Puolisko toissaviikolla huikkasi minulle: Sä varmaan laitat tän heti varaukseen.
Mistä se tiesikin?
Nyt kirja on käsissä, lukemaan kun vielä ennättäisin.
keskiviikko 2. tammikuuta 2008
maanantai 31. joulukuuta 2007
Luettelo
Täällä paukkuu, tasaisesti. Ei vielä likikään puolta yötä.
Olen ennenkin tehnyt listoja, paperiseen päiväkirjaan. Etenkin silloin kun on tuntunut, että tarvon suossa tai seisovassa vedessä, eikä mikään mitä teen vaikuta itseeni tai ympäristöön, olen kirjoittanut näkyviin asioita, jotka oikeasti ovat toisin kuin ennen. Tällä hetkellä tuntuu päinvastaiselta: virtaus niin luja, että olisin aiemmin pitänyt tällaista mahdottomana.
Siis
Mies kosi minua viime uuden vuoden päivänä.
Järjestimme hääjuhlat.
Ostimme asunnon.
Asunto oli 150 metrin päässä työpaikasta. Seuraavien viikkojen aikana selvisi, että työpaikkani vakinaistetaan vuoden vaihteessa ilman koeaikaa (olinhan toukokuusta asti tehnyt samaa työtä).
Nuo olivat ne kenties muidenkin silmissä merkittävät asiat. Ne ovat minullekin merkittäviä: olen kuvitellut, etten mene koskaan naimisiin enkä varsinkaan järjestä juhlia - inhoan keskipisteenä olemista, vai inhoanko? Ehkä enemmänkin olen oppinut, ettei huomionhakuisuus ole suotavaa... Vielä toissavuonna ihmettelin itsekseni ystävää, joka suunnitteli avomiehensä kanssa asunnonostoa - mietin, etten ikinä haluaisi olla pankin vuokralaisena vuosikymmeniä. Ja vielä viime talvena vaikutti mahdottomalta saada tältä paikkakunnalta vakituista paikkaa - tämä on koulukaupunki, alan ihmisiä, nuoria ja päteviä, valmistuu jatkuvasti yliopistosta, ja iso osa heistä kärkkyy kanssani samoja paikkoja. Aiemmin uskoin, että vakituinen paikka olisi minulle henkisestikin 'mahdoton', minulla oli kokemusta vain pitemmistä koulupesteistä, ja niissä pelkän syyslukukauden aikana mennyt romuksi.
Sitten on vain omassa mielessä merkittäviä asioita.
Olen jaksanut käydä yhtä aikaa töissä ja terapiassa.
Olen saanut avattua seksuaalisia jumejani - kas, kävin jopa Makuuhuoneen maustekaupassa kahdesti, ihan itsekseni ja ilman kenenkään taustatukea.
Olen toteuttanut isoja asioita hyväksyttämättä niitä vanhemmillani ennakolta.
Olen oikolukenut yhden käsikirjoituksen ja tulostanut omaa raakavedosta 40 sivua.
Olen näyttänyt työkavereille tunteitani (yleensä työssä en kykene muuhun kuin kilttiyteen ja hätäilyyn, mutta Vieteri-kissan autokolari ja sen jälkeinen leikkaus sai minut itkemään ja nauramaan vailla suodattimia).
Olen (samaisessa Vieteri-kolarissa) rukoillut korkeampaa voimaa (joo, olen ennenkin rukoillut, mutta tässä oli myös usko siihen, että jokin voima ON olemassa, eikä se voima ole mikään Joulupukki. - Mitä minusta mahtaa kertoa se, että joudun elämäni isoimpaan tunnekuohuun, kun lemmikkikissa on vähällä kuolla?)
Olen päässyt irti (piilo)vihaisuudesta miestä kohtaan ja luotan enemmän kuin ennen.
Olen ollut ajattelematta työasioita vapaa-ajalla.
En tunne itseäni - olen muutamassakin kohden toiminut ihan toisin kuin olisin kuvitellut toimivani.
Uusi Vuosi on jo Australiassa, kohta täällä myös. En kirjoita sille toiveita tai suunnitelmia, tekisin niistä kumminkin vaatimuksia itselleni. Haluan säilyttää ajatukset sellaisina häilyvinä mahdollisuuksina.
Hyvää Uutta Vuotta :-)
Olen ennenkin tehnyt listoja, paperiseen päiväkirjaan. Etenkin silloin kun on tuntunut, että tarvon suossa tai seisovassa vedessä, eikä mikään mitä teen vaikuta itseeni tai ympäristöön, olen kirjoittanut näkyviin asioita, jotka oikeasti ovat toisin kuin ennen. Tällä hetkellä tuntuu päinvastaiselta: virtaus niin luja, että olisin aiemmin pitänyt tällaista mahdottomana.
Siis
Mies kosi minua viime uuden vuoden päivänä.
Järjestimme hääjuhlat.
Ostimme asunnon.
Asunto oli 150 metrin päässä työpaikasta. Seuraavien viikkojen aikana selvisi, että työpaikkani vakinaistetaan vuoden vaihteessa ilman koeaikaa (olinhan toukokuusta asti tehnyt samaa työtä).
Nuo olivat ne kenties muidenkin silmissä merkittävät asiat. Ne ovat minullekin merkittäviä: olen kuvitellut, etten mene koskaan naimisiin enkä varsinkaan järjestä juhlia - inhoan keskipisteenä olemista, vai inhoanko? Ehkä enemmänkin olen oppinut, ettei huomionhakuisuus ole suotavaa... Vielä toissavuonna ihmettelin itsekseni ystävää, joka suunnitteli avomiehensä kanssa asunnonostoa - mietin, etten ikinä haluaisi olla pankin vuokralaisena vuosikymmeniä. Ja vielä viime talvena vaikutti mahdottomalta saada tältä paikkakunnalta vakituista paikkaa - tämä on koulukaupunki, alan ihmisiä, nuoria ja päteviä, valmistuu jatkuvasti yliopistosta, ja iso osa heistä kärkkyy kanssani samoja paikkoja. Aiemmin uskoin, että vakituinen paikka olisi minulle henkisestikin 'mahdoton', minulla oli kokemusta vain pitemmistä koulupesteistä, ja niissä pelkän syyslukukauden aikana mennyt romuksi.
Sitten on vain omassa mielessä merkittäviä asioita.
Olen jaksanut käydä yhtä aikaa töissä ja terapiassa.
Olen saanut avattua seksuaalisia jumejani - kas, kävin jopa Makuuhuoneen maustekaupassa kahdesti, ihan itsekseni ja ilman kenenkään taustatukea.
Olen toteuttanut isoja asioita hyväksyttämättä niitä vanhemmillani ennakolta.
Olen oikolukenut yhden käsikirjoituksen ja tulostanut omaa raakavedosta 40 sivua.
Olen näyttänyt työkavereille tunteitani (yleensä työssä en kykene muuhun kuin kilttiyteen ja hätäilyyn, mutta Vieteri-kissan autokolari ja sen jälkeinen leikkaus sai minut itkemään ja nauramaan vailla suodattimia).
Olen (samaisessa Vieteri-kolarissa) rukoillut korkeampaa voimaa (joo, olen ennenkin rukoillut, mutta tässä oli myös usko siihen, että jokin voima ON olemassa, eikä se voima ole mikään Joulupukki. - Mitä minusta mahtaa kertoa se, että joudun elämäni isoimpaan tunnekuohuun, kun lemmikkikissa on vähällä kuolla?)
Olen päässyt irti (piilo)vihaisuudesta miestä kohtaan ja luotan enemmän kuin ennen.
Olen ollut ajattelematta työasioita vapaa-ajalla.
En tunne itseäni - olen muutamassakin kohden toiminut ihan toisin kuin olisin kuvitellut toimivani.
Uusi Vuosi on jo Australiassa, kohta täällä myös. En kirjoita sille toiveita tai suunnitelmia, tekisin niistä kumminkin vaatimuksia itselleni. Haluan säilyttää ajatukset sellaisina häilyvinä mahdollisuuksina.
Hyvää Uutta Vuotta :-)
Nimipelit
Eilen vaihdoin useamman tekstiviestin yhden vanhan koulukaverini kanssa. Hän oli kuullut, että olen kesällä mennyt naimisiin, ja halusi tarkistaa osoitetietoni ja sukunimen. Aiemmin päivällä äiti puolestaan selitti puhelimessa, miten hänen sisarpuolensa oli nyt kysellyt kummitätini osoitetta ja 'uutta' nimeä, kummitäti kun on 70-luvun jälkeen mennyt uudestaan naimisiin ja vaihtanut sukunimeä. Samainen nimeä kysellyt sisarpuoli (tätipuoleni siis) on itsekin vaihtanut nimeä 1990-luvulla, ja on uusissa naimisissa.
En tajua naisten intoa vaihtaa avioliiton yhteydessä sukunimeä. Voi olla, että tajuaisin, jos oma sukunimeni olisi mallia virtanen/nieminen/hämäläinen, mutta kun ei ole! Tarkkaan ottain sukunimeni on naisen nimi: isäni on avioton lapsi, isän sukunimi on hänen äitinsä tyttönimi, melko harvinainen sellainen. Nimi on minulle konkreettisin jälki isän äidistä, hän ehti kuolla ennen kuin synnyin. Lähinnä nauratti tuon luokkakaverin kännykkäviestin kysymys: Oletko vaihtanut sukunimeä? Ei ollut meillä harkinnassa yhteisen nimen ottaminen. Olen 37 vuotta kulkenut tällä nimellä ja vaikka muuten olen muuttuvainen, niin nimen muuttaminen tuntuisi teennäiseltä. Nimellä on yhteys minuun, persoonaan, eikä se persoona naimisiin mennessä ole toiseksi muuttunut.
Äidin sisarpuolen tapauksessa syntymä-sukunimi on kaunis, runollinen ja harvinainen. Se nimi vaihtui ensimmäisessa avioliitossa melko rumaksi (tyyppiä rytkönen - vaikkei rytkönen olekaan, anteeksi vaan kaikki rytköset). Toisen liiton nimi kuulostaa paremmalta, mutta en tahdo muistaa sitä, kun olen lapsena oppinut sen rytkös-nimen.
Ymmärrän kyllä, ettei eroon päättyneen liiton sukunimeä välttämättä halua kanniskella loppuikäänsä omanaan. Mutta miksi alun perinkään vaihtaa sukunimensä? Ja miksi vaihdella sitä vuosikymmenen välein, niin kuin nämä tädit ovat tehneet - siinä eivät enää etäisemmät tutut pysy perässä (kenties tarkoitus onkin eksyttää hyvänpäiväntuttuja?).
Minulle ei riitä se, että jokin on tapa - on tapana avioparilla olla sama nimi. Nykyhetkessä ei enää ole lakisääteistä pakkoa valita yhteinen sukunimi, on pelkkä 'näin on ennenkin tehty' -tapasääntö. Se tapa ei ole edes kovin vanha, 1900-luvun alusta liikkeelle lähtenyt. Muina aikoina ja muissa maissa ei ole moista tapaa.
Toinen kumma juttu on tämä tekstiviestin lähettäjä, vanha luokkakaveri. En ole nähnyt häntä varmaan kymmeneen vuoteen, joulukortti häneltä on yleensä tullut, siinä ei mitään henkilökohtaista. Joskus kenties tekstiviesti, sekin hyviä-ilmoja-pidellyt -tyyppinen. Itse olisin jo aikaa sitten lopettanut yhteydenpidon, mutta eilenkään en sitten tohtinut olla vastaamatta hänen tekstariinsa. En ymmärrä, mitä moinen yhteydenpito antaa. Olemme molemmat nimiä toistemme kännyköitten osoitekirjoissa, mutta ei meillä ole mitään käsitystä toistemme tämänhetkisistä elämistä. Jos minulle iskisi käsittämätön kriisi ja kaikki lähiystäväni olisivat tavoittamattomissa, niin en silti ottaisi tähän luokkakaveriin yhteyttä. Kouluaikana yhteinen kaveripiiri sai meidätkin kaveeraamaan keskenämme, nykyhetkessä ei sitä porukkaa enää ole.
Tässä on kai jokin sosiaalisuusjuttu: minä mieluummin jätän viestimättä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat vain hyvänpäiväntuttuja. Tervehdin, jos kohdakkain osutaan, mutta en ota itse yhteyttä (laittele s-posteja tai tekstareita). Yksi toinen tuttu laittelee muutaman kuukauden välein hupisähköposteja, jotka on kimppalähetetty useammalle ihmiselle, mukana ei ikinä ole muuta kuin se 'hassu' juttu. Äh. Vähän kiusaannun noista - ymmärtäisi nyt laittaa jotakin muuta tai olla vallan laittamatta...
En tajua naisten intoa vaihtaa avioliiton yhteydessä sukunimeä. Voi olla, että tajuaisin, jos oma sukunimeni olisi mallia virtanen/nieminen/hämäläinen, mutta kun ei ole! Tarkkaan ottain sukunimeni on naisen nimi: isäni on avioton lapsi, isän sukunimi on hänen äitinsä tyttönimi, melko harvinainen sellainen. Nimi on minulle konkreettisin jälki isän äidistä, hän ehti kuolla ennen kuin synnyin. Lähinnä nauratti tuon luokkakaverin kännykkäviestin kysymys: Oletko vaihtanut sukunimeä? Ei ollut meillä harkinnassa yhteisen nimen ottaminen. Olen 37 vuotta kulkenut tällä nimellä ja vaikka muuten olen muuttuvainen, niin nimen muuttaminen tuntuisi teennäiseltä. Nimellä on yhteys minuun, persoonaan, eikä se persoona naimisiin mennessä ole toiseksi muuttunut.
Äidin sisarpuolen tapauksessa syntymä-sukunimi on kaunis, runollinen ja harvinainen. Se nimi vaihtui ensimmäisessa avioliitossa melko rumaksi (tyyppiä rytkönen - vaikkei rytkönen olekaan, anteeksi vaan kaikki rytköset). Toisen liiton nimi kuulostaa paremmalta, mutta en tahdo muistaa sitä, kun olen lapsena oppinut sen rytkös-nimen.
Ymmärrän kyllä, ettei eroon päättyneen liiton sukunimeä välttämättä halua kanniskella loppuikäänsä omanaan. Mutta miksi alun perinkään vaihtaa sukunimensä? Ja miksi vaihdella sitä vuosikymmenen välein, niin kuin nämä tädit ovat tehneet - siinä eivät enää etäisemmät tutut pysy perässä (kenties tarkoitus onkin eksyttää hyvänpäiväntuttuja?).
Minulle ei riitä se, että jokin on tapa - on tapana avioparilla olla sama nimi. Nykyhetkessä ei enää ole lakisääteistä pakkoa valita yhteinen sukunimi, on pelkkä 'näin on ennenkin tehty' -tapasääntö. Se tapa ei ole edes kovin vanha, 1900-luvun alusta liikkeelle lähtenyt. Muina aikoina ja muissa maissa ei ole moista tapaa.
Toinen kumma juttu on tämä tekstiviestin lähettäjä, vanha luokkakaveri. En ole nähnyt häntä varmaan kymmeneen vuoteen, joulukortti häneltä on yleensä tullut, siinä ei mitään henkilökohtaista. Joskus kenties tekstiviesti, sekin hyviä-ilmoja-pidellyt -tyyppinen. Itse olisin jo aikaa sitten lopettanut yhteydenpidon, mutta eilenkään en sitten tohtinut olla vastaamatta hänen tekstariinsa. En ymmärrä, mitä moinen yhteydenpito antaa. Olemme molemmat nimiä toistemme kännyköitten osoitekirjoissa, mutta ei meillä ole mitään käsitystä toistemme tämänhetkisistä elämistä. Jos minulle iskisi käsittämätön kriisi ja kaikki lähiystäväni olisivat tavoittamattomissa, niin en silti ottaisi tähän luokkakaveriin yhteyttä. Kouluaikana yhteinen kaveripiiri sai meidätkin kaveeraamaan keskenämme, nykyhetkessä ei sitä porukkaa enää ole.
Tässä on kai jokin sosiaalisuusjuttu: minä mieluummin jätän viestimättä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat vain hyvänpäiväntuttuja. Tervehdin, jos kohdakkain osutaan, mutta en ota itse yhteyttä (laittele s-posteja tai tekstareita). Yksi toinen tuttu laittelee muutaman kuukauden välein hupisähköposteja, jotka on kimppalähetetty useammalle ihmiselle, mukana ei ikinä ole muuta kuin se 'hassu' juttu. Äh. Vähän kiusaannun noista - ymmärtäisi nyt laittaa jotakin muuta tai olla vallan laittamatta...
lauantai 29. joulukuuta 2007
Ruoka, ruoka, ruoka
Nyt muistin sen, mistä alun perin ajattelin kirjoittaa. Ruoka, jouluruoka, ruokavarastot.
Kaksi vuotta sitten Vieteri-kissa oli ollut meillä kuukauden verran ja vietettiin ensimmäinen joulu yhdessä, minä ja mies. Miehellä joulu on yhtä kuin tietyt ruuat, lähinnä kinkku ja kalat. Hän laittaa ne alusta loppuun asti, laittoi silloin pari vuotta sitten myös.
Olin ihan pihalla moisesta. Lapsuudenkodissa äiti oli laittanut jokaisen ruuan kaloja lukuunottamatta. Se kaiken laittaminen - ja siitä laittamisesta voihkiminen - on ollut erottamaton osa joulua.
Oli vaikea uskoa, että mies laittaa ihan omasta halusta ruokia (eikä siinä ole mukana jotakin p.s.:ää 'pakkohan minun on kun sinä et kumminkaan kinkkua paistaisi'). Ja oli vaikea antaa toisen tehdä ja itse 'vain' olla (minulle jäi korkeintaan leipomispuuhastelua, makeiden ruokien tekemiseen mies ei kajonnut). Huomasin etten ole ollenkaan niin rationalisti, kuin olen kuvitellut. Tunnepohjainen malli jylläsi: minähän olen se 'nainen' ja 'naisen' kuuluu hoitaa ruokapuoli, etenkin jouluna. (Äskeisellä ei juurikaan ole tekemistä sen kanssa, mitä itse haluaisin tehdä - kuuluu-vaatimus jyrää omat halut kovin helposti.)
Toinen vaikeus liittyy ruokaan ylipäänsä ja syömiseen, nälän tunteen tunnistamiseen. Olen syönyt kiusallisiin tunteisiin, kaikkiin sellaisiin epämääräisiin oloihin, joista en ole oikein tiennyt, mitä ne ovat - innostusta, jännittämistä, epävarmuutta, ärtymystä... Silloin kaksi vuotta sitten jouluna olin erityisen jumissa monestakin syystä (esimerkiksi tuosta miehen ruuanlaitosta), ja suunnilleen joulupäivästä alkaen söin änkyräksi itseäni.
Änkyräsyömistä edeltää omanlaisensa olotila, tunnistan sen kun olen menossa syömään. Se on päämäärätietoista ja pakonomaista - nyt syön, syöminen on 'valmis' sitten kun ruokaa ei enää ole (tavallisessa syömisessä syöminen loppuu kun olen kylläinen). Joulunaikaan ruokaa jääkaapissa ja kaapeissa riittää, ei se lopu yhdellä tai kahdellakaan änkyrä-ahmimis-kerralla. Ahdisti ja söin ja sitten syömisen jälkeen ahdisti taas lisää ja taa söin (se kun oli sillä hetkellä ainoa 'ratkaisu' ahdistus-tunteeseen).
Hip, hip, hip - voisiko huutaa hurraa myös?! Nimittäin tällä kertaa ei ole yhtään änkyrää koko jouluna, pyhinä tai pyhiä seuraavina päivinä. Kahdesti olen syönyt yli määräni taatelikakkua, mutta siinä kaikki - enpäs jatkanutkaan sen kakun jälkeen kinkkuun ja sinappisilakoihin ja juustoon, niin kuin änkyräsyömisessä olisin jatkanut.
Voi kun hienoa.
Kaksi vuotta sitten Vieteri-kissa oli ollut meillä kuukauden verran ja vietettiin ensimmäinen joulu yhdessä, minä ja mies. Miehellä joulu on yhtä kuin tietyt ruuat, lähinnä kinkku ja kalat. Hän laittaa ne alusta loppuun asti, laittoi silloin pari vuotta sitten myös.
Olin ihan pihalla moisesta. Lapsuudenkodissa äiti oli laittanut jokaisen ruuan kaloja lukuunottamatta. Se kaiken laittaminen - ja siitä laittamisesta voihkiminen - on ollut erottamaton osa joulua.
Oli vaikea uskoa, että mies laittaa ihan omasta halusta ruokia (eikä siinä ole mukana jotakin p.s.:ää 'pakkohan minun on kun sinä et kumminkaan kinkkua paistaisi'). Ja oli vaikea antaa toisen tehdä ja itse 'vain' olla (minulle jäi korkeintaan leipomispuuhastelua, makeiden ruokien tekemiseen mies ei kajonnut). Huomasin etten ole ollenkaan niin rationalisti, kuin olen kuvitellut. Tunnepohjainen malli jylläsi: minähän olen se 'nainen' ja 'naisen' kuuluu hoitaa ruokapuoli, etenkin jouluna. (Äskeisellä ei juurikaan ole tekemistä sen kanssa, mitä itse haluaisin tehdä - kuuluu-vaatimus jyrää omat halut kovin helposti.)
Toinen vaikeus liittyy ruokaan ylipäänsä ja syömiseen, nälän tunteen tunnistamiseen. Olen syönyt kiusallisiin tunteisiin, kaikkiin sellaisiin epämääräisiin oloihin, joista en ole oikein tiennyt, mitä ne ovat - innostusta, jännittämistä, epävarmuutta, ärtymystä... Silloin kaksi vuotta sitten jouluna olin erityisen jumissa monestakin syystä (esimerkiksi tuosta miehen ruuanlaitosta), ja suunnilleen joulupäivästä alkaen söin änkyräksi itseäni.
Änkyräsyömistä edeltää omanlaisensa olotila, tunnistan sen kun olen menossa syömään. Se on päämäärätietoista ja pakonomaista - nyt syön, syöminen on 'valmis' sitten kun ruokaa ei enää ole (tavallisessa syömisessä syöminen loppuu kun olen kylläinen). Joulunaikaan ruokaa jääkaapissa ja kaapeissa riittää, ei se lopu yhdellä tai kahdellakaan änkyrä-ahmimis-kerralla. Ahdisti ja söin ja sitten syömisen jälkeen ahdisti taas lisää ja taa söin (se kun oli sillä hetkellä ainoa 'ratkaisu' ahdistus-tunteeseen).
Hip, hip, hip - voisiko huutaa hurraa myös?! Nimittäin tällä kertaa ei ole yhtään änkyrää koko jouluna, pyhinä tai pyhiä seuraavina päivinä. Kahdesti olen syönyt yli määräni taatelikakkua, mutta siinä kaikki - enpäs jatkanutkaan sen kakun jälkeen kinkkuun ja sinappisilakoihin ja juustoon, niin kuin änkyräsyömisessä olisin jatkanut.
Voi kun hienoa.
Kissat
Kissoja on neljä, kaksi jo yli kymmenenvuotiasta ja kaksi nuorta. Ne ovat minulla mielettömän tärkeitä.
Muutamat muutokset ovat niin isoja, että pidän niitä ihmeinä. Kissat ovat ihme, se että minulla (meillä) on lemmikkeinä neljä kissaa, on ihme.
Olen ollut allerginen kissoille. Lukioikäisenä menin aivan tukkoon, jos jouduin käymään kissapaikassa. Opiskeluaikana otin kerran aikaa: pienessä yksiössä puoli tuntia silittämättä kissaa, ja jo olivat silmät tukossa, nenä vuosi, kaulalla punaisia läikkiä.
Kun tutustuin mieheen, hän kertoi heti asuvansa kimpassa kahden mustan kissan kanssa. Hyvä, ajattelin mielessäni. Olin tyytyväinen, ettei minun tarvitsisi miettiä yhteen muuttamista, hänellä oli kissat, minulla oli allergia. Toiseksi rakastan eläimiä ja ihminen joka asuu eläinten kanssa, on minusta ymmärrettävämpi kuin ihminen, joka asuu vaan, yksikseen - ties vaikka hetikohta keksisi muuttaa yhteen. (Siinä vaiheessa näin kauhukuvia _minusta_ asumassa miehen kanssa, olin juuri saanut välit solmuun kämppäkaverini kanssa, joka oli alkujaan ollut ihan hyvä ystävä... kun muutimme samaan kolmioon jakamaan vuokran, niin hyvä ystävyys karisi jonnekin.)
Jossakin vaiheessa unohdin ottaa allergialääkkeen miehen luona. Huomasin, että olen parantunut.
Kissat hoitavat minua enemmän kuin minä niitä. Ihmisten suhteen minulla on vaikeaa, on vaikeaa olla liki, koskettaa, osoittaa hellyyttä. Tiedän pelkääväni torjuntaa ja tiedän, että monesti omalla toiminnallani viestin 'jätä minut rauhaan', 'anna olla yksin', 'älä koske'. Joskus se on aiheellista oman tilan tarvetta, mutta enemmän nurinkääntynyttä läheisyydentarvetta. Kun oikein haluaisi, niin kieltää haluamansa...
Kissat ottavat vastaan ja lähtevät pois sitten, kun ovat saaneet tarpeekseen. Ne ovat kauniita, vilpittömiä, itsetietoisia. Kun jotkut noista neljästä alkavat painia (laiskaa, leikkisää tassujen viuhtomista, ainakin jos vanhin ja paksuin ovat toistensa kimpussa), voisin katsella niitä loputtomiin.
Mies toi kaksi vuotta sitten syksyllä meidän yhteiseen kotiin kissanpennun. Hänen teoriansa mukaan kissanpentu on pätevä lääke masennukseen - ei voi velloa pelkässä ahistuksessa, kun katselee pientä pentua. Totta! Se pentu on nyt runsaat kaksi vuotta vanha ja leimaantunut minuun. Sanon Vieteriä sielukissakseni. Se vaistoaa minua ja minä vaistoan sitä. Se makaa mielellään mahani päällä, hyvinä ja huonoina päivinä.
Muutamat muutokset ovat niin isoja, että pidän niitä ihmeinä. Kissat ovat ihme, se että minulla (meillä) on lemmikkeinä neljä kissaa, on ihme.
Olen ollut allerginen kissoille. Lukioikäisenä menin aivan tukkoon, jos jouduin käymään kissapaikassa. Opiskeluaikana otin kerran aikaa: pienessä yksiössä puoli tuntia silittämättä kissaa, ja jo olivat silmät tukossa, nenä vuosi, kaulalla punaisia läikkiä.
Kun tutustuin mieheen, hän kertoi heti asuvansa kimpassa kahden mustan kissan kanssa. Hyvä, ajattelin mielessäni. Olin tyytyväinen, ettei minun tarvitsisi miettiä yhteen muuttamista, hänellä oli kissat, minulla oli allergia. Toiseksi rakastan eläimiä ja ihminen joka asuu eläinten kanssa, on minusta ymmärrettävämpi kuin ihminen, joka asuu vaan, yksikseen - ties vaikka hetikohta keksisi muuttaa yhteen. (Siinä vaiheessa näin kauhukuvia _minusta_ asumassa miehen kanssa, olin juuri saanut välit solmuun kämppäkaverini kanssa, joka oli alkujaan ollut ihan hyvä ystävä... kun muutimme samaan kolmioon jakamaan vuokran, niin hyvä ystävyys karisi jonnekin.)
Jossakin vaiheessa unohdin ottaa allergialääkkeen miehen luona. Huomasin, että olen parantunut.
Kissat hoitavat minua enemmän kuin minä niitä. Ihmisten suhteen minulla on vaikeaa, on vaikeaa olla liki, koskettaa, osoittaa hellyyttä. Tiedän pelkääväni torjuntaa ja tiedän, että monesti omalla toiminnallani viestin 'jätä minut rauhaan', 'anna olla yksin', 'älä koske'. Joskus se on aiheellista oman tilan tarvetta, mutta enemmän nurinkääntynyttä läheisyydentarvetta. Kun oikein haluaisi, niin kieltää haluamansa...
Kissat ottavat vastaan ja lähtevät pois sitten, kun ovat saaneet tarpeekseen. Ne ovat kauniita, vilpittömiä, itsetietoisia. Kun jotkut noista neljästä alkavat painia (laiskaa, leikkisää tassujen viuhtomista, ainakin jos vanhin ja paksuin ovat toistensa kimpussa), voisin katsella niitä loputtomiin.
Mies toi kaksi vuotta sitten syksyllä meidän yhteiseen kotiin kissanpennun. Hänen teoriansa mukaan kissanpentu on pätevä lääke masennukseen - ei voi velloa pelkässä ahistuksessa, kun katselee pientä pentua. Totta! Se pentu on nyt runsaat kaksi vuotta vanha ja leimaantunut minuun. Sanon Vieteriä sielukissakseni. Se vaistoaa minua ja minä vaistoan sitä. Se makaa mielellään mahani päällä, hyvinä ja huonoina päivinä.
perjantai 28. joulukuuta 2007
Hameet ja housut
Eräs puolituttu kollega sanoi taannoin: Mitä, sulla on housut jalassa!
Olin revetä nauruun, mutta hihittelin sittenkin vain sisäänpäin.
Puolituttu ei tiennyt, että vielä muutama vuosi sitten vaatekaapissani ei ollut hameen hametta. Inhosin hameita, ne tekivät minusta suojattoman. Pidin aina housuja.
Kun tapasin miehen (nykyisen puolisoni), pukeutumiseni mullistui. Ei heti kerralla, vaan hiipimällä. Tekisin tästä analyysin, jos osaisin. Ainoa ajatus mistä saan kiinni, on se että olen uskaltautunut 'suojattomiin' vaatteisiin, sillä olen kokenut, että mies 'suojelee' minua. Mielessäni hän suojelee kaikilta tuntemattomien uhkaavalta huomiolta, vaikkei olisikaan konkreettisesti läsnä. Siispä minun ei tarvitse olla pukeutumisessani ihan täysin sukupuoleton.
Toinen puolituttu sanoi sivulauseessa: ---sullakin on paljon koruja.
Korutkin ovat hiipineet hiljaa. Rippikouluikäisenä sain korvakorut, eri näköisiä korviksia olen pitänyt siitä lähtien. Sitten tuli yksi ranneketju ja sormukset ja viimeiseksi kaulakoru (joka on samalla lahja mieheltä, monimerkityksinen riipus - merkittävä muutenkin kuin koruna).
Pidän värikkäistä vaatteista. Tänään viimeksi ahdistuin alennusmyynnissä (yök, miksi meninkään pariksi tunniksi töiden jälkeen keskustan kauppoihin?). Silmiini osui pelkkiä rumia tai mitättömiä värejä (harmaata, mustaa, beessiä, tummanvihreää/-sinistä, valkoista). Tungoksessa joku keski-ikäinen nainen selitti ystävälleen: Voi kun ihana villatakki, ei maksaisikaan paljon! ... ja se villatakki oli juuri sitä kamalaa ei-minkään-väristä beessiä, joka syntyy kun sotketaan kaikki sateenkaaren värit keskenään yhteen kuralammikossa ja heitetään mukaan hiukan harmaata.
Sellaisen mielikuvieni 'oikean naisen' formusta minut erottaa enää kengät (läskipohja-leveäkärki-matalakorkokengät) ja meikittömyys. Kumpaakaan en osaa (koroilla kävelyä tai meikkaamista), enkä välitä opetella. Ja edelleenkin 'oikea naiseus' on käsitteenä ihan yhtä ahdistava kuin 'oikea miehisyyskin'. 'Oikea ihmisyys' on paljon avarampi.
Olin revetä nauruun, mutta hihittelin sittenkin vain sisäänpäin.
Puolituttu ei tiennyt, että vielä muutama vuosi sitten vaatekaapissani ei ollut hameen hametta. Inhosin hameita, ne tekivät minusta suojattoman. Pidin aina housuja.
Kun tapasin miehen (nykyisen puolisoni), pukeutumiseni mullistui. Ei heti kerralla, vaan hiipimällä. Tekisin tästä analyysin, jos osaisin. Ainoa ajatus mistä saan kiinni, on se että olen uskaltautunut 'suojattomiin' vaatteisiin, sillä olen kokenut, että mies 'suojelee' minua. Mielessäni hän suojelee kaikilta tuntemattomien uhkaavalta huomiolta, vaikkei olisikaan konkreettisesti läsnä. Siispä minun ei tarvitse olla pukeutumisessani ihan täysin sukupuoleton.
Toinen puolituttu sanoi sivulauseessa: ---sullakin on paljon koruja.
Korutkin ovat hiipineet hiljaa. Rippikouluikäisenä sain korvakorut, eri näköisiä korviksia olen pitänyt siitä lähtien. Sitten tuli yksi ranneketju ja sormukset ja viimeiseksi kaulakoru (joka on samalla lahja mieheltä, monimerkityksinen riipus - merkittävä muutenkin kuin koruna).
Pidän värikkäistä vaatteista. Tänään viimeksi ahdistuin alennusmyynnissä (yök, miksi meninkään pariksi tunniksi töiden jälkeen keskustan kauppoihin?). Silmiini osui pelkkiä rumia tai mitättömiä värejä (harmaata, mustaa, beessiä, tummanvihreää/-sinistä, valkoista). Tungoksessa joku keski-ikäinen nainen selitti ystävälleen: Voi kun ihana villatakki, ei maksaisikaan paljon! ... ja se villatakki oli juuri sitä kamalaa ei-minkään-väristä beessiä, joka syntyy kun sotketaan kaikki sateenkaaren värit keskenään yhteen kuralammikossa ja heitetään mukaan hiukan harmaata.
Sellaisen mielikuvieni 'oikean naisen' formusta minut erottaa enää kengät (läskipohja-leveäkärki-matalakorkokengät) ja meikittömyys. Kumpaakaan en osaa (koroilla kävelyä tai meikkaamista), enkä välitä opetella. Ja edelleenkin 'oikea naiseus' on käsitteenä ihan yhtä ahdistava kuin 'oikea miehisyyskin'. 'Oikea ihmisyys' on paljon avarampi.
torstai 27. joulukuuta 2007
Ruumis, rumuus, kauneus
Pitkään yritin unohtaa kokonaan ruumiin olemassaolon. En tehnyt sitä tarkoituksella, mutta suhde tähän lihaan ja ihoon oli nolostuttava ja kiusaannuttava. Oli helpompi sivuuttaa koko juttu.
Olen tottunut siihen, että ruumis pettää. Se pettää järjestämällä epäsopivia kuukautisvuotoja, jättämällä telinevoimistelutunnilla hevosen viereen, kamppaamalla jalat alta juuri kun olen lähdössä lentoon.
Vaikka miten olisin älyllä loistanut, niin ruumis kyllä muisti muistuttaa, minne kuuluin: navetanhajuun, pois silmistä. Ei pitänyt yritääkään olla liian hieno, haju kumminkin seurasi.
Yläasteella pari tyttöä kulki perässäni välitunneilla huutamassa, että haisen. Varmaan haisinkin, teinihieltä ja hormoneilta. Sauna oli kerran viikossa, kylpyammeen viemäri ei kunnolla vetänyt, ja lattia lainehti, kun amme tyhjeni vedestä.
Murrosiän nuhjuinen epävarmuus jäi minuun. En päässyt siitä itse irti, ja olin liian arka hakeutumaan sellaiseen seuraan, jossa olisin saanut kehua tai rohkaisua muusta kuin (koulu)fiksuudesta. Jälkikäteen olen kaivannut sitä, olisikin ollut jokin teini-ihastus onnellisten tähtien alla, olisikin joku sanonut minua kauniiksi. Kenties olisin säästynyt uppoamasta itseinhoon.
Viime syksyinen hääjuhla oli tavallaan vastalääkettä kaikelle menneelle. Kukaan ei moisia kemuja odottanut eikä niiden perään kysellyt, me halusimme ne järjestää. Ja minä halusin pukeutua diivaksi - omasta vapaasta tahdosta, ei siksi että 'pitää' tai 'kuuluu'. Minulla oli aniliininpunainen iltapuku, elämäni ensimmäinen iltapuku (ei, ne eivät olleet kirkkohäät). Jos olisin vuosia aiemmin nähnyt oman itseni siinä asussa, olisin pitänyt sitä huijauksena, valheena. En olisi uskonut, että se on mahdollista.
Edelleen on 'mahdottomia' asioita, sellaisia, joita haluaisin, mutta joiden toteutumiseen en usko. Haluaisin kirjoittaa romaanin. Joskus melkein olen halunnut lapsen, mutta sen halun kohdalla en osaa erottaa, onko haluni vain muunnelma teemasta 'kaikkien naisten pitäisi haluta lasta, kyllähän sinäkin haluat'. Haluaisin osata sellaista pientä arkipäiväistä halailua ja koskettelua luontevasti, ahdistumatta. (Äh, ehkä se ei vain minulle ole luontevaa?) Haluaisin vielä joskus näytellä, vaikka kesäteatterin lavalla tai jossakin puhtaasti harjoitusjutussa, mutta kumminkin.
Olen tottunut siihen, että ruumis pettää. Se pettää järjestämällä epäsopivia kuukautisvuotoja, jättämällä telinevoimistelutunnilla hevosen viereen, kamppaamalla jalat alta juuri kun olen lähdössä lentoon.
Vaikka miten olisin älyllä loistanut, niin ruumis kyllä muisti muistuttaa, minne kuuluin: navetanhajuun, pois silmistä. Ei pitänyt yritääkään olla liian hieno, haju kumminkin seurasi.
Yläasteella pari tyttöä kulki perässäni välitunneilla huutamassa, että haisen. Varmaan haisinkin, teinihieltä ja hormoneilta. Sauna oli kerran viikossa, kylpyammeen viemäri ei kunnolla vetänyt, ja lattia lainehti, kun amme tyhjeni vedestä.
Murrosiän nuhjuinen epävarmuus jäi minuun. En päässyt siitä itse irti, ja olin liian arka hakeutumaan sellaiseen seuraan, jossa olisin saanut kehua tai rohkaisua muusta kuin (koulu)fiksuudesta. Jälkikäteen olen kaivannut sitä, olisikin ollut jokin teini-ihastus onnellisten tähtien alla, olisikin joku sanonut minua kauniiksi. Kenties olisin säästynyt uppoamasta itseinhoon.
Viime syksyinen hääjuhla oli tavallaan vastalääkettä kaikelle menneelle. Kukaan ei moisia kemuja odottanut eikä niiden perään kysellyt, me halusimme ne järjestää. Ja minä halusin pukeutua diivaksi - omasta vapaasta tahdosta, ei siksi että 'pitää' tai 'kuuluu'. Minulla oli aniliininpunainen iltapuku, elämäni ensimmäinen iltapuku (ei, ne eivät olleet kirkkohäät). Jos olisin vuosia aiemmin nähnyt oman itseni siinä asussa, olisin pitänyt sitä huijauksena, valheena. En olisi uskonut, että se on mahdollista.
Edelleen on 'mahdottomia' asioita, sellaisia, joita haluaisin, mutta joiden toteutumiseen en usko. Haluaisin kirjoittaa romaanin. Joskus melkein olen halunnut lapsen, mutta sen halun kohdalla en osaa erottaa, onko haluni vain muunnelma teemasta 'kaikkien naisten pitäisi haluta lasta, kyllähän sinäkin haluat'. Haluaisin osata sellaista pientä arkipäiväistä halailua ja koskettelua luontevasti, ahdistumatta. (Äh, ehkä se ei vain minulle ole luontevaa?) Haluaisin vielä joskus näytellä, vaikka kesäteatterin lavalla tai jossakin puhtaasti harjoitusjutussa, mutta kumminkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
