Minua hämmästyttävät ja hiukan hirvittävätkin ne ihmiset, joilla on elämänsä suunnat selvillä. He ovat tavallaan ihanneyksilöitä, sillä esim. ammatinvalinnan linjauksia tehdään kovin nuorena. 14-vuotiaan pitäisi jo tietää, haluaako hän suuntautua taideaineisiin, kieliin vai luonnontieteisiin.
Ei minulla ole ollut selviä päämääriä. Koulussa roikuin pitkän matematiikan alusta loppuun, kirjoitinkin sen siedettävin arvosanoin. Varmistelin silloin selustaa: mistä minä tietäisin, vaikka minusta tulisi biologi tai farmaseutti tms. Paljon helpommin tiesin silloin (ja tiedän edelleen), mikä minusta ainakaan EI tule. Ei suurperheen äitiä. Ei poliisia. Ei pappia. Ei synnyinkaupungissa ikänsä asuvaa.
Tarvitsisi töissä silmäillä uusin Me naiset läpi. Sen kansijuttuluettelo lupaa, että kolme opettajaa kertoo, miksi he vaihtoivat alaa.
Miksi minä vaihdoin alaa? En löytänyt itsestäni kasvattajaa. En pitänyt siitä, että joudun kohtaamaan ryhmiä ryhmän perään - kymmenittäin lapsia ja nuoria, joiden nimet opin hämärästi vasta kun kurssi alkaa olla jo lopuillaan. En osannut laittaa rajoja työlle, joka kulkeutui mukana kotiin ja vapaa-aikaan. En osannut laittaa rajoja lapsillekaan.
Minussa on liikaa rajoja. Sellaisia rajoja, jotka haittaavat elämääni. Rajoja, jotka tulevat peloista: pelkään tekeväni mokia, pelkään että minulle suututaan, pelkään että minua ei hyväksytä mukaan, joukkoon. Pelkään, etten olekaan niin kuin "kuuluu" olla.
Jos itsessä on paljon rajoja, ei kykene asettamaan rajoja lapsille tai nuorille. Tai kenties kykenee, mutta rajojen asettaminen ahdistaa, kun omassa itsessä on jo kaikkien mielensisäisten häkkien takia ahdasta olla.
Olisin tarvinnut toisenlaista työrytmiä: vähemmän urakkatyötä, enemmän lyhyitä lomia. Olisin tarvinnut omaa tilaa opettajainhuoneessa (siellä oli pitkä pöytä ja pari pienempää, kolme tietokonetta kolmeakymmentä kohden). Paljon ihmisiä ja kovin vähän aitoja kohtaamisia.
Olen sentään lakannut näkemästä painajaisia koulusta.
maanantai 8. syyskuuta 2008
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Siivet
Kävisin tekemässä keramiikkaa, jos voisin. (Jos siis töiltäni pääsisin aina keskiviikkoiltaisin kaupunkiin). Tuntui mahdottoman hyvältä pyöritellä savea tänään ja eilen. Silti lähteminen on kynnyksen ylittämistä - aivan kuin en soisi itselleni sellaista luovaa tekemistä, jossa ei ole mitään järkeä.
En edes halua, että keramiikassani olisi järkeä. (Mutta kun se on hyödytöntä puuhastelua, en "ansaitse" sinne menemistä?) Olen kerran tehnyt pari jälkiruokalautasta ja toisella kertaa tarjoiluastioita. Mutta astioita saa kaupasta. Kaikkea sievää patsastilpehööriä saa sitäkin lähimmästä Tiimarista. Teen mitä mieleen juolahtaa - ja teen, mihin savi taipuu. Olen tehnyt hylkeennaamaisen merenneidon, sfinksin, palloja, joiden pinnalta nousee naishahmoja. Nyt tein rujosiipisen hahmon, jonka alaosana on iso jalka, ruumis kädetön mutta siivekäs ja rinnakas, kasvot sillä rajalla, ovatko miehen vai naisen.
Teen muotopuolia melkein möykkyjä, joissa kumminkin on hahmo. Joka kerralla ryhmässä ihmettelen sitä intoa, millä ihmiset tekevät astioita, amppeleita, realistisia patsaita. En tajua, miksi he tekevät niitä. Niissä ei minusta ole mitään erityisen omaa. Vai onko muilla tekijöillä kumminkin se sama ongelma kuin minulla: omaa on vaikea tavoittaa, oman tekemisen tielle tulee esteitä, onkin helpompi tehdä jotakin tuttua, jotakin sen kaltaista, jonka on jo nähnyt edellispäivänä tai viime kuussa kaupan hyllyllä?
Eiväthän nuo minunkaan työni ainoita maailmassa ole, luultavasti. Jos keramiikkaa ja kuvanveistoa on tehty muutamia tuhansia vuosia, on kaikki jo tehty, jossain muodossa. Yritän tehdä sitä "omaa", ja oma pakenee edellä - tielle tulee muistumia kaikesta nähdystä. Kumminkin työt ovat minulle merkityksellisiä. Ehkä ne amppelit ja maljakotkin ovat tekijöilleen, en tiedä.
Keramiikan tekeminen on minulle pakoa itsekriitikon vallasta. Jos teen nopeasti enkä suunnittele kovin, kriitikko minussa ei ehdi ollenkaan mukaan. Se hämmentyy älyttömän edessä. Kriitikko oli ihan hiljaa, kun muovasin paperisavesta siipisormia. (Siipiä! Savesta! Onko hullumpaa kuultu? Tämän kuulin mielessäni myöhemmin, sitten kun siivet olivat jo valmiit.) Sain tehdä rauhassa.
Jossakin näyttelyssä (Jyväskylässä?) vuosia sitten näin jonkin kotimaisen taiteilijan siipiteoksen. Se oli valtava yksi siipi, se levittäytyi näyttelytilan seinälle ja peitti kaksi kolmasosaa seinäpinnasta. Siipi oli koottu sulista, jokainen sulka oli yksi kerrallaan liitetty lomittain muihin sulkiin. Ajattelin silloin, miten mieletöntä uskoa tekemiseen työn rakentaminen on vaatinut. Miten siinä on ollut pakko sivuuttaa järkevyys ja hyöty (tämä taitaa päteä kaikkeen taiteeseen... mutta eh, pienempikin siipi olisi jo ollut siipi - tämä siipi oli valtava, jättiläislinnusta peräisin).
En edes halua, että keramiikassani olisi järkeä. (Mutta kun se on hyödytöntä puuhastelua, en "ansaitse" sinne menemistä?) Olen kerran tehnyt pari jälkiruokalautasta ja toisella kertaa tarjoiluastioita. Mutta astioita saa kaupasta. Kaikkea sievää patsastilpehööriä saa sitäkin lähimmästä Tiimarista. Teen mitä mieleen juolahtaa - ja teen, mihin savi taipuu. Olen tehnyt hylkeennaamaisen merenneidon, sfinksin, palloja, joiden pinnalta nousee naishahmoja. Nyt tein rujosiipisen hahmon, jonka alaosana on iso jalka, ruumis kädetön mutta siivekäs ja rinnakas, kasvot sillä rajalla, ovatko miehen vai naisen.
Teen muotopuolia melkein möykkyjä, joissa kumminkin on hahmo. Joka kerralla ryhmässä ihmettelen sitä intoa, millä ihmiset tekevät astioita, amppeleita, realistisia patsaita. En tajua, miksi he tekevät niitä. Niissä ei minusta ole mitään erityisen omaa. Vai onko muilla tekijöillä kumminkin se sama ongelma kuin minulla: omaa on vaikea tavoittaa, oman tekemisen tielle tulee esteitä, onkin helpompi tehdä jotakin tuttua, jotakin sen kaltaista, jonka on jo nähnyt edellispäivänä tai viime kuussa kaupan hyllyllä?
Eiväthän nuo minunkaan työni ainoita maailmassa ole, luultavasti. Jos keramiikkaa ja kuvanveistoa on tehty muutamia tuhansia vuosia, on kaikki jo tehty, jossain muodossa. Yritän tehdä sitä "omaa", ja oma pakenee edellä - tielle tulee muistumia kaikesta nähdystä. Kumminkin työt ovat minulle merkityksellisiä. Ehkä ne amppelit ja maljakotkin ovat tekijöilleen, en tiedä.
Keramiikan tekeminen on minulle pakoa itsekriitikon vallasta. Jos teen nopeasti enkä suunnittele kovin, kriitikko minussa ei ehdi ollenkaan mukaan. Se hämmentyy älyttömän edessä. Kriitikko oli ihan hiljaa, kun muovasin paperisavesta siipisormia. (Siipiä! Savesta! Onko hullumpaa kuultu? Tämän kuulin mielessäni myöhemmin, sitten kun siivet olivat jo valmiit.) Sain tehdä rauhassa.
Jossakin näyttelyssä (Jyväskylässä?) vuosia sitten näin jonkin kotimaisen taiteilijan siipiteoksen. Se oli valtava yksi siipi, se levittäytyi näyttelytilan seinälle ja peitti kaksi kolmasosaa seinäpinnasta. Siipi oli koottu sulista, jokainen sulka oli yksi kerrallaan liitetty lomittain muihin sulkiin. Ajattelin silloin, miten mieletöntä uskoa tekemiseen työn rakentaminen on vaatinut. Miten siinä on ollut pakko sivuuttaa järkevyys ja hyöty (tämä taitaa päteä kaikkeen taiteeseen... mutta eh, pienempikin siipi olisi jo ollut siipi - tämä siipi oli valtava, jättiläislinnusta peräisin).
lauantai 6. syyskuuta 2008
Ruumisjuttuja
Äh, vaikea aloittaa. On monta päällekkäistä ajatusta lomittain mielessä, ne kaikki liittyvät ruumiiseen, omaan tilaan, omiin rajoihin.
Järkeilemällä olen joskus aikaa sitten päätellyt, että puoliso on "minun puolellani". Siis arvostaa minun kehoanikin, arvostaa luultavasti eri pohjalta kuin itse arvostan. Minulla kehoon liittyy paljon nolostuttavaa ja hävettävää. On kestänyt kauhean kauan, ennen kuin olen tunnetasolla tajunnut, että puoliso arvostaa. Arvostaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta. Minä taas jumitan epätäydellisyyksiin ja muistoihin - kuvittelen että arvostaminen olisi mahdotonta. Sen tekisi mahdolliseksi taikatemppu: jos saisin itseni notkeaksi ja nopeaksi ja voisin pyyhkiä huis pois muistot.
Vanhemmat eivät osanneet suhtautua minuun muuta kuin lapsena. Jälkikäteen olen tajunnut, miten olemattoman vähän tilaa minulla oli kasvaa henkisesti. Esim. murrosiästä ei ääneen puhuttu ja minä olen tottunut lukemaan lausumattomia viestejä. "Sinä olet lapsi" oli se viesti, joka oli rivien väleissä niin kauan kuin asuin vanhempien luona.
Oli toinenkin viesti, monimutkaisempi, ristiriidassa ensimmäisen viestin kanssa. Ehkä se ei ole ollenkaan totta, ehkä kuvittelen sen. Siitä on vaikea kirjoittaa ilman että isä muuttuisi oudoksi ja irstaaksi. Se ei ole tarkoitus.
Olin isän tyttö. Minusta tuntuu (nyt, taaksepäin katsoessani), että isä nosti minut rinnalleen korvaamaan äitiä. Mitä isommaksi kasvoin, sitä paremmin lunastin paikan - tiedän tehneeni asioita, joita äiti oli luvannut tehdä, vaan ei sitten tehnytkään. Pieniä juttuja, pienuudessaan merkittäviä. Kuljin metsissä marjassa ja sienessä isän mukana. Saunoimme ja vihdoimme. Minä pesin isän selän harjalla - ei äiti.
Olisin halunnut omaa sauna-aikaa joskus murkkuiässä. Häpesin sitä, että vanhemmat näkivät joka paikassa tursuvat karvat (minulla karvat tosiaan kasvavat - vasta e-pillereitten syöminen on hillinnyt karvaisuutta) ja pullistuvat rinnat. Luulen että häpesin enemmän äidin katsetta kuin isän (äidillä on taito katsoa minua niin, että tunnen itseni vääräksi). Kun häpesin itseäni, en kehdannut puhua koko asiasta - enkä sitten saanut omaa sauna-aikaa kaupungissa ennen kuin 19-vuotiaana. Mökillä olin yksin saunassa ja löylyssä suunnilleen 11 vuodesta alkaen.
Kaupungissa oli kumminkin koti melkein koko vuoden. En oikein kehdannut edes katsoa itseäni. Ihon koskeminenkin oli vaikeaa rintojen alta ja haarustasta. Joskus kun vanhemmat olivat poissa molemmat (niitä hetkiä ei ollut usein), saatoin mennä eteisen peilin eteen katsomaan minua. En tainnut tehdä sitä koskaan ihan ilman vaatteita.
Ensimmäinen mies, joka minua piteli niin että siinä jotakin seksuaalista oli (miehen puolelta), oli humalainen setä. Olin kai seitsemännellä luokalla, setä käpälöi kirjastossa (sic!). Minua hävetti se tilanne, koin että halailu oli minun vikani. Se setä keksi tulla juuri minua halailemaan, (vaikka paikalla oli muitakin ihmisiä, ihan hänen ikäisiään naisiakin) koska minussa oli jotakin huonoa. Ällötti enkä kenellekään voinut sanoa siitä mitään, tuntui typerältä sekin, että ällötti. (Olen näemmä kirjoittanut tapauksesta ennenkin.)
Ensimmäinen mies, johon olin tunnistettavasti ihastunut, oli liki kuusikymppinen leski. Olin 29, hänellä oli 15-vuotias tytär. Muistan yhden viikonlopun ihastumisajalta. Olin käymässä vanhempien luona ja isä oli juuri nousemassa päivälevolta. Halasin häntä ja hetkeen en ollut varma, halasinko sitä ihastusta vai isää. Pelästyin. Luulin sekoavani. Hetki meni ohi.
Pyristelin sitten aika tyylittömästi irti suhteen alusta (sitä taisi kestää muutama viikko vain).
Järkeilemällä olen joskus aikaa sitten päätellyt, että puoliso on "minun puolellani". Siis arvostaa minun kehoanikin, arvostaa luultavasti eri pohjalta kuin itse arvostan. Minulla kehoon liittyy paljon nolostuttavaa ja hävettävää. On kestänyt kauhean kauan, ennen kuin olen tunnetasolla tajunnut, että puoliso arvostaa. Arvostaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta. Minä taas jumitan epätäydellisyyksiin ja muistoihin - kuvittelen että arvostaminen olisi mahdotonta. Sen tekisi mahdolliseksi taikatemppu: jos saisin itseni notkeaksi ja nopeaksi ja voisin pyyhkiä huis pois muistot.
Vanhemmat eivät osanneet suhtautua minuun muuta kuin lapsena. Jälkikäteen olen tajunnut, miten olemattoman vähän tilaa minulla oli kasvaa henkisesti. Esim. murrosiästä ei ääneen puhuttu ja minä olen tottunut lukemaan lausumattomia viestejä. "Sinä olet lapsi" oli se viesti, joka oli rivien väleissä niin kauan kuin asuin vanhempien luona.
Oli toinenkin viesti, monimutkaisempi, ristiriidassa ensimmäisen viestin kanssa. Ehkä se ei ole ollenkaan totta, ehkä kuvittelen sen. Siitä on vaikea kirjoittaa ilman että isä muuttuisi oudoksi ja irstaaksi. Se ei ole tarkoitus.
Olin isän tyttö. Minusta tuntuu (nyt, taaksepäin katsoessani), että isä nosti minut rinnalleen korvaamaan äitiä. Mitä isommaksi kasvoin, sitä paremmin lunastin paikan - tiedän tehneeni asioita, joita äiti oli luvannut tehdä, vaan ei sitten tehnytkään. Pieniä juttuja, pienuudessaan merkittäviä. Kuljin metsissä marjassa ja sienessä isän mukana. Saunoimme ja vihdoimme. Minä pesin isän selän harjalla - ei äiti.
Olisin halunnut omaa sauna-aikaa joskus murkkuiässä. Häpesin sitä, että vanhemmat näkivät joka paikassa tursuvat karvat (minulla karvat tosiaan kasvavat - vasta e-pillereitten syöminen on hillinnyt karvaisuutta) ja pullistuvat rinnat. Luulen että häpesin enemmän äidin katsetta kuin isän (äidillä on taito katsoa minua niin, että tunnen itseni vääräksi). Kun häpesin itseäni, en kehdannut puhua koko asiasta - enkä sitten saanut omaa sauna-aikaa kaupungissa ennen kuin 19-vuotiaana. Mökillä olin yksin saunassa ja löylyssä suunnilleen 11 vuodesta alkaen.
Kaupungissa oli kumminkin koti melkein koko vuoden. En oikein kehdannut edes katsoa itseäni. Ihon koskeminenkin oli vaikeaa rintojen alta ja haarustasta. Joskus kun vanhemmat olivat poissa molemmat (niitä hetkiä ei ollut usein), saatoin mennä eteisen peilin eteen katsomaan minua. En tainnut tehdä sitä koskaan ihan ilman vaatteita.
Ensimmäinen mies, joka minua piteli niin että siinä jotakin seksuaalista oli (miehen puolelta), oli humalainen setä. Olin kai seitsemännellä luokalla, setä käpälöi kirjastossa (sic!). Minua hävetti se tilanne, koin että halailu oli minun vikani. Se setä keksi tulla juuri minua halailemaan, (vaikka paikalla oli muitakin ihmisiä, ihan hänen ikäisiään naisiakin) koska minussa oli jotakin huonoa. Ällötti enkä kenellekään voinut sanoa siitä mitään, tuntui typerältä sekin, että ällötti. (Olen näemmä kirjoittanut tapauksesta ennenkin.)
Ensimmäinen mies, johon olin tunnistettavasti ihastunut, oli liki kuusikymppinen leski. Olin 29, hänellä oli 15-vuotias tytär. Muistan yhden viikonlopun ihastumisajalta. Olin käymässä vanhempien luona ja isä oli juuri nousemassa päivälevolta. Halasin häntä ja hetkeen en ollut varma, halasinko sitä ihastusta vai isää. Pelästyin. Luulin sekoavani. Hetki meni ohi.
Pyristelin sitten aika tyylittömästi irti suhteen alusta (sitä taisi kestää muutama viikko vain).
torstai 4. syyskuuta 2008
Mitä tästä opin?
Eilen tänne kirjasin tämän päivän ohjelmaa. No eipä toteutunut se ohjelma sellaisena kuin olin kuvitellut. Menin töistä suoraan bussille ja bussissa vasta kaivoin kännykän käteen: terapeutti oli soittanut aamulla. Puhelinkammoisena menin terpan työhuoneelle asti ja odottelin siellä hiukan yli sovitun ajan, ennen kuin soitin hänelle.
Flunssa. Aika peruttu.
Löntystin sitten keskustan toiseen laitaan. Oli itku kurkussa, terpan työhuoneen rappukäytävässä kuljin silmät märkinä. Juuri ennen töistä lähtöä olin saanut kohtuuttoman ahdistuksen vaikean kollegan takia (hän komenteli aika tylysti muutamaa asiakasta ja minulle tuli tunne, että haluan kadota jonnekin piiloon, paikkaan johon hän ei ulottuisi).
En tiedä, miksi vaikean kollegan kiukku pelottaa minua. Eihän hän edes kiukkua minulle (ei tänään ainakaan). Olenko vain tottumaton siihen, että kiukkua voisi ilmaista jollain lailla? Osaan näyttää vihaisuuteni vain lähi-ihmisille ja vain ääritilanteessa. Kateellinenko olen, kun toinen uskaltaa äksytä ja tylyttää eikä yhtään edes yritä olla hyväntahtoinen asiakkaille, jollei hyvää tahtoa ole ensin ansaittu esim. kohteliaalla käytöksellä? Vai kuvittelenko, että minun pitäisi saada lepytettyä kollega - nauravaiseksi, hyvälle tuulelle?
Rauhoituin kävellessä, menin syömään salaatin.
Tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa kuvanveiston luokassa - kaikki on mahdollista, kaikki muodot ja värit - ei, vielä en ole tehnyt mitään. Olen vasta silpunnut paperia ja ihmetellyt mahdollisia maailmoja.
Flunssa. Aika peruttu.
Löntystin sitten keskustan toiseen laitaan. Oli itku kurkussa, terpan työhuoneen rappukäytävässä kuljin silmät märkinä. Juuri ennen töistä lähtöä olin saanut kohtuuttoman ahdistuksen vaikean kollegan takia (hän komenteli aika tylysti muutamaa asiakasta ja minulle tuli tunne, että haluan kadota jonnekin piiloon, paikkaan johon hän ei ulottuisi).
En tiedä, miksi vaikean kollegan kiukku pelottaa minua. Eihän hän edes kiukkua minulle (ei tänään ainakaan). Olenko vain tottumaton siihen, että kiukkua voisi ilmaista jollain lailla? Osaan näyttää vihaisuuteni vain lähi-ihmisille ja vain ääritilanteessa. Kateellinenko olen, kun toinen uskaltaa äksytä ja tylyttää eikä yhtään edes yritä olla hyväntahtoinen asiakkaille, jollei hyvää tahtoa ole ensin ansaittu esim. kohteliaalla käytöksellä? Vai kuvittelenko, että minun pitäisi saada lepytettyä kollega - nauravaiseksi, hyvälle tuulelle?
Rauhoituin kävellessä, menin syömään salaatin.
Tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa kuvanveiston luokassa - kaikki on mahdollista, kaikki muodot ja värit - ei, vielä en ole tehnyt mitään. Olen vasta silpunnut paperia ja ihmetellyt mahdollisia maailmoja.
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
En ehdi olemaan itsessäni
Tulossa ja menossa ja minä itse siinä välissä. En oikein hengitä rauhassa.
Kahdeksaan asti töissä. Töistä ruokakauppaan. Kotiin. Luin hetken kirjaa. Pakkomielteinen ruuanlaittovelvollisuus iski, tein porkkanakeittoa, josta saan huomisen ja ylihuomisen eväät. Jossakin välissä kirjoitin keskusteluketjuun, johon olen jämähtänyt inttämään. Sitten piti käydä toisaalla hiukan modettamassa. Kurkin puoliskon olan yli tv:n ajankohtaisohjelmaa. Vastasin pariin sähköpostiin. Siivosin kissojen hiekkalaatikon.
Ja koko ajan kello kiitää ja huomenna on aamuvuoro, aamuvuoron jälkeen terapia ja terapian jälkeen - ah - työväenopiston paperisavikurssin ensimmäinen kerta. Kurssiin liittyy myös absurdi pelko: entä jos en keksikään mitään, entä jos olen ihan tyhjä, entä jos en saa mitään tuntumaa saveen, entä jos se muu ryhmä on sitä mummoporukkaa, joka tekee pikkusieviä kuppeja krumeluurikoristeilla? Entä jos iskee ahdistus ja suorituspaine eikä ole ollenkaan hyvä olo? (Olen nyt ollut puolitoista vuotta tekemättä keramiikkaa, sitä ennen tein... fantasiahahmoja, eläimiä, joita ei ole olemassa - paitsi että nyt on, ne hahmot ovat tuolla kirjahyllyssä.)
Oletettu kotiinpaluuaika huomenna illalla yhdeksän jälkeen.
Juuri näiden ajatusten takia en pidä aikatauluista. Ahdistun niistä etukäteen, kun mietin, missä olen huomenna ja miten pitää ennättää esim. nyt terapiasta sinne keramiikkapaikkaan. Huomisen menemiset ja tulemiset ovat mielessäni jo alkaneet, vaikka tässä välissä on vielä yö.
Jospa hengittäisin vaan. Venyttelisin. Olisin hetken ennen nukkumaan menoa.
Kahdeksaan asti töissä. Töistä ruokakauppaan. Kotiin. Luin hetken kirjaa. Pakkomielteinen ruuanlaittovelvollisuus iski, tein porkkanakeittoa, josta saan huomisen ja ylihuomisen eväät. Jossakin välissä kirjoitin keskusteluketjuun, johon olen jämähtänyt inttämään. Sitten piti käydä toisaalla hiukan modettamassa. Kurkin puoliskon olan yli tv:n ajankohtaisohjelmaa. Vastasin pariin sähköpostiin. Siivosin kissojen hiekkalaatikon.
Ja koko ajan kello kiitää ja huomenna on aamuvuoro, aamuvuoron jälkeen terapia ja terapian jälkeen - ah - työväenopiston paperisavikurssin ensimmäinen kerta. Kurssiin liittyy myös absurdi pelko: entä jos en keksikään mitään, entä jos olen ihan tyhjä, entä jos en saa mitään tuntumaa saveen, entä jos se muu ryhmä on sitä mummoporukkaa, joka tekee pikkusieviä kuppeja krumeluurikoristeilla? Entä jos iskee ahdistus ja suorituspaine eikä ole ollenkaan hyvä olo? (Olen nyt ollut puolitoista vuotta tekemättä keramiikkaa, sitä ennen tein... fantasiahahmoja, eläimiä, joita ei ole olemassa - paitsi että nyt on, ne hahmot ovat tuolla kirjahyllyssä.)
Oletettu kotiinpaluuaika huomenna illalla yhdeksän jälkeen.
Juuri näiden ajatusten takia en pidä aikatauluista. Ahdistun niistä etukäteen, kun mietin, missä olen huomenna ja miten pitää ennättää esim. nyt terapiasta sinne keramiikkapaikkaan. Huomisen menemiset ja tulemiset ovat mielessäni jo alkaneet, vaikka tässä välissä on vielä yö.
Jospa hengittäisin vaan. Venyttelisin. Olisin hetken ennen nukkumaan menoa.
tiistai 2. syyskuuta 2008
Onneksi
Onneksi ovat kissat.
Oli inha aamu. Tekniikka nikotteli töissä ja yksi kollega poistui aamun jälkeen kotiinsa potemaan flunssaa. Kylmää ja märkää. Blaah.
Kuvassa kaksi nuorimmaista tänään illalla kotisohvalla.
maanantai 1. syyskuuta 2008
Keksin pyörän uudelleen
Huomenna alkaa töissä kurssiohjelma pyöriä. Se koulusta tuttu tympeä maku tuli suuhun, huomaan että huokailen itsekseni. Ahdistaa.
Ehkä noin tuhat kertaa olen tehnyt analyysiä ahdistuksen syistä ja siitä, miten pääsisin ahdistuksestani eroon - mielellään lopullisesti. Analysointi ei auta. Toistaiseksi en ole lakannut ahdistumasta ja pyristelemästä sen ahdistuksen kourissa. Jälkikäteen olen ollut itseeni pettynyt. (Taas ahdisti, enkö ikinä osaa olla normaalisti, miksi pitää pelätä ja jännittää ja hätäillä niin että kaikki olotilavivahteet kiertyvät yhdeksi isoksi möykyksi, ahdistukseksi, jota työntelen sisälläni koko sen ajan, kun opettajan osassa olen? Niin, no tiedän että vuosina x ja y on ollut ihan järjettömiä katastrofitunteja mallia yläaste, tiedän että niistä tunneista on jäänyt pelkoa joka laukeaa ihan pienestä.)
Se pyörän keksiminen uudestaan on tässä: jospa nyt vaan annan ahdistuksen olla. En yritä analysoida tai tulkita sitä yhtään mitenkään. Puuhaan niin kauan kuin alkaa oikeasti väsyttää. Puuhaan kaikkea kivaa (Klovnin kyyneleet -kirja on loistava, sitä on luettavana vielä satakunta sivua, kissoilla on uusi leluhärpäke, josta etenkin juniorit tykkäävät, jotakin musaa voisi cd:ltä kuunnella).
Näissä merkeissä.
Ehkä noin tuhat kertaa olen tehnyt analyysiä ahdistuksen syistä ja siitä, miten pääsisin ahdistuksestani eroon - mielellään lopullisesti. Analysointi ei auta. Toistaiseksi en ole lakannut ahdistumasta ja pyristelemästä sen ahdistuksen kourissa. Jälkikäteen olen ollut itseeni pettynyt. (Taas ahdisti, enkö ikinä osaa olla normaalisti, miksi pitää pelätä ja jännittää ja hätäillä niin että kaikki olotilavivahteet kiertyvät yhdeksi isoksi möykyksi, ahdistukseksi, jota työntelen sisälläni koko sen ajan, kun opettajan osassa olen? Niin, no tiedän että vuosina x ja y on ollut ihan järjettömiä katastrofitunteja mallia yläaste, tiedän että niistä tunneista on jäänyt pelkoa joka laukeaa ihan pienestä.)
Se pyörän keksiminen uudestaan on tässä: jospa nyt vaan annan ahdistuksen olla. En yritä analysoida tai tulkita sitä yhtään mitenkään. Puuhaan niin kauan kuin alkaa oikeasti väsyttää. Puuhaan kaikkea kivaa (Klovnin kyyneleet -kirja on loistava, sitä on luettavana vielä satakunta sivua, kissoilla on uusi leluhärpäke, josta etenkin juniorit tykkäävät, jotakin musaa voisi cd:ltä kuunnella).
Näissä merkeissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
