Teen kovin helposti päätelmiä rivien väleistä ja lausumattomuuksista. Kuvittelen että toinen tarkoittaa lausumuksellaan jotakin (ja jätän sitten varmentamatta, onko tulkintani ollenkaan pätevä).
Nielen kysymyksiä. En uskalla kysyä, jos epäilen, että kysymykseni voisi osua mutkikkaaseen tai arkaan aiheeseen. Kysymisen sijaan aivoluteilen. Aivoluteilu on kuulunut minun kasvatukseeni yhtä isosti kuin jollakulla toisella vaikka pöytätapojen hienosäätö (minulla etiketissä on aukkoja... oikeasti puolisko oli ensimmäinen ihminen, joka selitti esim. että aterimet jätetään kello viiden asentoon, jos on lopetettu ruokailu). Etiketin sijaan olen oppinut miettimään seuraavaa:
Onko sopivaa puhua?
Saako tästä kysyä?
Loukkaantuuko joku tästä puheenaiheesta tai kysymyksesta?
Pidetäänkö minua tyhmänä, kun kysyn?
Kannattaako kysyä?
Suuttuuko joku, jos kysyn?
Jos haluaa lapsesta hiljaisen ja mukautuvaisen, niin kannattaa arvostella lapsen sanomisia ja nolata häntä. Kannattaa myös olla vastaamatta kun lapsi kysyy tai vastata muunneltua totuutta.
Olisi kiva kasvaa aikuiseksi tässä kohtaa ja päästää irti siitä painolastista, mitä kannan mielessäni. Olisi ihana päästä vapaaksi, lakata pelkäämästä kasvojen menettämistä. Itse minä itsessäni tätä häkkiä ylläpidän. Joskus aikaisemmin kaikki varovaisuus on ollut tarpeellista ja turvaa tuovaa. Nykyhetkessä se kapeuttaa ajatuksia ja vuorovaikutusta.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
maanantai 22. syyskuuta 2008
Yksi kissa sylissä
Näistä asemista on hiukan vaikea kirjoittaa blogia. Yksi kissa sylissä, häntä kainalossa ja pää tuossa kannettavan hiirikentän kohdalla.
Lupasin taas vaihteeksi itselleni, että puhun miehen kanssa ne muutamat jutut, jotka olin mielessäni siirtänyt "näistä ei tarvitse puhua" -osastoon. Voisin oikeasti oppia, että aina joutuessani miettimään pitempään pitäisikö jostakin puhua, niin ihan turhaa on se mietintä. Puhuisin vaan suoraan. (Mutku, ähku, eiku...)
"Näistä ei tarvitse puhua" -osastossa on kolme aihetta tällä hetkellä. Jokaisen kohdan olen selitellyt puhumattomaksi (ei kannata, nyt ei ole oikea aika, joskus toiste, miten minä tämänkin sanoisin...). En halua kirjoittaa niitä tänne, kun niiden ruotiminen toisaalla voisi taas vähentää tarvetta puhua ne ääneen auki miehen kanssa. Tiedättehän, jotakuta mietityttää lähi-ihmisen käytös ja sen sijaan että asiaa kysyisi, miettijä alkaakin spekuloida jonkun kolmannen kanssa.
Annoin itselleni aikarajan: tämän viikon loppuun mennessä on päästävä noista puhumattomuuksista eroon. (Tänäänkin olisi ollut mahdollista, mutta toinen osapuoli ei ole ihan vireessä vaan potee viimeviikkoisen flunssan uusintakierrosta.)
Lupasin taas vaihteeksi itselleni, että puhun miehen kanssa ne muutamat jutut, jotka olin mielessäni siirtänyt "näistä ei tarvitse puhua" -osastoon. Voisin oikeasti oppia, että aina joutuessani miettimään pitempään pitäisikö jostakin puhua, niin ihan turhaa on se mietintä. Puhuisin vaan suoraan. (Mutku, ähku, eiku...)
"Näistä ei tarvitse puhua" -osastossa on kolme aihetta tällä hetkellä. Jokaisen kohdan olen selitellyt puhumattomaksi (ei kannata, nyt ei ole oikea aika, joskus toiste, miten minä tämänkin sanoisin...). En halua kirjoittaa niitä tänne, kun niiden ruotiminen toisaalla voisi taas vähentää tarvetta puhua ne ääneen auki miehen kanssa. Tiedättehän, jotakuta mietityttää lähi-ihmisen käytös ja sen sijaan että asiaa kysyisi, miettijä alkaakin spekuloida jonkun kolmannen kanssa.
Annoin itselleni aikarajan: tämän viikon loppuun mennessä on päästävä noista puhumattomuuksista eroon. (Tänäänkin olisi ollut mahdollista, mutta toinen osapuoli ei ole ihan vireessä vaan potee viimeviikkoisen flunssan uusintakierrosta.)
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
Seksiä ja suojautumista
Möh. Parin tunnin takaisesta olisi saanut sketsin tai kaksikin.
Olimme miehen kanssa vallanneet makuuhuoneen (ovi kiinni, kissoilta pääsy kielletty). Minä olin hitaalla ja liian tietoinen itsestäni - eli en niin mitenkään lauennut, vaikka liki oli muutamankin kerran.
Jokin omitunen kohteliaisuus esti minua jatkamasta itsekseni, kun mies oli jo pyyhkinyt roiskeetkin pois. (Ei mitään uutta auringon alla, näin on käynyt muutaman kerran ennenkin). Jatkoin sitten vasta hetken päästä, kun hän kävi tupakalla. (Kävi niin nopeasti, ettei minun hitaudellani mihinkään ehtinyt.) Menin toiseen makkariin pukeutumaan ja jatkamaan itsekseni. Kissanpentu Mäkinen (kolli, murrosiässä parhaillaan) tarkkaili kovin hartaana touhujani, ilmeisesti käden liike oli mielenkiintoinen. Ja mies halusi välttämättä tulla ovensuuhun raportoimaan, että muutama tunti aiemmin tekemäni leipä on ihan syötävää, oikeastaan hyvää.
Hyvät herrat, antakaa minun nyt hoitaa tämä hidas juna asemalle asti! Teki mieleni laittaa kissa- ja ihmiskielinen lappu oveen, mutta enhän minä sitä tehnyt, kun kerran yritin parhaani mukaan piilotella toimiani eläimiltä ja ihmisiltä. Makasin sitten puolipukeissa peitto puolisuojana (siltä varalta että joku haluaisi tehdä lähempää tarkastelua). Suljin silmät, muuten olisi ollut liian koominen olo.
Jälkikäteen raportoin miehelle. Kuulemma olin näyttänyt hiukan poissaolevalta.
On vähän liian suojautunut ja kontrolloiva olo. Sitä tämäniltainenkin oli, lähinnä (ja siksi menin puhumaan puolisolle ja aloin kirjoittaa tätä). Rupean kontrolloivaksi ja otan etäisyyttä, piilotan itseni, melkein automaattisesti. Avoin oleminen vaatii ponnistelua - ja etenkin seksissä myös rohkeutta. Olisin jo makuuhuoneenvaltauksen alkupuolella voinut sanoa, etten ole kovin nopea, että se melkein kaksi viikkoa edelliskerrasta saa minut araksi, ei tarvitsisi rynnätä, voisiko olla tässä ensin rauhassa.En sanonut mitään, pidin ajatukset omana tietonani. Ja piilotin itsessäni hämminkiä ja arkoja ajatuksia, suojauduin, en ollut kokonaan läsnä.
Olimme miehen kanssa vallanneet makuuhuoneen (ovi kiinni, kissoilta pääsy kielletty). Minä olin hitaalla ja liian tietoinen itsestäni - eli en niin mitenkään lauennut, vaikka liki oli muutamankin kerran.
Jokin omitunen kohteliaisuus esti minua jatkamasta itsekseni, kun mies oli jo pyyhkinyt roiskeetkin pois. (Ei mitään uutta auringon alla, näin on käynyt muutaman kerran ennenkin). Jatkoin sitten vasta hetken päästä, kun hän kävi tupakalla. (Kävi niin nopeasti, ettei minun hitaudellani mihinkään ehtinyt.) Menin toiseen makkariin pukeutumaan ja jatkamaan itsekseni. Kissanpentu Mäkinen (kolli, murrosiässä parhaillaan) tarkkaili kovin hartaana touhujani, ilmeisesti käden liike oli mielenkiintoinen. Ja mies halusi välttämättä tulla ovensuuhun raportoimaan, että muutama tunti aiemmin tekemäni leipä on ihan syötävää, oikeastaan hyvää.
Hyvät herrat, antakaa minun nyt hoitaa tämä hidas juna asemalle asti! Teki mieleni laittaa kissa- ja ihmiskielinen lappu oveen, mutta enhän minä sitä tehnyt, kun kerran yritin parhaani mukaan piilotella toimiani eläimiltä ja ihmisiltä. Makasin sitten puolipukeissa peitto puolisuojana (siltä varalta että joku haluaisi tehdä lähempää tarkastelua). Suljin silmät, muuten olisi ollut liian koominen olo.
Jälkikäteen raportoin miehelle. Kuulemma olin näyttänyt hiukan poissaolevalta.
On vähän liian suojautunut ja kontrolloiva olo. Sitä tämäniltainenkin oli, lähinnä (ja siksi menin puhumaan puolisolle ja aloin kirjoittaa tätä). Rupean kontrolloivaksi ja otan etäisyyttä, piilotan itseni, melkein automaattisesti. Avoin oleminen vaatii ponnistelua - ja etenkin seksissä myös rohkeutta. Olisin jo makuuhuoneenvaltauksen alkupuolella voinut sanoa, etten ole kovin nopea, että se melkein kaksi viikkoa edelliskerrasta saa minut araksi, ei tarvitsisi rynnätä, voisiko olla tässä ensin rauhassa.En sanonut mitään, pidin ajatukset omana tietonani. Ja piilotin itsessäni hämminkiä ja arkoja ajatuksia, suojauduin, en ollut kokonaan läsnä.
Tunnisteet:
parisuhde,
puhumattomuus,
ruumis,
seksuaalisuus
lauantai 20. syyskuuta 2008
Heittäytymisestä
... ja vastaanottamisesta? Sitähän heittäytyminen on: ottaa vastaan sen mitä tulee (vaikka ei voikaan ennakolta kontrolloida tai määrätä, mitä tulee).
Järkeilen liikaa. Harkitsen ihan liikaa. Jossittelen vielä vähän enemmän.
Olen sivusta seurannut yhtä hyvää ystävää, joka on tehnyt minun mittakaavallani rohkeita ratkaisuja, sellaisia joista ei ole mitään takeita onnistumisesta. (Esimerkiksi hän päätyi ammattimaiseksi kirjailijaksi vain yksinkertaisesti lähettämällä käsikirjoituksen kustantamoon.) Tuntuu että hänen elämässään yrityksistä seuraa onnistumisia ja onnistumisista seuraa lisää uusia ideoita, jotka taas ruokkivat itseään.
Minua jumittaa seurauksien pelko. Olen tekemättä mitään, kun en kumminkaan voi tietää, johtaisiko se heittäytyminen johonkin pettymystä isompaan. Ja sitten olen tyytymätön passiivisuuteeni, kun kumminkin _toivoisin_ elämältäni muutakin kuin pakertamista sellaisessa palkkatyössä, jossa en kauheasti saa kosketusta itseeni.
Seurauksien pelon lisäksi jumittaa häpeän pelko. Se on seurauksien pelon pohjalla: jos olen ensin vakavissani, omien taitojeni mukaan, tehnyt työn ja se onkin jonkun ulkopuolisen silmissä lähinnä naurettava räpellys, niin olisi hävettävää joutua naurunalaiseksi. Häpeän pelko on läsnä aina kun kirjoitan - voi olla, että se on myös syy kirjoittamiseen. Vaikken suoraan häpeästä kirjoittaisikaan, niin sen laidoilta kyllä.
Voi olla, että nyt olosuhteet ovat tarpeeksi turvalliset heittäytymisen harjoittelemiseen. En menetä mitään, jos itsekseni jatkan sitä poukkoilevaa käsikirjoitusta, joka minulla on tiedostomuodossa koneella. Aloitin sen jo muutama vuosi sitten. Yleensä kyllästyn omiin aiheisiini ja aloituksiini. Tähän en ole kyllästynyt. Olen siis (omassa mielessäni) tavoittanut jotakin olennaista. Siitä on hyvä jatkaa.
Järkeilen liikaa. Harkitsen ihan liikaa. Jossittelen vielä vähän enemmän.
Olen sivusta seurannut yhtä hyvää ystävää, joka on tehnyt minun mittakaavallani rohkeita ratkaisuja, sellaisia joista ei ole mitään takeita onnistumisesta. (Esimerkiksi hän päätyi ammattimaiseksi kirjailijaksi vain yksinkertaisesti lähettämällä käsikirjoituksen kustantamoon.) Tuntuu että hänen elämässään yrityksistä seuraa onnistumisia ja onnistumisista seuraa lisää uusia ideoita, jotka taas ruokkivat itseään.
Minua jumittaa seurauksien pelko. Olen tekemättä mitään, kun en kumminkaan voi tietää, johtaisiko se heittäytyminen johonkin pettymystä isompaan. Ja sitten olen tyytymätön passiivisuuteeni, kun kumminkin _toivoisin_ elämältäni muutakin kuin pakertamista sellaisessa palkkatyössä, jossa en kauheasti saa kosketusta itseeni.
Seurauksien pelon lisäksi jumittaa häpeän pelko. Se on seurauksien pelon pohjalla: jos olen ensin vakavissani, omien taitojeni mukaan, tehnyt työn ja se onkin jonkun ulkopuolisen silmissä lähinnä naurettava räpellys, niin olisi hävettävää joutua naurunalaiseksi. Häpeän pelko on läsnä aina kun kirjoitan - voi olla, että se on myös syy kirjoittamiseen. Vaikken suoraan häpeästä kirjoittaisikaan, niin sen laidoilta kyllä.
Voi olla, että nyt olosuhteet ovat tarpeeksi turvalliset heittäytymisen harjoittelemiseen. En menetä mitään, jos itsekseni jatkan sitä poukkoilevaa käsikirjoitusta, joka minulla on tiedostomuodossa koneella. Aloitin sen jo muutama vuosi sitten. Yleensä kyllästyn omiin aiheisiini ja aloituksiini. Tähän en ole kyllästynyt. Olen siis (omassa mielessäni) tavoittanut jotakin olennaista. Siitä on hyvä jatkaa.
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Pikakelaus
Yritin aloittaa harkitsematta ja lennokkaasti postauksen kirjoittamisen - no, harkitsemattomuudesta tuli harkintaa. Sitä samaa harkintaa, mikä tulee minun ja lähi-ihmisten tielle.
Miksi minun täytyy... ruveta hillitsemään ja harkitsemaan ja jahkailemaan? Miksi minä niin herkästi alan suojata itseäni ja suorittaa olemista?
Piti kirjoittaa: ihana kuva
Piti kirjoittaa: taas ahdisti työkaverin kiukkuaminen - onneksi en ollut ainoana kuuntelemassa hänen huutoaan (onneksi huuto oli aika lyhytaikaista, muuttui vaitonaisuudeksi).
Piti kirjoittaa: olenpa luova kokki. Käytin ensimmäistä kertaa ikinä lihamyllyä (miehen hankinta parin vuoden takaa), jauhoin maksaa ja lisäsin mukaan raastettua punajuurta, perunamuusijauhetta ja soijajauhoa. Hyvää...
Piti kirjoittaa: huomenna terapia: hyvähyvä.
Piti kirjoittaa: huomenna myös vapaapäivä: ah.
Miksi minun täytyy... ruveta hillitsemään ja harkitsemaan ja jahkailemaan? Miksi minä niin herkästi alan suojata itseäni ja suorittaa olemista?
Piti kirjoittaa: ihana kuva
Piti kirjoittaa: taas ahdisti työkaverin kiukkuaminen - onneksi en ollut ainoana kuuntelemassa hänen huutoaan (onneksi huuto oli aika lyhytaikaista, muuttui vaitonaisuudeksi).
Piti kirjoittaa: olenpa luova kokki. Käytin ensimmäistä kertaa ikinä lihamyllyä (miehen hankinta parin vuoden takaa), jauhoin maksaa ja lisäsin mukaan raastettua punajuurta, perunamuusijauhetta ja soijajauhoa. Hyvää...
Piti kirjoittaa: huomenna terapia: hyvähyvä.
Piti kirjoittaa: huomenna myös vapaapäivä: ah.
Mikä auttaa - vai auttaako mikään?
Olen kovin lähellä haikeutta ja haikeudesta on lyhyt matka alakuloon, alakulosta masennukseen.
En tiedä auttaako kirjoittaminen. Yksi kirjoittamisen ongelma on siinä, että se (ainakin tässä) on enemmän analyysiä kuin tunnetta. Kun kirjoittamalla pyörittelen ja tulkitsen tunteitani niin... eiväthän olot siitä mihinkään katoa. Pikemminkin päin vastoin. Olen vähän niin kuin dieetillä, jossa koko ajan mielessä pyörivät ruuat, joita EN saa syödä ja oleminen keskittyy ei-tekemiseen. Voihan sitä toki niinkin tavallaan edistyä, mutta kovin hyvä olo tuskin tulee.
Haikeus oli eilen ja toissapäivänä sitä, että itkeskelin kotona sillä välin kun puolisko oli töissä. Justjust. Tämmöistähän on ollut ennenkin. Tyypillistä alakuloista Meriä, sitä joka ei ole ihan masentunut, mutta yksinään alavireinen ja huokaileva. Alavireisyyden aiheuttajat ovat tietenkin asioita, joille en mahda mitään: elämätöntä elämääni mietin, sitä miten kapeasti olen ollut olemassa.
Se positiivinen muutos näissä alakuloissani on, että viime vuonna tai edellisenä alakulossa oli vihaa ja inhoa vanhempia kohtaan. Mikseivät sitä, miksi tätä? Ihan samalla lailla en noihin tunteisiin enää putoa. Tosin pakko myöntää, että vihlaisi kun luin Hesarin uusimmasta kuukausiliitteestä Rosa Meriläisen ja äitinsä haastattelut - Rosan äiti on jutun mukaan opettanut tyttärelleen rohkeutta... En ymmärrä, mitä iloa minulla on näistä äitini minulle opettamista neuroottisista peloista ja epävarmuuksista - olisikin joku vanhempi ja viisaampi ollut lapsuudessani valamassa minuun uskallusta ja kannustusta. Välillä tuntuu, että kaikki muut tuntemani ihmiset ovat minua enemmän tunteitteni kanssa auttaneet kuin omat vanhemmat. Onneksi niitä muita ihmisiä on sentään varhaislapsuuden jälkeen tullut elämääni.
Minulla on paha taipumus päätyä lukemaan esim. keskusteluja, jotka eivät tee minulle ollenkaan hyvää. En oikeasti tajua, miten ihmiset voivat kiihkeästi puolustaa fyysisen kurituksen käyttämistä kasvatuskeinona. Onko se vain oman toiminnan pesemistä valkoiseksi vai kyvyttömyyttä nähdä omien vanhempien keskenkasvuisuus vai moraalista laiskuutta vai mitä. Oli mitä vaan, niin ahdistaa moinen.
En tiedä auttaako kirjoittaminen. Yksi kirjoittamisen ongelma on siinä, että se (ainakin tässä) on enemmän analyysiä kuin tunnetta. Kun kirjoittamalla pyörittelen ja tulkitsen tunteitani niin... eiväthän olot siitä mihinkään katoa. Pikemminkin päin vastoin. Olen vähän niin kuin dieetillä, jossa koko ajan mielessä pyörivät ruuat, joita EN saa syödä ja oleminen keskittyy ei-tekemiseen. Voihan sitä toki niinkin tavallaan edistyä, mutta kovin hyvä olo tuskin tulee.
Haikeus oli eilen ja toissapäivänä sitä, että itkeskelin kotona sillä välin kun puolisko oli töissä. Justjust. Tämmöistähän on ollut ennenkin. Tyypillistä alakuloista Meriä, sitä joka ei ole ihan masentunut, mutta yksinään alavireinen ja huokaileva. Alavireisyyden aiheuttajat ovat tietenkin asioita, joille en mahda mitään: elämätöntä elämääni mietin, sitä miten kapeasti olen ollut olemassa.
Se positiivinen muutos näissä alakuloissani on, että viime vuonna tai edellisenä alakulossa oli vihaa ja inhoa vanhempia kohtaan. Mikseivät sitä, miksi tätä? Ihan samalla lailla en noihin tunteisiin enää putoa. Tosin pakko myöntää, että vihlaisi kun luin Hesarin uusimmasta kuukausiliitteestä Rosa Meriläisen ja äitinsä haastattelut - Rosan äiti on jutun mukaan opettanut tyttärelleen rohkeutta... En ymmärrä, mitä iloa minulla on näistä äitini minulle opettamista neuroottisista peloista ja epävarmuuksista - olisikin joku vanhempi ja viisaampi ollut lapsuudessani valamassa minuun uskallusta ja kannustusta. Välillä tuntuu, että kaikki muut tuntemani ihmiset ovat minua enemmän tunteitteni kanssa auttaneet kuin omat vanhemmat. Onneksi niitä muita ihmisiä on sentään varhaislapsuuden jälkeen tullut elämääni.
Minulla on paha taipumus päätyä lukemaan esim. keskusteluja, jotka eivät tee minulle ollenkaan hyvää. En oikeasti tajua, miten ihmiset voivat kiihkeästi puolustaa fyysisen kurituksen käyttämistä kasvatuskeinona. Onko se vain oman toiminnan pesemistä valkoiseksi vai kyvyttömyyttä nähdä omien vanhempien keskenkasvuisuus vai moraalista laiskuutta vai mitä. Oli mitä vaan, niin ahdistaa moinen.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Opettelen hoitamaan itseäni
Opettelen hoitamaan itseäni.
Se tarkoittaa, että olen suorittamatta. Olen suorittamatta ainakin hetkittäin. Tänään. Huomenna.
Selkäkipujen lisäksi tuli myös flunssa, tuli eilen iltapäivällä.
Soitin aamulla töihin ja sanoin olevani kaikki putket tukossa. Se on osatotuus - tämä flunssa ei ole erityisen hirmuinen, onpa vaan sellainen tavallisen väsyttävä. Korvat humisevat, aivastuttaa, päätä särkee, paleltaa.
Toinen totuus on se, että halusin olla suorittamatta. Halusin harjoitella sitä, miltä tuntuu soittaa ja ilmoittaa, etten nyt tule. Etten voi.
Viime viikolla sähköpostiini oli putkahtanut linkki Kunta10-tutkimuksen kyselyyn, kävin vastaamassa. Huomasin laittavani täpän kohtaan, jossa väitettiin että työpaikalla suhtaudutaan töistä poissaoloon kuin pinnaukseen. Tajusin että olen omalta osaltani luomassa sitä suhtautumista. Tajusin että tässä on taas yksi itsekriitikon ylläpitämä harha: työ olisi jotakin määrättömän tärkeää ja minä saisin itselleni osan tärkeyttä ja arvovaltaa, kun arvostaisin enemmän työtä kuin itseäni.
"Koita nyt vaan tehrä tyäs." (Äidin ääni)
Niin, koitan kyllä, äiti, koitan. Mutta jospa nyt harjoittelisin EI:n sanomista pienessä asiassa. Minulla on siihen oikeus.
Eli en mennyt tänään töihin, en mene huomennakaan. Töitten sijaan olen niistänyt, nukkunut, maannut sohvalla ja lukenut kirjan (Petri Tammisen Mitä onni on?).
Mies kävi illalla kaupassa. Sain pyydettyä häntä tuomaan appelsiineja ja viiliä (mies ei syö kumpaakaan. Yleensä ostan omilla kaupparetkilläni nämä vain minun ruokani). Absurdia, että pyytäminen on vaikeaa. Jokin minussa kuvittelee, että itse pitäisi pärjätä aina koko ajan kaikkialla. Ei saisi pyytää keneltäkään mitään, sillä silloin joutuu myöntämään olevansa riippuvainen. Mahdoton vaatimus.
Se tarkoittaa, että olen suorittamatta. Olen suorittamatta ainakin hetkittäin. Tänään. Huomenna.
Selkäkipujen lisäksi tuli myös flunssa, tuli eilen iltapäivällä.
Soitin aamulla töihin ja sanoin olevani kaikki putket tukossa. Se on osatotuus - tämä flunssa ei ole erityisen hirmuinen, onpa vaan sellainen tavallisen väsyttävä. Korvat humisevat, aivastuttaa, päätä särkee, paleltaa.
Toinen totuus on se, että halusin olla suorittamatta. Halusin harjoitella sitä, miltä tuntuu soittaa ja ilmoittaa, etten nyt tule. Etten voi.
Viime viikolla sähköpostiini oli putkahtanut linkki Kunta10-tutkimuksen kyselyyn, kävin vastaamassa. Huomasin laittavani täpän kohtaan, jossa väitettiin että työpaikalla suhtaudutaan töistä poissaoloon kuin pinnaukseen. Tajusin että olen omalta osaltani luomassa sitä suhtautumista. Tajusin että tässä on taas yksi itsekriitikon ylläpitämä harha: työ olisi jotakin määrättömän tärkeää ja minä saisin itselleni osan tärkeyttä ja arvovaltaa, kun arvostaisin enemmän työtä kuin itseäni.
"Koita nyt vaan tehrä tyäs." (Äidin ääni)
Niin, koitan kyllä, äiti, koitan. Mutta jospa nyt harjoittelisin EI:n sanomista pienessä asiassa. Minulla on siihen oikeus.
Eli en mennyt tänään töihin, en mene huomennakaan. Töitten sijaan olen niistänyt, nukkunut, maannut sohvalla ja lukenut kirjan (Petri Tammisen Mitä onni on?).
Mies kävi illalla kaupassa. Sain pyydettyä häntä tuomaan appelsiineja ja viiliä (mies ei syö kumpaakaan. Yleensä ostan omilla kaupparetkilläni nämä vain minun ruokani). Absurdia, että pyytäminen on vaikeaa. Jokin minussa kuvittelee, että itse pitäisi pärjätä aina koko ajan kaikkialla. Ei saisi pyytää keneltäkään mitään, sillä silloin joutuu myöntämään olevansa riippuvainen. Mahdoton vaatimus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
