Toteutin muutamalla pienellä napinpainalluksella pitkään suunnittelemani jutun, lahjoitin Punaiselle Ristille ja Pelastakaa lapset -ry:lle.
Olisin voinut tehdä tuon jo joulun alla, mutta parempi myöhään...
Jouluinen vierailu vanhempien luona oli se lopullinen yllyke. Äiti alkoi silloin tavanomaisen ruuan ja rahan tuputtamisensa. Kävin pienen ja tuloksettoman keskustelun hänen kanssaan. Sanoin, etten tarvitse rahaa, on kuukausipalkkainen työ eikä äkillisiä menoja. Hän ei uskonut ('Aina sitä johonkin tarvitsee, osta itselles vaikka talvitakki' - heh, vitsihän on siinä, että minun pitäisi ostaa äidin silmille sopiva takki, sellainen rouvaskainen, nämä mitä minulla on ovat tikkitakkeja, karvattomia ja kaikkea).
Sanoin, että vastaan omista rahoistani - kiitos vaan, mutta käyttäkää rahat itse johonkin.
Äiti sanoi: Ei meillä ole mitään rahapulaa, jos sää sitä meinaat. Äiti kaivoi esiin pankin tiliotteet. Tiesin ne jo ennakolta, heillä on pankkirahaa pari kymppitonnia.
Katsoin tiliotteita ja sanoin: No voi, mä en näitä rahoja tartte. Käyttäkää nyt itte vaan.
Äiti: Muttei me tarvita mitään! Ja sulle nää tulee kumminkin sitten kun me kuollaan.
Minä: No voi, te ette tartte ja mää en tartte. Etkö sää voisi vaikka lahjottaa hyväntekeväisyyteen näitä?
Äiti: NO YH. (En muista oliko tässä sanoja - pahastunut tuhahdus se oli ainakin.) Sulle ne tulee kumminkin ja niistä tarttee sitten verotkin maksaa, jos ne perintönä tulee.
En jaksanut muistuttaa siitä, että tarpeeksi isot rahalahjat kiinnostavat verottajaa ihan nykyhetkessäkin. Sen sijaan sanoin: No eihän se mitään, vaikka tästä veroakin maksais - kun ei olla rahapulassa eikä varsinaisesti tarvita noita rahoja.
Äiti: MUTTA KUN NIISTÄ ON JO KERTAALLEEN VEROT MAKSETTU!!! (Ja sama hirveän pahastunut äänensävy toistamiseen.)
Tajusin tämän: Äiti ei anna mitään pois, äiti ei ole ikänään auttanut ketään (aineellisesti tai henkisesti) ilman että se ihminen olisi ollut joku tuttu kiitollisuudenvelkaan joutuva, joku jota äiti voisi auttamisella sitoa itseensä. Lahja ei äidin maailmassa ole 'lahja' sanan varsinaisessa mielessä, vaan siihen sisältyy velvoite.
Saita ja ahne ihminen, vaikka miten minulle rahaa työntää. Myös kateellinen muiden menestyksestä (näkyy muissa yhteyksissä.)
Varmasti itsekin olen jossakin tilanteissa saita ja ahne. Mittakaava on kumminkin hiukan eri. Äiti haalii rahaa itsensä turvaksi, eikä kykene luopumaan siitä. Hautaan ei saa mukaan rahaa ja kenelle tahansa sitä ei voi antaa, minä olen se ainoa kohde. Hänellä ei ole mitään suhteellisuudentajua, oli nimittäin minulle tarjoamassa 2 000 euroa 'kissojen ruokarahaksi'. En ottanut. Näissä rahantuputusneuvotteluissa äiti lopulta pudotti summan puoleen. (Ja juu, en olisi sitäkään tarvinnut.)
Rahantyrkytystä on aina kun käyn yksinäni vanhempien luona. Kun mies ja minä olemme olleet siellä molemmat, niin äiti on pysynyt aisoissa (arkailee ilmeisesti miestä sen verran). Joskus aikoja sitten on ollut kerran tai kaksi tilanne, että tililleni on yks kaks ilmestynyt rahaa 'kun sinä varmaan tarvitset', onneksi se on sentään jäänyt.
Äiti lähettää minulle ystävänpäiväkortteja, kirjekuoressa, kortin mukana 50 euron seteli. Syntymäpäiväkortit tulevat samassa muodossa. Ikinä niihin kortteihin tai kuoriin ei ole kirjoitettu ylimääräisiä sanoja, allekirjoitus vaan sen valmiiksi painetun korttitekstin lisäksi. 'Äiti ja isä', molemmat äidin käsialalla kirjoitettuina.
Äh. Minkäs tälle mahtaa, äidin päässähän se ongelma on.
lauantai 5. tammikuuta 2008
Pari sanaa rahasta
Raha on yksi iso tekijä minun ja vanhempien monimutkaisessa kuviossa. Vanhempani eivät ole rikkaita, tällä hetkellä eläkkeellä, aiemmin isä oli teollisuusvartija ja äiti kotona.
Eivät he ikinä ole paljoa ansainneet, mutta ovat eläneet suu säkkiä myöten ja jokaisen pennin säästäneet. Pula-ajan ja sota-ajan kokeneina he ovat aina varustautuneet 'pahimpaan' ja pankkiraha on ollut se turvan tuoja. Lapsuudessani olisi oikeasti tarvittu esim. pyykkikonetta, mutta ei meille sellaista hommattu kuin vasta 1980-luvulla. Sitä ennen isommat pyykit vietiin polkupyörällä (kesällä) tai potkukelkalla (talvella) pestäviksi tehtaan työläisille tarkoitettuun itsepalvelupesulaan (sellaisia oli vielä 1970-luvulla). Autoa ei ole ollut, kesämökki kyllä. Kesämökki oli lapsuudessa puolittainen maatila, kesän viljelyksistä saatiin talveksi juurekset ja marjat, ulkorakennuksessa oli lintuja (vuorovuosina kanoja, kalkkunoita, hanhia, fasaaneja - syksyllä ne tapettiin ja laitettin lihoiksi).
Lapsena opin olemaan pyytämättä rahaa. En saanut varsinasta viikkorahaa ja jotenkin yleinen henki oli sellainen, ettei oikeastaan olisi saanut rahaa pyytää, ei ainakaan turhuuteen (ja melkein mikä tahansa oli turhuutta, ainakin sellaiset asiat, jotka nuoren silmissä näyttivät houkuttavilta).
Absurdia kyllä vanhemmilla on aina ollut säästöjä, rahaa pankissa. Ei niin paljoa, että sillä olisi esim. isompaa asuntoa kaksion tilalle ostanut, mutta sen ns. 'pahan päivän' varaa on ollut. Sitä pankkirahaa ei ole ikinä käytetty, vaan aina on säästetty lisää.
Logiikka on hiukan kestämätön: jos on rahaa, niin sitä ei voi käyttää. Jos ei ole rahaa, niin silloin varsinkaan rahaa ei voi käyttää (koska lainan otto on epäilyttävää).
Pappa Freudilla taisi olla tämänlaisesta käytöksestä ihan omat tulkintansa.
Yhteen asiaan äiti on kyllä rahaa syytänyt: minulle. Joskus muutama viikko sitten uutisoitiin, että suomalaiset vanhemmat antavat auliisti rahaa aikuisille lapsilleen. Keskimääräinen summakin mainittiin, se huiteli jossakin muutamassa sadassa eurossa (per vuosi), eli ei ihan hirmuisessa summassa. Äiti on nuo rahamäärät ylittänyt aikapäiviä sitten.
Olen kokenut hirmuisen ahdistavana sen, että hän haluaa 'auttaa' minua rahalla. Sata ja vielä sata kertaa olen sanonut, etten tarvitse rahaa, mutta äiti ei minua usko. En tiedä miten uskoisi, sillä hänen logiikkansa mutkii oudosti. Jos olen ostanut jotakin sellaista, että hänkin sen näkee/tietää, niin tietysti tarvitsen rahaa kun se ostos on maksanut niin paljon. Jos taas en ole ostanut mitään, niin sehän vasta onkin merkki rahapulasta (ei ole voinut ostaa, kun ei ole rahaa, heh)... Laihtumisenikin on ollut merkki siitä, ettei minulla ole rahaa ruokaan. Ja se etten käy kovin usein vanhempieni luona on tarkoittanut, ettei minulla ole varaa matkustaa sinne. Se että olen vaikuttanut joskus alakuloiselta/ahdistuneelta/ärtyneeltä, on johtunut rahahuolista.
Tässä vaiheessahan mamma on saanut tuntea itsensä tarpeelliseksi. Hän on voinut AUTTAA minua antamalla rahaa - vaikka olisin miten kieltänyt, niin äitihän 'näkee', miten tarvitseva olen.
Juu-u. Olen ottanut äidiltä rahaa monta monituista kertaa ja ahdistunut. Ahdistunut siitä, että vastaanottamisella ruokin äidin kuvitelmia siitä, että hänen 'apunsa' on minulle välttämätöntä, enkä 'pärjäisi' ilman. Ahdistunut siitäkin, että rahat ovat olleet tietyllä tapaa korvamerkittyjä ja äiti on kertonut, mitä niille pitäisi tehdä. Ja ahdistunut siitä, että moisesta avustamisesta tietysti pitäisi osata olla kiitollinen, mutta kun minä kiittämätön tytär en osaa!
Monta vuotta meni niin, että talletin rahat tilille enkä käyttänyt - en osannut käyttää. Vuosi sitten tuli jokin murros, keksin esim. käyttää niitä samaisia rahoja minun ja miehen yhteiseen matkaan.
Kuvaan kuuluu, että äidin suku hautoo vieläkin äidin äidin jälkeistä perintöriitaa, joka syntyi muutaman tuhannen omaisuudesta ja ränsistyneestä mökistä. Äiti ei vieläkään ole puheväleissä toisen sisarpuolensa kanssa, kun molempien mielestä toinen oli ahne ja toimi väärin.
Äidin suvussa raha on tullut asiaksi, jonka ympärillä kaikki pyörii. Sillä selitetään juttuja, joilla ei ole mitään tekemistä rahan kanssa.
Eivät he ikinä ole paljoa ansainneet, mutta ovat eläneet suu säkkiä myöten ja jokaisen pennin säästäneet. Pula-ajan ja sota-ajan kokeneina he ovat aina varustautuneet 'pahimpaan' ja pankkiraha on ollut se turvan tuoja. Lapsuudessani olisi oikeasti tarvittu esim. pyykkikonetta, mutta ei meille sellaista hommattu kuin vasta 1980-luvulla. Sitä ennen isommat pyykit vietiin polkupyörällä (kesällä) tai potkukelkalla (talvella) pestäviksi tehtaan työläisille tarkoitettuun itsepalvelupesulaan (sellaisia oli vielä 1970-luvulla). Autoa ei ole ollut, kesämökki kyllä. Kesämökki oli lapsuudessa puolittainen maatila, kesän viljelyksistä saatiin talveksi juurekset ja marjat, ulkorakennuksessa oli lintuja (vuorovuosina kanoja, kalkkunoita, hanhia, fasaaneja - syksyllä ne tapettiin ja laitettin lihoiksi).
Lapsena opin olemaan pyytämättä rahaa. En saanut varsinasta viikkorahaa ja jotenkin yleinen henki oli sellainen, ettei oikeastaan olisi saanut rahaa pyytää, ei ainakaan turhuuteen (ja melkein mikä tahansa oli turhuutta, ainakin sellaiset asiat, jotka nuoren silmissä näyttivät houkuttavilta).
Absurdia kyllä vanhemmilla on aina ollut säästöjä, rahaa pankissa. Ei niin paljoa, että sillä olisi esim. isompaa asuntoa kaksion tilalle ostanut, mutta sen ns. 'pahan päivän' varaa on ollut. Sitä pankkirahaa ei ole ikinä käytetty, vaan aina on säästetty lisää.
Logiikka on hiukan kestämätön: jos on rahaa, niin sitä ei voi käyttää. Jos ei ole rahaa, niin silloin varsinkaan rahaa ei voi käyttää (koska lainan otto on epäilyttävää).
Pappa Freudilla taisi olla tämänlaisesta käytöksestä ihan omat tulkintansa.
Yhteen asiaan äiti on kyllä rahaa syytänyt: minulle. Joskus muutama viikko sitten uutisoitiin, että suomalaiset vanhemmat antavat auliisti rahaa aikuisille lapsilleen. Keskimääräinen summakin mainittiin, se huiteli jossakin muutamassa sadassa eurossa (per vuosi), eli ei ihan hirmuisessa summassa. Äiti on nuo rahamäärät ylittänyt aikapäiviä sitten.
Olen kokenut hirmuisen ahdistavana sen, että hän haluaa 'auttaa' minua rahalla. Sata ja vielä sata kertaa olen sanonut, etten tarvitse rahaa, mutta äiti ei minua usko. En tiedä miten uskoisi, sillä hänen logiikkansa mutkii oudosti. Jos olen ostanut jotakin sellaista, että hänkin sen näkee/tietää, niin tietysti tarvitsen rahaa kun se ostos on maksanut niin paljon. Jos taas en ole ostanut mitään, niin sehän vasta onkin merkki rahapulasta (ei ole voinut ostaa, kun ei ole rahaa, heh)... Laihtumisenikin on ollut merkki siitä, ettei minulla ole rahaa ruokaan. Ja se etten käy kovin usein vanhempieni luona on tarkoittanut, ettei minulla ole varaa matkustaa sinne. Se että olen vaikuttanut joskus alakuloiselta/ahdistuneelta/ärtyneeltä, on johtunut rahahuolista.
Tässä vaiheessahan mamma on saanut tuntea itsensä tarpeelliseksi. Hän on voinut AUTTAA minua antamalla rahaa - vaikka olisin miten kieltänyt, niin äitihän 'näkee', miten tarvitseva olen.
Juu-u. Olen ottanut äidiltä rahaa monta monituista kertaa ja ahdistunut. Ahdistunut siitä, että vastaanottamisella ruokin äidin kuvitelmia siitä, että hänen 'apunsa' on minulle välttämätöntä, enkä 'pärjäisi' ilman. Ahdistunut siitäkin, että rahat ovat olleet tietyllä tapaa korvamerkittyjä ja äiti on kertonut, mitä niille pitäisi tehdä. Ja ahdistunut siitä, että moisesta avustamisesta tietysti pitäisi osata olla kiitollinen, mutta kun minä kiittämätön tytär en osaa!
Monta vuotta meni niin, että talletin rahat tilille enkä käyttänyt - en osannut käyttää. Vuosi sitten tuli jokin murros, keksin esim. käyttää niitä samaisia rahoja minun ja miehen yhteiseen matkaan.
Kuvaan kuuluu, että äidin suku hautoo vieläkin äidin äidin jälkeistä perintöriitaa, joka syntyi muutaman tuhannen omaisuudesta ja ränsistyneestä mökistä. Äiti ei vieläkään ole puheväleissä toisen sisarpuolensa kanssa, kun molempien mielestä toinen oli ahne ja toimi väärin.
Äidin suvussa raha on tullut asiaksi, jonka ympärillä kaikki pyörii. Sillä selitetään juttuja, joilla ei ole mitään tekemistä rahan kanssa.
perjantai 4. tammikuuta 2008
Eristäytyminen
Aamun ajatus:
Miten helposti ja yksinkertaisesti valitsenkaan sen vaihtoehdon, jossa olen yksin ja joukosta erillään.
Esimerkki: työpaikan tilat ovat kahdessa kerroksessa. Minä yhdessä parin muun kanssa olemme alakerrassa, isompi porukka toisessa kerroksessa. Toisessa kerroksessa on taukohuone. Aamuisin en siellä tavallisesti edes poikkea, kun jotenkin tunnen itseni siellä ulkopuoliseksi.
Eh. Miten voisin tuntea itsensä ei-ulkopuoliseksi, jos en edes poikkea muiden joukossa?
Voisin alkaa juoda aamukahvia vasta töissä. Molemmissa (kotona ja töissä) en aamulla saata kahvitella, iskee närästys. En vaan tunne aamulla itseäni kovin sosiaaliseksi - vaan toisaalta taidan laittaa sosiaalisuuden riman kovin korkealle: harva sitä aamukasilta kovin säkenöivä seuraihminen on. Kyllä minullakin olisi lupa mennä aamukahville ihan vaikka pää aamu-unta täynnä.
Miten helposti ja yksinkertaisesti valitsenkaan sen vaihtoehdon, jossa olen yksin ja joukosta erillään.
Esimerkki: työpaikan tilat ovat kahdessa kerroksessa. Minä yhdessä parin muun kanssa olemme alakerrassa, isompi porukka toisessa kerroksessa. Toisessa kerroksessa on taukohuone. Aamuisin en siellä tavallisesti edes poikkea, kun jotenkin tunnen itseni siellä ulkopuoliseksi.
Eh. Miten voisin tuntea itsensä ei-ulkopuoliseksi, jos en edes poikkea muiden joukossa?
Voisin alkaa juoda aamukahvia vasta töissä. Molemmissa (kotona ja töissä) en aamulla saata kahvitella, iskee närästys. En vaan tunne aamulla itseäni kovin sosiaaliseksi - vaan toisaalta taidan laittaa sosiaalisuuden riman kovin korkealle: harva sitä aamukasilta kovin säkenöivä seuraihminen on. Kyllä minullakin olisi lupa mennä aamukahville ihan vaikka pää aamu-unta täynnä.
torstai 3. tammikuuta 2008
Ruumis ja mielikuvat
Olen aika lailla pulassa, jos en pääse muutamaa kertaa viikossa tunniksi - pariksi kävelemään. Paikallaan olo, istuminen, sohvalla oleminen, ne ovat sellaista passiivista olemista, jossa ruumis ei 'tunnu' mitenkään.
Kun en tunne omia liikeitäni - olen vaan aloillani - niin kadotan yhteyden siihen, minkäkokoinen olen nyt. Vanhasta muistista tulee vanhan ruumiin paino, koko, muodot. Pääni sisällä lihon siihen painoon, jossa olen ollut suurimman osan ikääni (se on jotakin 75:n ja 85:n kilon välillä). Näytän nyt normaalipainoiselta, mutta tämä paino ei ole minun tähänastisen ikäni tavallisin paino. Painoin jo ala-asteella 70 kiloa ja risat.
Muistan kerran, kun oli terveydenhoitajan tarkastus, hän punnitsi minut ja näytti sitten hyväätarkoittavasti painokäyrästä tilannetta: Katsos, täällä ovat muut ja TUOLLA olet sinä, olet menossa kokonaan ulos mittataulukon ylälaidasta. Muistan sen avuttomuuden tunteen, en osannut tehdä mitään, jotta olisin ollut niin kuin muut, sen kokoinen kuin olisi kuulunut. Painokäyrä piirsi omaa kuviotaan minun tekemisistäni riippumatta.
Tai tietysti tekemiseni vaikuttivat, mutta äitihän meillä ruuan laittoi. Ja minä söin, kun se oli ainoaa huolenpitoa, jota äidiltä sain yltäkylläisesti.
Viimeksi kävelyllä (eilen siis) tulin ajatelleeksi, että vaikka takana on monta ruumiinkuvani kannalta huonoa kokemusta (lapsuudesta ja nuoruudesta on kovin vähän niitä hetkiä, jolloin olen kokenut olevani voimakas, terve, kaunis, hyväksytty), niin juuri nyt voin suurimmaksi osaksi hyvin. On voimaa lähteä kävelylle, on keveyttä askelissa, on tunne siitä, että olen hyvä ja riittävä näissä nahoissa. Eihän elämää voi hallita, ja joku niistä luokan urheilullisista, jotka ovat tottuneet luottamaan kroppaansa ja pitämään sitä mallikelpoisena, on luultavasti joutunut sairauden, onnettomuuden tms. kohtaamaksi ja joutuu sulattelemaan sitä muutosta. Minulla on nämä vanhat kipupisteet, jotka eivät edes ole näkyvillä muille ihmisille. Jos olisin ollut se täydellinen lapsiurheilija, niin joutuisin luopumaan - tai treenaamaan entistä isommin estääkseni iän tuomat muutokset.
Kun en tunne omia liikeitäni - olen vaan aloillani - niin kadotan yhteyden siihen, minkäkokoinen olen nyt. Vanhasta muistista tulee vanhan ruumiin paino, koko, muodot. Pääni sisällä lihon siihen painoon, jossa olen ollut suurimman osan ikääni (se on jotakin 75:n ja 85:n kilon välillä). Näytän nyt normaalipainoiselta, mutta tämä paino ei ole minun tähänastisen ikäni tavallisin paino. Painoin jo ala-asteella 70 kiloa ja risat.
Muistan kerran, kun oli terveydenhoitajan tarkastus, hän punnitsi minut ja näytti sitten hyväätarkoittavasti painokäyrästä tilannetta: Katsos, täällä ovat muut ja TUOLLA olet sinä, olet menossa kokonaan ulos mittataulukon ylälaidasta. Muistan sen avuttomuuden tunteen, en osannut tehdä mitään, jotta olisin ollut niin kuin muut, sen kokoinen kuin olisi kuulunut. Painokäyrä piirsi omaa kuviotaan minun tekemisistäni riippumatta.
Tai tietysti tekemiseni vaikuttivat, mutta äitihän meillä ruuan laittoi. Ja minä söin, kun se oli ainoaa huolenpitoa, jota äidiltä sain yltäkylläisesti.
Viimeksi kävelyllä (eilen siis) tulin ajatelleeksi, että vaikka takana on monta ruumiinkuvani kannalta huonoa kokemusta (lapsuudesta ja nuoruudesta on kovin vähän niitä hetkiä, jolloin olen kokenut olevani voimakas, terve, kaunis, hyväksytty), niin juuri nyt voin suurimmaksi osaksi hyvin. On voimaa lähteä kävelylle, on keveyttä askelissa, on tunne siitä, että olen hyvä ja riittävä näissä nahoissa. Eihän elämää voi hallita, ja joku niistä luokan urheilullisista, jotka ovat tottuneet luottamaan kroppaansa ja pitämään sitä mallikelpoisena, on luultavasti joutunut sairauden, onnettomuuden tms. kohtaamaksi ja joutuu sulattelemaan sitä muutosta. Minulla on nämä vanhat kipupisteet, jotka eivät edes ole näkyvillä muille ihmisille. Jos olisin ollut se täydellinen lapsiurheilija, niin joutuisin luopumaan - tai treenaamaan entistä isommin estääkseni iän tuomat muutokset.
Tänään terapiassa
Tänään oli joulutauon jälkeen ensimmäinen terapiakerta, puhuttavaa olisi ollut yllin kyllin.
Ehkä hyvä, etten puhunut sitä kaikkea. Osa olisi liittynyt enempi tapahtumien referointiin kuin mihinkään tunnetyöhön. En tiedä, miten hyödyllistä tai tarpeellista on enää puida esim. äidin tai isän sanomisia joulunpyhiltä. Ainakaan ne eivät ole akuutisti mielessä päällimmäisinä ja hyvä niin. Olen pääsemässä sen ohi, että niin kovin selittäisin, mitä _muut_ tekevät tai sanovat, miten reagoivat. Oma itse se pään pääasia on. En minä äidin tai isän puolesta terapiassa käy, vaikka välillä on siltäkin tuntunut.
Tehtiin melkein koko aika mielikuvaharjoitusta. Rakensin mielessäni tauluja: yhden vanhoista liikuntatuntien hevoshypyistä, toisen pikkuhetkestä, jolloin olen ollut onnellinen ja rauhallinen (elikäs olen maannut sohvalla Vieteri mahan päällä), kolmannessa kuvittelin itseni töihin pitämään tammikuun lopun kurssia.
Noilla tauluilla on yhteytensä. Siihen hevosmuistoon liittyy häpeää ja voimattomuutta - en osaa hypätä hevoselle niin kuin muut, ja muut todistavat osaamattomuuttani, samaan aikaan minun pitää vielä olla aivan kuin tilanne ei olisi mitenkään merkittävä, niin kuin sillä minun kömpelyydelläni ei muka olisi minulle mitään väliä. Kun aloin ajatella sitä tauluna, se oli tunkkainen, ahdistava, harmaita värejä - uh. Terapeutin yllyttämänä aloin kuvitella sitä toiseksi, lämpimiä värejä, valoa, muut ihmiset kannustamaan minua sen sijaan että arvostelisivat ja työntäisivät pois.
Tuntuu että tällaiset kuvittelut ovat tie ulos. Ne helpottavat oloani, sillä huomaan, ettei tiettyihin hetkiin liittyvien mielikuvien tarvitse olla muuttumattomia. Sillä mitä ihan todellisuudessa on tapahtunut vuonna 1983 pikkukaupungin liikuntatunnilla, ei ole kovinkaan paljon merkitystä. Merkitykset teen minä, kun mielessäni matkaan takaisin niihin hetkiin.
Ehkä hyvä, etten puhunut sitä kaikkea. Osa olisi liittynyt enempi tapahtumien referointiin kuin mihinkään tunnetyöhön. En tiedä, miten hyödyllistä tai tarpeellista on enää puida esim. äidin tai isän sanomisia joulunpyhiltä. Ainakaan ne eivät ole akuutisti mielessä päällimmäisinä ja hyvä niin. Olen pääsemässä sen ohi, että niin kovin selittäisin, mitä _muut_ tekevät tai sanovat, miten reagoivat. Oma itse se pään pääasia on. En minä äidin tai isän puolesta terapiassa käy, vaikka välillä on siltäkin tuntunut.
Tehtiin melkein koko aika mielikuvaharjoitusta. Rakensin mielessäni tauluja: yhden vanhoista liikuntatuntien hevoshypyistä, toisen pikkuhetkestä, jolloin olen ollut onnellinen ja rauhallinen (elikäs olen maannut sohvalla Vieteri mahan päällä), kolmannessa kuvittelin itseni töihin pitämään tammikuun lopun kurssia.
Noilla tauluilla on yhteytensä. Siihen hevosmuistoon liittyy häpeää ja voimattomuutta - en osaa hypätä hevoselle niin kuin muut, ja muut todistavat osaamattomuuttani, samaan aikaan minun pitää vielä olla aivan kuin tilanne ei olisi mitenkään merkittävä, niin kuin sillä minun kömpelyydelläni ei muka olisi minulle mitään väliä. Kun aloin ajatella sitä tauluna, se oli tunkkainen, ahdistava, harmaita värejä - uh. Terapeutin yllyttämänä aloin kuvitella sitä toiseksi, lämpimiä värejä, valoa, muut ihmiset kannustamaan minua sen sijaan että arvostelisivat ja työntäisivät pois.
Tuntuu että tällaiset kuvittelut ovat tie ulos. Ne helpottavat oloani, sillä huomaan, ettei tiettyihin hetkiin liittyvien mielikuvien tarvitse olla muuttumattomia. Sillä mitä ihan todellisuudessa on tapahtunut vuonna 1983 pikkukaupungin liikuntatunnilla, ei ole kovinkaan paljon merkitystä. Merkitykset teen minä, kun mielessäni matkaan takaisin niihin hetkiin.
keskiviikko 2. tammikuuta 2008
Liikuntatuntipainajainen
Luin esipuhetta Koolla on väliä! -kirjasta ja putosin johonkin omaan angstiini (ei nyt pelkästään kirjan herättämään, oli siinä mukana muutakin, lähinnä kai se, että kaikki on nyt hiukan valheellisesti 'valmista' ja voisin alkaa kuvitella, että tällaisena tämä elämä jatkuu... raameiltaan samana vuosikymmenestä toiseen).
Lähdin kävelylle. Käveleminen on nyt yleisratkaisuni ahdistuksiin (voi paska sellaisia aikoja, kun jostain ylipääsemättömästä syystä en pääse tallustamaan).
Käveleminen laukaisee ahdistuksiani.
Tietyt asiat lapsuudesta vaikuttavat vieläkin. Miten en pääse irti - en saa muutettua menneisyyttä toisenlaiseksi, enkä näemmä saa tulkittua sitä toisin?
Hahmotan itseni suhteessa muihin niin, että muut ovat jossain 'kaukana' 'yhdessä' ja minä olen yksin, etäällä muista. Vieraassa joukossa koen kovin helposti tulevani torjutuksi ja se saa minut vetäytymään. En yritäkään mennä mukaan porukkaan, vaan alan puuhastella omiani (ja ahdistun todellisesta tai kuvitellusta torjunnasta).
Toki tähän hahmotustapaani vaikuttaa moni asia minussakin, mutta luultavasti koti ja koulu ovat vaikeuttaneet tätä kuviota. Olen ainoa lapsi, ja perheenä olimme eristäytyneitä. Meillä ei juurikaan käynyt vieraita, emme käyneet oikein missään. Onneksi sentään emme asuneet yksin korvessa, vaan pikkukaupungissa kerrostalossa. Jos on sisaruksia tai perhe ei toimi yhtä sisäänpäinkääntyneesti, on luultavasti selvempi kokemus omasta 'paikasta' joukossa, siitä että 'kuuluu' porukkaan.
Koulussa olin lihava ja kömpelö. Liikuntatunneilla olisin mieluummin lakannut olemasta. En selvinnyt talviurheilussa: en ole ikinä oppinut kunnolla hiihtämään ja luistella en osaa vieläkään. Sain luistimet vasta kolmannella luokalla - en tiedä, onko oikea syy rahapula vai ylihuolehtiminen (Luistellessa voi kaatua! Voi murtua luita! Voi saada aivotärähdyksen!)
Kun oli luistelua, muut tekivät piruetteja tai potkivat hokkareilla. Minulla oli potkukelkka jäällä, ja hurjimmillani tein parin metrin irtiottoja. Mutta ne kaikki muut luistelivat... minä en kyennyt, en vaikka miten olisin yrittänyt.
Pesäpallossa, jalkapallossa, lentopallossa, salibandyssä, koripallossa... Olin aina se viimeinen, joka huolittiin joukkueeseen. Kelpasin, kun ei enää ollut muita.
Siitä tulee kumma olo. Vähän niin kuin oksetus, mutta en tiedä, mihin se oksetus kohdistuu. Muihin, jotka eivät huoli, vai itseen, joka ei kelpaa.
Lähdin kävelylle. Käveleminen on nyt yleisratkaisuni ahdistuksiin (voi paska sellaisia aikoja, kun jostain ylipääsemättömästä syystä en pääse tallustamaan).
Käveleminen laukaisee ahdistuksiani.
Tietyt asiat lapsuudesta vaikuttavat vieläkin. Miten en pääse irti - en saa muutettua menneisyyttä toisenlaiseksi, enkä näemmä saa tulkittua sitä toisin?
Hahmotan itseni suhteessa muihin niin, että muut ovat jossain 'kaukana' 'yhdessä' ja minä olen yksin, etäällä muista. Vieraassa joukossa koen kovin helposti tulevani torjutuksi ja se saa minut vetäytymään. En yritäkään mennä mukaan porukkaan, vaan alan puuhastella omiani (ja ahdistun todellisesta tai kuvitellusta torjunnasta).
Toki tähän hahmotustapaani vaikuttaa moni asia minussakin, mutta luultavasti koti ja koulu ovat vaikeuttaneet tätä kuviota. Olen ainoa lapsi, ja perheenä olimme eristäytyneitä. Meillä ei juurikaan käynyt vieraita, emme käyneet oikein missään. Onneksi sentään emme asuneet yksin korvessa, vaan pikkukaupungissa kerrostalossa. Jos on sisaruksia tai perhe ei toimi yhtä sisäänpäinkääntyneesti, on luultavasti selvempi kokemus omasta 'paikasta' joukossa, siitä että 'kuuluu' porukkaan.
Koulussa olin lihava ja kömpelö. Liikuntatunneilla olisin mieluummin lakannut olemasta. En selvinnyt talviurheilussa: en ole ikinä oppinut kunnolla hiihtämään ja luistella en osaa vieläkään. Sain luistimet vasta kolmannella luokalla - en tiedä, onko oikea syy rahapula vai ylihuolehtiminen (Luistellessa voi kaatua! Voi murtua luita! Voi saada aivotärähdyksen!)
Kun oli luistelua, muut tekivät piruetteja tai potkivat hokkareilla. Minulla oli potkukelkka jäällä, ja hurjimmillani tein parin metrin irtiottoja. Mutta ne kaikki muut luistelivat... minä en kyennyt, en vaikka miten olisin yrittänyt.
Pesäpallossa, jalkapallossa, lentopallossa, salibandyssä, koripallossa... Olin aina se viimeinen, joka huolittiin joukkueeseen. Kelpasin, kun ei enää ollut muita.
Siitä tulee kumma olo. Vähän niin kuin oksetus, mutta en tiedä, mihin se oksetus kohdistuu. Muihin, jotka eivät huoli, vai itseen, joka ei kelpaa.
Kirja painosta ja koosta
Puolisko toissaviikolla huikkasi minulle: Sä varmaan laitat tän heti varaukseen.
Mistä se tiesikin?
Nyt kirja on käsissä, lukemaan kun vielä ennättäisin.
Mistä se tiesikin?
Nyt kirja on käsissä, lukemaan kun vielä ennättäisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
