.
Minulla on paskat polvet. Vasen polvi on vielä vähän kehnompi kuin oikea, se ei oikein siedä esim. polvi-istuntaa, vaikka miten olisi tyynytetty lattia. Oikea polvi taas saattaa yks kaks mennä lukkoon. Kuvittelin, että polviongelmat poistuisivat, kunhan ylikilotkin poistuisivat. Pöh, eivät ne mihinkään kadonneet. En edelleenkään pysty konttaamaan lattialla - tosin en keksi mitään syytä, miksi pitäisi kontata lattialla.
Sain puolittaisen paniikin yhdessä asennossa (polvi-istunta, tietty hengitystekniikka ja kädet ylös ojennettuina, asennon nimeä en muista). Aloin täristä koko kropaltani ja se vasen paska jalka sai suonenvedon, happi oli loppua. Avasin asennon ja istuin vaan loppuajan, koitin ajatella, ettei minun tarvitse enempää. Kukaan ei anna tästä numeroa. Minua ei tämän perusteella valita tai olla valitsematta. Jos tämä nyt jonkun silmissä näyttää laiskuudelta, niin näyttäköön.
Tuon minun paniikkiasentoni jälkeen seurasi rentoutus selinmakuulla, ja valutin silmistäni vettä ensimmäiset minuutit. Kunpa tajuaisinkin omat rajani jo ennen kuin olen purrut hammasta ja jännittänyt kaikki lihakset ja unohtanut hengittää ja alkanut täristä. Kaikkien lihasten jännittäminen ja hengittämisen "unohtaminen" napsahtavat päälle muuallakin kuin siinä pelottavassa ryhmäliikunnassa (itsekseni kun liikun, niin ikinä en ole joutunut samanlaiseen tilaan). Stressi tai jännitys voi laukaista saman (siis sellainen stressi/jännitys, jota kohtaan sosiaalisissa tilanteissa).
Ensi kerralla koitan suhtautua itseeni lempeämmin. Tämä on harjoitus, jonka voin aloittaa ihan heti, ei tarvise odottaa sitä seuraavaa joogatuntia.
maanantai 8. syyskuuta 2008
Pitäisikö tietää?
Minua hämmästyttävät ja hiukan hirvittävätkin ne ihmiset, joilla on elämänsä suunnat selvillä. He ovat tavallaan ihanneyksilöitä, sillä esim. ammatinvalinnan linjauksia tehdään kovin nuorena. 14-vuotiaan pitäisi jo tietää, haluaako hän suuntautua taideaineisiin, kieliin vai luonnontieteisiin.
Ei minulla ole ollut selviä päämääriä. Koulussa roikuin pitkän matematiikan alusta loppuun, kirjoitinkin sen siedettävin arvosanoin. Varmistelin silloin selustaa: mistä minä tietäisin, vaikka minusta tulisi biologi tai farmaseutti tms. Paljon helpommin tiesin silloin (ja tiedän edelleen), mikä minusta ainakaan EI tule. Ei suurperheen äitiä. Ei poliisia. Ei pappia. Ei synnyinkaupungissa ikänsä asuvaa.
Tarvitsisi töissä silmäillä uusin Me naiset läpi. Sen kansijuttuluettelo lupaa, että kolme opettajaa kertoo, miksi he vaihtoivat alaa.
Miksi minä vaihdoin alaa? En löytänyt itsestäni kasvattajaa. En pitänyt siitä, että joudun kohtaamaan ryhmiä ryhmän perään - kymmenittäin lapsia ja nuoria, joiden nimet opin hämärästi vasta kun kurssi alkaa olla jo lopuillaan. En osannut laittaa rajoja työlle, joka kulkeutui mukana kotiin ja vapaa-aikaan. En osannut laittaa rajoja lapsillekaan.
Minussa on liikaa rajoja. Sellaisia rajoja, jotka haittaavat elämääni. Rajoja, jotka tulevat peloista: pelkään tekeväni mokia, pelkään että minulle suututaan, pelkään että minua ei hyväksytä mukaan, joukkoon. Pelkään, etten olekaan niin kuin "kuuluu" olla.
Jos itsessä on paljon rajoja, ei kykene asettamaan rajoja lapsille tai nuorille. Tai kenties kykenee, mutta rajojen asettaminen ahdistaa, kun omassa itsessä on jo kaikkien mielensisäisten häkkien takia ahdasta olla.
Olisin tarvinnut toisenlaista työrytmiä: vähemmän urakkatyötä, enemmän lyhyitä lomia. Olisin tarvinnut omaa tilaa opettajainhuoneessa (siellä oli pitkä pöytä ja pari pienempää, kolme tietokonetta kolmeakymmentä kohden). Paljon ihmisiä ja kovin vähän aitoja kohtaamisia.
Olen sentään lakannut näkemästä painajaisia koulusta.
Ei minulla ole ollut selviä päämääriä. Koulussa roikuin pitkän matematiikan alusta loppuun, kirjoitinkin sen siedettävin arvosanoin. Varmistelin silloin selustaa: mistä minä tietäisin, vaikka minusta tulisi biologi tai farmaseutti tms. Paljon helpommin tiesin silloin (ja tiedän edelleen), mikä minusta ainakaan EI tule. Ei suurperheen äitiä. Ei poliisia. Ei pappia. Ei synnyinkaupungissa ikänsä asuvaa.
Tarvitsisi töissä silmäillä uusin Me naiset läpi. Sen kansijuttuluettelo lupaa, että kolme opettajaa kertoo, miksi he vaihtoivat alaa.
Miksi minä vaihdoin alaa? En löytänyt itsestäni kasvattajaa. En pitänyt siitä, että joudun kohtaamaan ryhmiä ryhmän perään - kymmenittäin lapsia ja nuoria, joiden nimet opin hämärästi vasta kun kurssi alkaa olla jo lopuillaan. En osannut laittaa rajoja työlle, joka kulkeutui mukana kotiin ja vapaa-aikaan. En osannut laittaa rajoja lapsillekaan.
Minussa on liikaa rajoja. Sellaisia rajoja, jotka haittaavat elämääni. Rajoja, jotka tulevat peloista: pelkään tekeväni mokia, pelkään että minulle suututaan, pelkään että minua ei hyväksytä mukaan, joukkoon. Pelkään, etten olekaan niin kuin "kuuluu" olla.
Jos itsessä on paljon rajoja, ei kykene asettamaan rajoja lapsille tai nuorille. Tai kenties kykenee, mutta rajojen asettaminen ahdistaa, kun omassa itsessä on jo kaikkien mielensisäisten häkkien takia ahdasta olla.
Olisin tarvinnut toisenlaista työrytmiä: vähemmän urakkatyötä, enemmän lyhyitä lomia. Olisin tarvinnut omaa tilaa opettajainhuoneessa (siellä oli pitkä pöytä ja pari pienempää, kolme tietokonetta kolmeakymmentä kohden). Paljon ihmisiä ja kovin vähän aitoja kohtaamisia.
Olen sentään lakannut näkemästä painajaisia koulusta.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Siivet
Kävisin tekemässä keramiikkaa, jos voisin. (Jos siis töiltäni pääsisin aina keskiviikkoiltaisin kaupunkiin). Tuntui mahdottoman hyvältä pyöritellä savea tänään ja eilen. Silti lähteminen on kynnyksen ylittämistä - aivan kuin en soisi itselleni sellaista luovaa tekemistä, jossa ei ole mitään järkeä.
En edes halua, että keramiikassani olisi järkeä. (Mutta kun se on hyödytöntä puuhastelua, en "ansaitse" sinne menemistä?) Olen kerran tehnyt pari jälkiruokalautasta ja toisella kertaa tarjoiluastioita. Mutta astioita saa kaupasta. Kaikkea sievää patsastilpehööriä saa sitäkin lähimmästä Tiimarista. Teen mitä mieleen juolahtaa - ja teen, mihin savi taipuu. Olen tehnyt hylkeennaamaisen merenneidon, sfinksin, palloja, joiden pinnalta nousee naishahmoja. Nyt tein rujosiipisen hahmon, jonka alaosana on iso jalka, ruumis kädetön mutta siivekäs ja rinnakas, kasvot sillä rajalla, ovatko miehen vai naisen.
Teen muotopuolia melkein möykkyjä, joissa kumminkin on hahmo. Joka kerralla ryhmässä ihmettelen sitä intoa, millä ihmiset tekevät astioita, amppeleita, realistisia patsaita. En tajua, miksi he tekevät niitä. Niissä ei minusta ole mitään erityisen omaa. Vai onko muilla tekijöillä kumminkin se sama ongelma kuin minulla: omaa on vaikea tavoittaa, oman tekemisen tielle tulee esteitä, onkin helpompi tehdä jotakin tuttua, jotakin sen kaltaista, jonka on jo nähnyt edellispäivänä tai viime kuussa kaupan hyllyllä?
Eiväthän nuo minunkaan työni ainoita maailmassa ole, luultavasti. Jos keramiikkaa ja kuvanveistoa on tehty muutamia tuhansia vuosia, on kaikki jo tehty, jossain muodossa. Yritän tehdä sitä "omaa", ja oma pakenee edellä - tielle tulee muistumia kaikesta nähdystä. Kumminkin työt ovat minulle merkityksellisiä. Ehkä ne amppelit ja maljakotkin ovat tekijöilleen, en tiedä.
Keramiikan tekeminen on minulle pakoa itsekriitikon vallasta. Jos teen nopeasti enkä suunnittele kovin, kriitikko minussa ei ehdi ollenkaan mukaan. Se hämmentyy älyttömän edessä. Kriitikko oli ihan hiljaa, kun muovasin paperisavesta siipisormia. (Siipiä! Savesta! Onko hullumpaa kuultu? Tämän kuulin mielessäni myöhemmin, sitten kun siivet olivat jo valmiit.) Sain tehdä rauhassa.
Jossakin näyttelyssä (Jyväskylässä?) vuosia sitten näin jonkin kotimaisen taiteilijan siipiteoksen. Se oli valtava yksi siipi, se levittäytyi näyttelytilan seinälle ja peitti kaksi kolmasosaa seinäpinnasta. Siipi oli koottu sulista, jokainen sulka oli yksi kerrallaan liitetty lomittain muihin sulkiin. Ajattelin silloin, miten mieletöntä uskoa tekemiseen työn rakentaminen on vaatinut. Miten siinä on ollut pakko sivuuttaa järkevyys ja hyöty (tämä taitaa päteä kaikkeen taiteeseen... mutta eh, pienempikin siipi olisi jo ollut siipi - tämä siipi oli valtava, jättiläislinnusta peräisin).
En edes halua, että keramiikassani olisi järkeä. (Mutta kun se on hyödytöntä puuhastelua, en "ansaitse" sinne menemistä?) Olen kerran tehnyt pari jälkiruokalautasta ja toisella kertaa tarjoiluastioita. Mutta astioita saa kaupasta. Kaikkea sievää patsastilpehööriä saa sitäkin lähimmästä Tiimarista. Teen mitä mieleen juolahtaa - ja teen, mihin savi taipuu. Olen tehnyt hylkeennaamaisen merenneidon, sfinksin, palloja, joiden pinnalta nousee naishahmoja. Nyt tein rujosiipisen hahmon, jonka alaosana on iso jalka, ruumis kädetön mutta siivekäs ja rinnakas, kasvot sillä rajalla, ovatko miehen vai naisen.
Teen muotopuolia melkein möykkyjä, joissa kumminkin on hahmo. Joka kerralla ryhmässä ihmettelen sitä intoa, millä ihmiset tekevät astioita, amppeleita, realistisia patsaita. En tajua, miksi he tekevät niitä. Niissä ei minusta ole mitään erityisen omaa. Vai onko muilla tekijöillä kumminkin se sama ongelma kuin minulla: omaa on vaikea tavoittaa, oman tekemisen tielle tulee esteitä, onkin helpompi tehdä jotakin tuttua, jotakin sen kaltaista, jonka on jo nähnyt edellispäivänä tai viime kuussa kaupan hyllyllä?
Eiväthän nuo minunkaan työni ainoita maailmassa ole, luultavasti. Jos keramiikkaa ja kuvanveistoa on tehty muutamia tuhansia vuosia, on kaikki jo tehty, jossain muodossa. Yritän tehdä sitä "omaa", ja oma pakenee edellä - tielle tulee muistumia kaikesta nähdystä. Kumminkin työt ovat minulle merkityksellisiä. Ehkä ne amppelit ja maljakotkin ovat tekijöilleen, en tiedä.
Keramiikan tekeminen on minulle pakoa itsekriitikon vallasta. Jos teen nopeasti enkä suunnittele kovin, kriitikko minussa ei ehdi ollenkaan mukaan. Se hämmentyy älyttömän edessä. Kriitikko oli ihan hiljaa, kun muovasin paperisavesta siipisormia. (Siipiä! Savesta! Onko hullumpaa kuultu? Tämän kuulin mielessäni myöhemmin, sitten kun siivet olivat jo valmiit.) Sain tehdä rauhassa.
Jossakin näyttelyssä (Jyväskylässä?) vuosia sitten näin jonkin kotimaisen taiteilijan siipiteoksen. Se oli valtava yksi siipi, se levittäytyi näyttelytilan seinälle ja peitti kaksi kolmasosaa seinäpinnasta. Siipi oli koottu sulista, jokainen sulka oli yksi kerrallaan liitetty lomittain muihin sulkiin. Ajattelin silloin, miten mieletöntä uskoa tekemiseen työn rakentaminen on vaatinut. Miten siinä on ollut pakko sivuuttaa järkevyys ja hyöty (tämä taitaa päteä kaikkeen taiteeseen... mutta eh, pienempikin siipi olisi jo ollut siipi - tämä siipi oli valtava, jättiläislinnusta peräisin).
lauantai 6. syyskuuta 2008
Ruumisjuttuja
Äh, vaikea aloittaa. On monta päällekkäistä ajatusta lomittain mielessä, ne kaikki liittyvät ruumiiseen, omaan tilaan, omiin rajoihin.
Järkeilemällä olen joskus aikaa sitten päätellyt, että puoliso on "minun puolellani". Siis arvostaa minun kehoanikin, arvostaa luultavasti eri pohjalta kuin itse arvostan. Minulla kehoon liittyy paljon nolostuttavaa ja hävettävää. On kestänyt kauhean kauan, ennen kuin olen tunnetasolla tajunnut, että puoliso arvostaa. Arvostaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta. Minä taas jumitan epätäydellisyyksiin ja muistoihin - kuvittelen että arvostaminen olisi mahdotonta. Sen tekisi mahdolliseksi taikatemppu: jos saisin itseni notkeaksi ja nopeaksi ja voisin pyyhkiä huis pois muistot.
Vanhemmat eivät osanneet suhtautua minuun muuta kuin lapsena. Jälkikäteen olen tajunnut, miten olemattoman vähän tilaa minulla oli kasvaa henkisesti. Esim. murrosiästä ei ääneen puhuttu ja minä olen tottunut lukemaan lausumattomia viestejä. "Sinä olet lapsi" oli se viesti, joka oli rivien väleissä niin kauan kuin asuin vanhempien luona.
Oli toinenkin viesti, monimutkaisempi, ristiriidassa ensimmäisen viestin kanssa. Ehkä se ei ole ollenkaan totta, ehkä kuvittelen sen. Siitä on vaikea kirjoittaa ilman että isä muuttuisi oudoksi ja irstaaksi. Se ei ole tarkoitus.
Olin isän tyttö. Minusta tuntuu (nyt, taaksepäin katsoessani), että isä nosti minut rinnalleen korvaamaan äitiä. Mitä isommaksi kasvoin, sitä paremmin lunastin paikan - tiedän tehneeni asioita, joita äiti oli luvannut tehdä, vaan ei sitten tehnytkään. Pieniä juttuja, pienuudessaan merkittäviä. Kuljin metsissä marjassa ja sienessä isän mukana. Saunoimme ja vihdoimme. Minä pesin isän selän harjalla - ei äiti.
Olisin halunnut omaa sauna-aikaa joskus murkkuiässä. Häpesin sitä, että vanhemmat näkivät joka paikassa tursuvat karvat (minulla karvat tosiaan kasvavat - vasta e-pillereitten syöminen on hillinnyt karvaisuutta) ja pullistuvat rinnat. Luulen että häpesin enemmän äidin katsetta kuin isän (äidillä on taito katsoa minua niin, että tunnen itseni vääräksi). Kun häpesin itseäni, en kehdannut puhua koko asiasta - enkä sitten saanut omaa sauna-aikaa kaupungissa ennen kuin 19-vuotiaana. Mökillä olin yksin saunassa ja löylyssä suunnilleen 11 vuodesta alkaen.
Kaupungissa oli kumminkin koti melkein koko vuoden. En oikein kehdannut edes katsoa itseäni. Ihon koskeminenkin oli vaikeaa rintojen alta ja haarustasta. Joskus kun vanhemmat olivat poissa molemmat (niitä hetkiä ei ollut usein), saatoin mennä eteisen peilin eteen katsomaan minua. En tainnut tehdä sitä koskaan ihan ilman vaatteita.
Ensimmäinen mies, joka minua piteli niin että siinä jotakin seksuaalista oli (miehen puolelta), oli humalainen setä. Olin kai seitsemännellä luokalla, setä käpälöi kirjastossa (sic!). Minua hävetti se tilanne, koin että halailu oli minun vikani. Se setä keksi tulla juuri minua halailemaan, (vaikka paikalla oli muitakin ihmisiä, ihan hänen ikäisiään naisiakin) koska minussa oli jotakin huonoa. Ällötti enkä kenellekään voinut sanoa siitä mitään, tuntui typerältä sekin, että ällötti. (Olen näemmä kirjoittanut tapauksesta ennenkin.)
Ensimmäinen mies, johon olin tunnistettavasti ihastunut, oli liki kuusikymppinen leski. Olin 29, hänellä oli 15-vuotias tytär. Muistan yhden viikonlopun ihastumisajalta. Olin käymässä vanhempien luona ja isä oli juuri nousemassa päivälevolta. Halasin häntä ja hetkeen en ollut varma, halasinko sitä ihastusta vai isää. Pelästyin. Luulin sekoavani. Hetki meni ohi.
Pyristelin sitten aika tyylittömästi irti suhteen alusta (sitä taisi kestää muutama viikko vain).
Järkeilemällä olen joskus aikaa sitten päätellyt, että puoliso on "minun puolellani". Siis arvostaa minun kehoanikin, arvostaa luultavasti eri pohjalta kuin itse arvostan. Minulla kehoon liittyy paljon nolostuttavaa ja hävettävää. On kestänyt kauhean kauan, ennen kuin olen tunnetasolla tajunnut, että puoliso arvostaa. Arvostaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta. Minä taas jumitan epätäydellisyyksiin ja muistoihin - kuvittelen että arvostaminen olisi mahdotonta. Sen tekisi mahdolliseksi taikatemppu: jos saisin itseni notkeaksi ja nopeaksi ja voisin pyyhkiä huis pois muistot.
Vanhemmat eivät osanneet suhtautua minuun muuta kuin lapsena. Jälkikäteen olen tajunnut, miten olemattoman vähän tilaa minulla oli kasvaa henkisesti. Esim. murrosiästä ei ääneen puhuttu ja minä olen tottunut lukemaan lausumattomia viestejä. "Sinä olet lapsi" oli se viesti, joka oli rivien väleissä niin kauan kuin asuin vanhempien luona.
Oli toinenkin viesti, monimutkaisempi, ristiriidassa ensimmäisen viestin kanssa. Ehkä se ei ole ollenkaan totta, ehkä kuvittelen sen. Siitä on vaikea kirjoittaa ilman että isä muuttuisi oudoksi ja irstaaksi. Se ei ole tarkoitus.
Olin isän tyttö. Minusta tuntuu (nyt, taaksepäin katsoessani), että isä nosti minut rinnalleen korvaamaan äitiä. Mitä isommaksi kasvoin, sitä paremmin lunastin paikan - tiedän tehneeni asioita, joita äiti oli luvannut tehdä, vaan ei sitten tehnytkään. Pieniä juttuja, pienuudessaan merkittäviä. Kuljin metsissä marjassa ja sienessä isän mukana. Saunoimme ja vihdoimme. Minä pesin isän selän harjalla - ei äiti.
Olisin halunnut omaa sauna-aikaa joskus murkkuiässä. Häpesin sitä, että vanhemmat näkivät joka paikassa tursuvat karvat (minulla karvat tosiaan kasvavat - vasta e-pillereitten syöminen on hillinnyt karvaisuutta) ja pullistuvat rinnat. Luulen että häpesin enemmän äidin katsetta kuin isän (äidillä on taito katsoa minua niin, että tunnen itseni vääräksi). Kun häpesin itseäni, en kehdannut puhua koko asiasta - enkä sitten saanut omaa sauna-aikaa kaupungissa ennen kuin 19-vuotiaana. Mökillä olin yksin saunassa ja löylyssä suunnilleen 11 vuodesta alkaen.
Kaupungissa oli kumminkin koti melkein koko vuoden. En oikein kehdannut edes katsoa itseäni. Ihon koskeminenkin oli vaikeaa rintojen alta ja haarustasta. Joskus kun vanhemmat olivat poissa molemmat (niitä hetkiä ei ollut usein), saatoin mennä eteisen peilin eteen katsomaan minua. En tainnut tehdä sitä koskaan ihan ilman vaatteita.
Ensimmäinen mies, joka minua piteli niin että siinä jotakin seksuaalista oli (miehen puolelta), oli humalainen setä. Olin kai seitsemännellä luokalla, setä käpälöi kirjastossa (sic!). Minua hävetti se tilanne, koin että halailu oli minun vikani. Se setä keksi tulla juuri minua halailemaan, (vaikka paikalla oli muitakin ihmisiä, ihan hänen ikäisiään naisiakin) koska minussa oli jotakin huonoa. Ällötti enkä kenellekään voinut sanoa siitä mitään, tuntui typerältä sekin, että ällötti. (Olen näemmä kirjoittanut tapauksesta ennenkin.)
Ensimmäinen mies, johon olin tunnistettavasti ihastunut, oli liki kuusikymppinen leski. Olin 29, hänellä oli 15-vuotias tytär. Muistan yhden viikonlopun ihastumisajalta. Olin käymässä vanhempien luona ja isä oli juuri nousemassa päivälevolta. Halasin häntä ja hetkeen en ollut varma, halasinko sitä ihastusta vai isää. Pelästyin. Luulin sekoavani. Hetki meni ohi.
Pyristelin sitten aika tyylittömästi irti suhteen alusta (sitä taisi kestää muutama viikko vain).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
