Tämänhetkinen työjärjestys on hiukan sekopäinen: eilen olin iltavuorossa ja tänään vielä tuntia illemmassa (työpäivä alkaa siis yhdeltä ja loppuu kahdeksalta, tällä kertaa en edes ole tässä lähistöllä vaan kymmenen kilometrin päässä kaupungilla, joten kotiinpaluu on joskus lähempänä yhdeksää). Huomenna olen taas aamukahdeksalta töissä.
Aamulla on kiva nukkua pitkään, mutta aamupäivisin on vaikea tehdä mitään tolkullista (jollei sitten ole aamuterapiaa, niin kuin monesti on). Kyttään kelloa ja lasken, milloin pitäisi lähteä töihin. Eilisen kurssin jälkeen olin sen verran ylikierroksilla, että vedin ryhmää vielä unissanikin ja heräsin joskus viiden maissa aamuyöllä miettimään strategiaa tälle päivälle.
Vähän löysemmin rantein voisin ottaa. Kun kumminkin tiedän, ettei stressaaminen ja pingottaminen mitään auta.
Jos jotenkin voisin säädellä uniani, niin lopettaisin noiden työunien katsomisen heti. Silloin kun olin oikein solmussa työn kanssa (niinä yläasteen opettaja -aikoina), olin päivät töissä ja yöt töissä myös - päivän tapahtumat tunkivat uniin enkä päässyt mielessäni liikkumaan minnekään muualle. Nyt ei ole samalla tavalla paha tilanne, samoja oireita kylläkin. Miksen voisi uneksia jostakin aivan muusta - mistä tahansa? Pakkoko sitä on sahata samaa öin päivin, vähemmästäkin väsyy ja uupuu.
torstai 31. tammikuuta 2008
keskiviikko 30. tammikuuta 2008
Helpotus
Nyt on helpompi hengittää. Etukäteisahdistus ja epämääräinen katastrofinpelko (minkä katastrofin? En tiedä, taivaanko pelkäsin putoavan niskaan) väistyivät.
Ei ollut täydellistä onnistumista, oli riittävän hyvä.
Tässä kohden olen edennyt aika paljon: olen lapsesta asti 'hoitanut' ahdistuksiani ja pelkojani vetäytymällä ja välttelemällä asioita, jotka noita tunteita synnyttävät. Vetäytyminen on tuntunut luonnolliselta vaihtoehdolta, olen nimittäin pelännyt, että ahdistus, jännitys ja pelot näkyvät muille. Tunteitten näkyminen ja näyttäminen olisi ollut häpeä - minua on kasvatettu 'reippaaksi' ja reippaat eivät pelkää tai jännitä.
Tove Janssonilla on tästä jokin loistava mietelmä. Jotakin siitä, että vain pelkäävät ovat oikeasti rohkeita - rohkeus on pelon voittamista.
Vetäytyminen ei ole yhtään auttanut pelkoihin. Jos pelon mukaan alan suunnata tekemistäni ja olemistani, niin kohta minua ei olekaan. Kutistun. Äiti on juuri sellainen - kutistunut. Lukkiutunut neljän seinän sisälle, pelkistänyt elämänsä kahteen ihmiseen, isään ja minuun.
Miten tämä nyt äitiin meni? Jollain tapaa teen elämästäni jatkuvasti äidin antiteesiä - ei tuollaista ainakaan kun äidillä. En osaa pitää äitiä positiivisen esimerkin antajana, ja se on tavallaan sääli. Olisi kiva, jos voisi edes jossain kohden kokea vanhempansa esikuvana.
Puolison kanssa lipsahdimme puhumaan muutaman sanan terapiasta eilen. Hän tokaisi, että olen terapeutissa löytänyt itselleni terveen äidin (terppa on vanha nainen, en tarkkaan tiedä hänen ikäänsä, mutta hän on samaa ikäluokkaa kuin äitini). Niin totta! Terppa on ennakkoluuloton, kannustava, ymmärtävä, myönteinen - ja noilla sanoilla en ensimmäisenä kuvaisi äitiäni. Äidin kanssa puhuessani tiedän ennakolta hänen vastauksensa ja kysymyksensäkin. Minulla on opettelemista siinä, miten puhutaan ns. normaalien ihmisten kanssa - siis sellaisten, jotka eivät ole täynnä omia lukkojaan ja urautumiaan. Toki kokemuksia molemminpuolisesta ymmärryksestä tulee koko ajan muuallakin kuin terapiassa - onneksi. Suhteessa äitiin ymmärrystä on ollut välillämme kovin vähän.
Ei ollut täydellistä onnistumista, oli riittävän hyvä.
Tässä kohden olen edennyt aika paljon: olen lapsesta asti 'hoitanut' ahdistuksiani ja pelkojani vetäytymällä ja välttelemällä asioita, jotka noita tunteita synnyttävät. Vetäytyminen on tuntunut luonnolliselta vaihtoehdolta, olen nimittäin pelännyt, että ahdistus, jännitys ja pelot näkyvät muille. Tunteitten näkyminen ja näyttäminen olisi ollut häpeä - minua on kasvatettu 'reippaaksi' ja reippaat eivät pelkää tai jännitä.
Tove Janssonilla on tästä jokin loistava mietelmä. Jotakin siitä, että vain pelkäävät ovat oikeasti rohkeita - rohkeus on pelon voittamista.
Vetäytyminen ei ole yhtään auttanut pelkoihin. Jos pelon mukaan alan suunnata tekemistäni ja olemistani, niin kohta minua ei olekaan. Kutistun. Äiti on juuri sellainen - kutistunut. Lukkiutunut neljän seinän sisälle, pelkistänyt elämänsä kahteen ihmiseen, isään ja minuun.
Miten tämä nyt äitiin meni? Jollain tapaa teen elämästäni jatkuvasti äidin antiteesiä - ei tuollaista ainakaan kun äidillä. En osaa pitää äitiä positiivisen esimerkin antajana, ja se on tavallaan sääli. Olisi kiva, jos voisi edes jossain kohden kokea vanhempansa esikuvana.
Puolison kanssa lipsahdimme puhumaan muutaman sanan terapiasta eilen. Hän tokaisi, että olen terapeutissa löytänyt itselleni terveen äidin (terppa on vanha nainen, en tarkkaan tiedä hänen ikäänsä, mutta hän on samaa ikäluokkaa kuin äitini). Niin totta! Terppa on ennakkoluuloton, kannustava, ymmärtävä, myönteinen - ja noilla sanoilla en ensimmäisenä kuvaisi äitiäni. Äidin kanssa puhuessani tiedän ennakolta hänen vastauksensa ja kysymyksensäkin. Minulla on opettelemista siinä, miten puhutaan ns. normaalien ihmisten kanssa - siis sellaisten, jotka eivät ole täynnä omia lukkojaan ja urautumiaan. Toki kokemuksia molemminpuolisesta ymmärryksestä tulee koko ajan muuallakin kuin terapiassa - onneksi. Suhteessa äitiin ymmärrystä on ollut välillämme kovin vähän.
tiistai 29. tammikuuta 2008
Hermostuttaa, osa 2
Hetkittäin ajattelen, ettei huomisessa ole mitään erityistä. Hiukan epätavallinen työpäivä, sillä lailla epätavallinen, että olen varustautunut etukäteen.
Hetkittäin taas huominen tuntuu mahdottomalta. Mahdottomalta tuntuu selvitä siitä - ja miten taas olen joutunut tällaisen "mahdottomuuden" eteen?
Hetkittäin taas tuntuu hyvältä - pääsen käsiksi siihen, mikä kenties on tällä hetkellä tärkeintä. Jos tällä nykyisellä työpaikalla on minulle tarkoitus, niin se tarkoitus voi olla, että saisin korjaavia kokemuksia yläasteopettamisen ja ammattikouluopettamisen tilalle. Voisin huomata, ettei "aina" "kaikki" epäonnistu niillä tunneilla, joita pidän.
Äh, on vaikea kirjoittaa tästä selittämättä täsmälleen, mitä oikein on huomenna edessä. Kurssia pidän huomenna ja torstaina. Kurssilla aikuisia vapaaehtoisesti sille osallistuvia ihmisiä, omalla kurssilla, itse tehdyt materiaalit ja suunniteltu kokonaisuus. Silloin joskus aiemmin olen "opettanut" murkkuja ja hiukan vanhempia, ne ovat olleet paikalla pakosta tai kun kuuluu, minä olen rääpinyt asioita oppikirjoista ja tuntisuunnitelmista, aiheina niin epämääräiset asiat kuin "kielentuntemus", "suomen kirjallisuuden varhaisvaiheet" ja "tekstilajit". Etenkin yläasteella tuntui siltä, että tunnit hajosivat käsiin. Se minun pelkoni on edelleen: tunti (se valmisteltu, suunniteltu, omassa mielessä jäsennelty kokonaisuus) hajoaa, mitään ei opita, mikään ei etene - minä en kykene opettamaan eivätkä kurssilaiset opi.
Tiedän, että minulle tekee hyvää yrittää uudestaan koulun ulkopuolella. Epäonnistuminen peruskoulussa opettajana oli hirveä pettymys itselleni ja itsevihan aihe. Tyhmäksi, huonoksi ja epäonnistuneeksi itseni tunsin - ja nyt olisi mahdollisuus nousta noista tunteista. Koulussa en kykenisi uudelleen yrittämään - koulurakennuksetkin herättävät minussa lievää pahoinvointia. Uh niitä kellanvalkoisia rapattuja kolosseja, epämääräisiä uuden ja vanhan puolen ulokkeita, välituntikellon pärinää, käytävien kaikuja. Nyt on ihan toisenlainen ympäristö, ja se tekee irrottautumisen vanhasta helpommaksi.
Hetkittäin taas huominen tuntuu mahdottomalta. Mahdottomalta tuntuu selvitä siitä - ja miten taas olen joutunut tällaisen "mahdottomuuden" eteen?
Hetkittäin taas tuntuu hyvältä - pääsen käsiksi siihen, mikä kenties on tällä hetkellä tärkeintä. Jos tällä nykyisellä työpaikalla on minulle tarkoitus, niin se tarkoitus voi olla, että saisin korjaavia kokemuksia yläasteopettamisen ja ammattikouluopettamisen tilalle. Voisin huomata, ettei "aina" "kaikki" epäonnistu niillä tunneilla, joita pidän.
Äh, on vaikea kirjoittaa tästä selittämättä täsmälleen, mitä oikein on huomenna edessä. Kurssia pidän huomenna ja torstaina. Kurssilla aikuisia vapaaehtoisesti sille osallistuvia ihmisiä, omalla kurssilla, itse tehdyt materiaalit ja suunniteltu kokonaisuus. Silloin joskus aiemmin olen "opettanut" murkkuja ja hiukan vanhempia, ne ovat olleet paikalla pakosta tai kun kuuluu, minä olen rääpinyt asioita oppikirjoista ja tuntisuunnitelmista, aiheina niin epämääräiset asiat kuin "kielentuntemus", "suomen kirjallisuuden varhaisvaiheet" ja "tekstilajit". Etenkin yläasteella tuntui siltä, että tunnit hajosivat käsiin. Se minun pelkoni on edelleen: tunti (se valmisteltu, suunniteltu, omassa mielessä jäsennelty kokonaisuus) hajoaa, mitään ei opita, mikään ei etene - minä en kykene opettamaan eivätkä kurssilaiset opi.
Tiedän, että minulle tekee hyvää yrittää uudestaan koulun ulkopuolella. Epäonnistuminen peruskoulussa opettajana oli hirveä pettymys itselleni ja itsevihan aihe. Tyhmäksi, huonoksi ja epäonnistuneeksi itseni tunsin - ja nyt olisi mahdollisuus nousta noista tunteista. Koulussa en kykenisi uudelleen yrittämään - koulurakennuksetkin herättävät minussa lievää pahoinvointia. Uh niitä kellanvalkoisia rapattuja kolosseja, epämääräisiä uuden ja vanhan puolen ulokkeita, välituntikellon pärinää, käytävien kaikuja. Nyt on ihan toisenlainen ympäristö, ja se tekee irrottautumisen vanhasta helpommaksi.
maanantai 28. tammikuuta 2008
Hermostuttaa!
Olen hermostunut kahdesta asiasta, joille kummallekaan en oikein voi tehdä mitään tällä hetkellä. Odottaminen on se ainoa, mitä voin - ja hyvästä kai olisi sekin, etten niin kovin miettisi kumpaakaan asiaa.
Toinen on tämä gynekologi, jolla olin pari viikkoa sitten. Papanäytteen tuloksen pitäisi kiertää lääkärin kautta minulle noin kahdessa viikossa. Vielä ei ole kuulunut mitään. Hiukan luulotautisesti pelkään, että tällä kertaa joutuisin hoitoihin ja sorkintoihin. Elämä tuntuu muuten olevan sillä lailla mallillaan, että kyllä tässä jo kuuluisi romahtaa vaikka vaan ihan fyysisen terveyden.
Toinen on työjuttu: ylihuomenna ja torstaina on sellaisia koitoksia, joita toisaalta odotan ja toisaalta kammoan. Olen silloin aika lailla opettajan roolissa ja huolestuttaa se, miten herkästi vanhat kouluahdistukset nousevat pintaan. Viime syksyn kokemuksesta tiedän, että voin mennä aika lailla romuksi. Riittää kun omassa mielessä pääsee ahdistus vallalle ja ahdistuksen mukana toivottomuus. Ahdistus laukeaa pienestä ja käynnistää katastrofigeneraattorin. On kovin helppoa pudota epätoivon uralle, siltä kun on jo ennestään kokemusta. (Huh, meinasin kirjoittaa niitä toivottomuus-lauseita tähän, mutta se taitaisi tehdä pelkästään hallaa minulle. Turha kirjoittaa niitä näkyviin, turha miettiä niitä - mitä enemmän niitä mietin, sitä epävarmemmaksi käyn.)
No, perjantaihin mennessä nämä hermostuksenaiheet ovat ohi - tavalla tai toisella. Onneksi keskiviikkona olen iltavuorossa ja ennen töitä on terapia aamulla kymmeneltä. Minulle on tärkeää, että terppa ottaa oloni vakavasti, mutta osaa olla lietsomatta niitä huonoja oloja. En oikein tiedä, miten hän käytännössä sen tekee. Aiemmassa terapian tapaisessa psykologi yritti myös saada pessimistisiä vyörytyksiäni loppumaan, mutta koin hänen osansa eri lailla kun tämän nykyisen terapeutin: minusta tuntui, että terppa 'puhuu vaan', ja me molemmat näyttelemme optimismia ja toiveikkuutta. Todellisia positiivisia tunteita oli minussa silloin hyvin vähän.
Hm, joko nykyinen terapeutti on taitavampi kanssani tai sitten itse olen vastaanottavaisempi ja herkempi tuelle. Molempi parempi.
Toinen on tämä gynekologi, jolla olin pari viikkoa sitten. Papanäytteen tuloksen pitäisi kiertää lääkärin kautta minulle noin kahdessa viikossa. Vielä ei ole kuulunut mitään. Hiukan luulotautisesti pelkään, että tällä kertaa joutuisin hoitoihin ja sorkintoihin. Elämä tuntuu muuten olevan sillä lailla mallillaan, että kyllä tässä jo kuuluisi romahtaa vaikka vaan ihan fyysisen terveyden.
Toinen on työjuttu: ylihuomenna ja torstaina on sellaisia koitoksia, joita toisaalta odotan ja toisaalta kammoan. Olen silloin aika lailla opettajan roolissa ja huolestuttaa se, miten herkästi vanhat kouluahdistukset nousevat pintaan. Viime syksyn kokemuksesta tiedän, että voin mennä aika lailla romuksi. Riittää kun omassa mielessä pääsee ahdistus vallalle ja ahdistuksen mukana toivottomuus. Ahdistus laukeaa pienestä ja käynnistää katastrofigeneraattorin. On kovin helppoa pudota epätoivon uralle, siltä kun on jo ennestään kokemusta. (Huh, meinasin kirjoittaa niitä toivottomuus-lauseita tähän, mutta se taitaisi tehdä pelkästään hallaa minulle. Turha kirjoittaa niitä näkyviin, turha miettiä niitä - mitä enemmän niitä mietin, sitä epävarmemmaksi käyn.)
No, perjantaihin mennessä nämä hermostuksenaiheet ovat ohi - tavalla tai toisella. Onneksi keskiviikkona olen iltavuorossa ja ennen töitä on terapia aamulla kymmeneltä. Minulle on tärkeää, että terppa ottaa oloni vakavasti, mutta osaa olla lietsomatta niitä huonoja oloja. En oikein tiedä, miten hän käytännössä sen tekee. Aiemmassa terapian tapaisessa psykologi yritti myös saada pessimistisiä vyörytyksiäni loppumaan, mutta koin hänen osansa eri lailla kun tämän nykyisen terapeutin: minusta tuntui, että terppa 'puhuu vaan', ja me molemmat näyttelemme optimismia ja toiveikkuutta. Todellisia positiivisia tunteita oli minussa silloin hyvin vähän.
Hm, joko nykyinen terapeutti on taitavampi kanssani tai sitten itse olen vastaanottavaisempi ja herkempi tuelle. Molempi parempi.
Sisäinen läski tunkee ulos kaapista
Tänään ruokatunnilla joku puhui painosta ja joku toinen siihen tokaisi: Merillä nyt ei ainakaan ole paino-ongelmaa.
Siinä kohden avasin suuni. Sanoin: Juu, se ongelma on ollut aiemmin. Ja se on ollut liki 90 kiloa isoimmillaan.
Olisiko tarvinnut olla hiljaa? Kernaasti ottaisin siron, kevyen ja notkean Meri-menneisyyden. Mutta jos olen hiljaa vaan kiloista ja koosta, niin minusta se hiljaisuus on likellä häpeää. Hys, hys, unohdanpa itseni ja massani. Kumminkaan en voi unohtaa - pitäisi muokata muistot uusiksi.
Toinen joku tokaisi, ettei usko. Se joku sanoi: Tuo valokuva!
Heh, minähän puoliksi kuvittelen, että vanha olemukseni kuultaa uuden lävitse. Minusta muka huomaisi, että olen 'tilapäisesti' ja 'poikkeuksellisesti' nyt hoikka. En taida olla ihan niin luettavissa.
Siinä kohden avasin suuni. Sanoin: Juu, se ongelma on ollut aiemmin. Ja se on ollut liki 90 kiloa isoimmillaan.
Olisiko tarvinnut olla hiljaa? Kernaasti ottaisin siron, kevyen ja notkean Meri-menneisyyden. Mutta jos olen hiljaa vaan kiloista ja koosta, niin minusta se hiljaisuus on likellä häpeää. Hys, hys, unohdanpa itseni ja massani. Kumminkaan en voi unohtaa - pitäisi muokata muistot uusiksi.
Toinen joku tokaisi, ettei usko. Se joku sanoi: Tuo valokuva!
Heh, minähän puoliksi kuvittelen, että vanha olemukseni kuultaa uuden lävitse. Minusta muka huomaisi, että olen 'tilapäisesti' ja 'poikkeuksellisesti' nyt hoikka. En taida olla ihan niin luettavissa.
sunnuntai 27. tammikuuta 2008
Jumin aukaisu
Puuh, lopulta sitten soitin. Puhuttiin niitä näitä, siinä kohden olen ihan taitava.
Muistin kesken puhelun, että tämä täti on sentään kirjallisuutta lukeva ja omalla tavallaan valpas kulttuuri-ihminen. Meillä on siis positiivistakin yhteistä.
Olen huono käyttämään puhelinta. Tekstiviestillä sovin monesti tapaamiset ja sitten naamakkain puhe voi virrata, mutta puhelimessa... Minun on vaikea soittaa, pelkään soittavani huonolla hetkellä, kun toinen on juuri tulossa/menossa tai kesken tekemisen. Puhelun aikana jännitän äänensävyjä ja pelkään hiljaisia hetkiä. En tahdo osata lopettaa sopivan ajoissa, vaan jään roikkumaan linjalle.
Virallisten asioitten hoitamista puhelimella vältän viimeiseen asti. Jos jutun voi hoitaa netissä tai sähköpostilla, niin hoidan sen. Jos voi mennä itse paikalle, niin mieluummin menen kuin soitan. Olen muutaman kerran hukannut oikein tosissaan sanani ja änkyttänyt luuriin sekavia - pelkään että sama voi toistua milloin vain.
En juuri ole soitellut miehenkään kanssa, en missään vaihessa seurustelua. Tekstareita nakutettiin puolin ja toisin ja sähköpostia ja messenger-viestejä, mutta äänipuhelut tuntuivat töksähtäviltä ja vaivaannuttavilta. Kun toissasyksynä olin viikot muualla töissä, niin iltaisin oli kyllä kiva kuulla toisen ääni - mutta silti mukaan luimi jotakin jäykkää.
Muistin kesken puhelun, että tämä täti on sentään kirjallisuutta lukeva ja omalla tavallaan valpas kulttuuri-ihminen. Meillä on siis positiivistakin yhteistä.
Olen huono käyttämään puhelinta. Tekstiviestillä sovin monesti tapaamiset ja sitten naamakkain puhe voi virrata, mutta puhelimessa... Minun on vaikea soittaa, pelkään soittavani huonolla hetkellä, kun toinen on juuri tulossa/menossa tai kesken tekemisen. Puhelun aikana jännitän äänensävyjä ja pelkään hiljaisia hetkiä. En tahdo osata lopettaa sopivan ajoissa, vaan jään roikkumaan linjalle.
Virallisten asioitten hoitamista puhelimella vältän viimeiseen asti. Jos jutun voi hoitaa netissä tai sähköpostilla, niin hoidan sen. Jos voi mennä itse paikalle, niin mieluummin menen kuin soitan. Olen muutaman kerran hukannut oikein tosissaan sanani ja änkyttänyt luuriin sekavia - pelkään että sama voi toistua milloin vain.
En juuri ole soitellut miehenkään kanssa, en missään vaihessa seurustelua. Tekstareita nakutettiin puolin ja toisin ja sähköpostia ja messenger-viestejä, mutta äänipuhelut tuntuivat töksähtäviltä ja vaivaannuttavilta. Kun toissasyksynä olin viikot muualla töissä, niin iltaisin oli kyllä kiva kuulla toisen ääni - mutta silti mukaan luimi jotakin jäykkää.
Jumi
Aamusta alkaen olen lykännyt yhtä puhelua, jonka "päätin" soittaa tänään. Viikolla äidin sisarpuolelta tuli kortti, hän kyseli kummitätini osoitetta, oli kortin loppuun laittanut oman puhelinnumeronsa.
Minulla on ollut jo monta päivää aikaa soittaa, mutten ole ennättänyt, muka.
Minusta ei tunnu luontevalta soittaa hänelle - mutta ihan yhtä epäluontevaa olisi laittaa kortti ja korttiin se hänen kysymänsä osoite. Sinänsä soittamisesta voisi seurata hyvää, mutta minä kartan sukulaisia, etenkin äidin sukulaisia. Yhteydet heihin ovat olleet jonkinmoiset lapsuudessani, mutta kun lähdin opiskelemaan liki toiselle puolen Suomea -89, niin etäännyin. Vähän lisää etäännyin, kun äidin äiti kuoli, ja äitini ja hänen sisarpuolensa alkoivat monivuotisen mökötys-tora-perintöriitansa. Siinä riitelyssä pahansisuisin osapuoli on kylläkin ollut äidin toinen sisarpuoli, ei tämä kortinlähettäjä.
Tässä matkan varrella äidin sisarpuoli on eronnut ja avioitunut uudelleen, sisarpuolen tytär (serkkuna häntä olen pitänyt, vaikka hän serkkupuoli tarkkaanottain on) on alkoholisoitunut ja raitistunut, perustanut perheen ja saanut kaksi lasta, retkahtanut kerran ja toisen, kolmannenkin kai. Serkku tuli perheineen meidän häihin (täti uuden miehensä kanssa oli siellä myös). Hän onnistui näyttämään kulmakuppilan kulahtaneelta ruusulta. Nykyhetki tuntuu surkealta, lapsuudessa minulla on hänestä hyviä muistoja.
Niin että pitäisi soittaa tälle serkun äidille tänään. Äh. Vaikea saada aikaiseksi. Huomaan että käyttäydyn ihan niin kuin äitini: lykkään kontaktinottoa ja odotan että se täti soittaisi itse (hänellä on puhelinnumeroni, luulisin). Minua pidättelee se, että näiden äidin suvun jäsenten kanssa puhumattomat asiat kertautuvat ja monistuvat. Jos täti on ollenkaan ollut hereillä ja läsnä kesän häissä, niin hän on tajunnut että olen naimisissa alkoholistin kanssa - aivan samoin kuin minä olen tajunnut, että hänen tyttärellään on akuutti viinaongelma. Eri asia sitten, puhutaanko näistä mitään. Ei ole ollut tapana puhua.
Minulla on ollut jo monta päivää aikaa soittaa, mutten ole ennättänyt, muka.
Minusta ei tunnu luontevalta soittaa hänelle - mutta ihan yhtä epäluontevaa olisi laittaa kortti ja korttiin se hänen kysymänsä osoite. Sinänsä soittamisesta voisi seurata hyvää, mutta minä kartan sukulaisia, etenkin äidin sukulaisia. Yhteydet heihin ovat olleet jonkinmoiset lapsuudessani, mutta kun lähdin opiskelemaan liki toiselle puolen Suomea -89, niin etäännyin. Vähän lisää etäännyin, kun äidin äiti kuoli, ja äitini ja hänen sisarpuolensa alkoivat monivuotisen mökötys-tora-perintöriitansa. Siinä riitelyssä pahansisuisin osapuoli on kylläkin ollut äidin toinen sisarpuoli, ei tämä kortinlähettäjä.
Tässä matkan varrella äidin sisarpuoli on eronnut ja avioitunut uudelleen, sisarpuolen tytär (serkkuna häntä olen pitänyt, vaikka hän serkkupuoli tarkkaanottain on) on alkoholisoitunut ja raitistunut, perustanut perheen ja saanut kaksi lasta, retkahtanut kerran ja toisen, kolmannenkin kai. Serkku tuli perheineen meidän häihin (täti uuden miehensä kanssa oli siellä myös). Hän onnistui näyttämään kulmakuppilan kulahtaneelta ruusulta. Nykyhetki tuntuu surkealta, lapsuudessa minulla on hänestä hyviä muistoja.
Niin että pitäisi soittaa tälle serkun äidille tänään. Äh. Vaikea saada aikaiseksi. Huomaan että käyttäydyn ihan niin kuin äitini: lykkään kontaktinottoa ja odotan että se täti soittaisi itse (hänellä on puhelinnumeroni, luulisin). Minua pidättelee se, että näiden äidin suvun jäsenten kanssa puhumattomat asiat kertautuvat ja monistuvat. Jos täti on ollenkaan ollut hereillä ja läsnä kesän häissä, niin hän on tajunnut että olen naimisissa alkoholistin kanssa - aivan samoin kuin minä olen tajunnut, että hänen tyttärellään on akuutti viinaongelma. Eri asia sitten, puhutaanko näistä mitään. Ei ole ollut tapana puhua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
