Minun tarvitsisi suhtautua tyynemmin omiin oloihini. Tulee hetkiä, jolloin tunnetasolla palaan vuosia sitten koettuihin hetkiin. Pelästyn noista vanhoista oloista, turhaudun. Pitääkö aina vaan rämpiä samassa tunnesuossa, milloin oikein opin regoimaan toisin?
Parisuhteessa siedän noita luiskahduksia paremmin. Kun puolisko eilen istui sohvalle ja katsoi hiukan sivuun, niin johan aloin miettiä, mitä hänen suustaan seuraavaksi tulee. Haluaako se erota niin kuin silloin, hm, vuonna 2004? Kääk. Apua. Vanha erokeskustelu jysähti nenäni eteen ilman ennakkovaroituksia. Eilen sivuun katsominen oli muuta. Ei kannattaisi tulkita jokaista katsetta ja kulmakarvan liikettä.
Töissä en kestä tilanteita, joihin liittyy liikaa samanlaisuutta opettajana keikkumisen kanssa. Jos tarpeeksi monta melkein teini-ikäistä lapsosta kiljuu ja renkkuu, niin matkustan mielessäni välittömästi aikakoneella yhdelle hämäläiselle yläasteelle. Tunnen, etten voi tehdä mitään ja samaan aikaan tiedän, että minun pitäisi rauhoittaa tilanne. Klassinen ristiriitatilanne. En osaa palauttaa itseäni toimintakuntoon kaikesta päässä vellovasta ahdistuksesta ja syyllisyydestä, jota eivät aiheuta ne juuri nyt kirjaston lehtilukusalin läpi juoksevat esiteinit, vaan lukuvuosi 1997-1998.
Niin että. Tänään kesäloman viimeisiä viikkoja viettävät esiteinit olivat erityisen levottomia ja noin kymmenen hengen lössi kävi juoksentekemassa ja kiljumassa ovilla, rappukäytävissä ja muissa tiloissa. En ollut siinä tilanteessa ainoana henkilökunnasta, mutta luultavammin olen ainoa, joka kehi helevetin pahan olon itselleen.
tiistai 28. heinäkuuta 2009
maanantai 27. heinäkuuta 2009
Sekä että ehkä
Kaikenlaisia ristiriitaisia oloja mielessä sikin sokin. Yhdessä hetkessä saatan tehdä salamannopean tulkinnan siitä, että nythän mies tekstaa ihastuneelle (tähän riitti pelkkä havainto siitä, että mies istui kännykkää näpytellen tietokoneen ääressä). Sydän alkaa hakata hullun lailla ja pitää pysähtyä hetkeksi, tajuta, että tämä on vain ajatus.
Toisessa hetkessä tajuan, että teen itseni hulluksi, jos tarkkailen ja tulkitsen ja yritän paikalla ololla jollakin tapaa hallita toisen tekemisiä. En minä voi miestä vahtia, en haluakaan. Haluan että hän valitsee vapaaehtoisesti minut, tälläkin kertaa. Hän on valinnut minut (ja minä hänet) jo ennenkin, miksei siis nyt?
Kolmannessa hetkessä lähden kaupungille, kävelen taidemuseon kerroksia, katson Maritta Liulian Choosing My Religion -näyttelyn. Aloitan kolmannesta kerroksesta, käteen etsiytyy kirja, 101 zen-tarinaa.
Neljännessä hetkessä luen Kiurua ja Termiittiä. Ihana kirja, voimakas. Se löytää sanoja asioille, joille itsekin haluaisin löytää sanat. Ihminen on pieni (aikuisenakin, etenkin aikuisena) ja olosuhteitten vanki - melkein. Ei kokonaan. Aina on jonkin syvempi, liikkuva. Asiat eivät vain ole joko-tai, ne liikkuvat, limittyvät.
Viidennessä hetkessä tajuan, että mies on valinnut minut (ja minä hänet). Ei ehkä aina, lopullisesti - mutta nyt, tällä hetkellä. Ja tämä hetki on nyt läsnä oleva, sillä on merkitys.
Toisessa hetkessä tajuan, että teen itseni hulluksi, jos tarkkailen ja tulkitsen ja yritän paikalla ololla jollakin tapaa hallita toisen tekemisiä. En minä voi miestä vahtia, en haluakaan. Haluan että hän valitsee vapaaehtoisesti minut, tälläkin kertaa. Hän on valinnut minut (ja minä hänet) jo ennenkin, miksei siis nyt?
Kolmannessa hetkessä lähden kaupungille, kävelen taidemuseon kerroksia, katson Maritta Liulian Choosing My Religion -näyttelyn. Aloitan kolmannesta kerroksesta, käteen etsiytyy kirja, 101 zen-tarinaa.
Kaksi munkkia on matkalla jonnekin, eteen tulee joki, joen rannalla nainen odottaa apua päästäkseen virran yli. Toinen munkeista kantaa naisen vastarannalle. Myöhemmin illalla majapaikassa se ensimmäinen munkki alkaa ripittää toista munkkia, sanoo, että toisen pitäisi kyllä tietää, ettei munkki saa koskea naiseen. Toinen munkkia katsoo ensimmäistä, sanoo: Minä kannoin naisen virran yli ja jätin hänet vastarannalle. Sinä kannat häntä vieläkin mukanasi.
Neljännessä hetkessä luen Kiurua ja Termiittiä. Ihana kirja, voimakas. Se löytää sanoja asioille, joille itsekin haluaisin löytää sanat. Ihminen on pieni (aikuisenakin, etenkin aikuisena) ja olosuhteitten vanki - melkein. Ei kokonaan. Aina on jonkin syvempi, liikkuva. Asiat eivät vain ole joko-tai, ne liikkuvat, limittyvät.
Viidennessä hetkessä tajuan, että mies on valinnut minut (ja minä hänet). Ei ehkä aina, lopullisesti - mutta nyt, tällä hetkellä. Ja tämä hetki on nyt läsnä oleva, sillä on merkitys.
keskiviikko 22. heinäkuuta 2009
Ihastumisista
Viime päivistä saisi revittyä draamaa. Mies oli pari päivää sitten saanut ihastumistunnustuksen työpaikallaan ja päätti raportoida asiasta minulle, ymmärrettävistä syistä.
Minä, mies ja se mieheen ihastunut kolmas olemme kaikki samalla työnantajalla. Ei tarvita kuin joku tulkitseva juoruaja, niin tämä juttu tulee eteeni omituisessa kuosissa.
Puhuttiin. Ja puhuttiin toinenkin kerta. Miehen kollega on tunnustanut olevansa ihastumisaddikti ja kehittävänsä parin vuoden välein suuren ihastuksen. Mies on meistä se, joka hurmaantuu ihmisistä ja ihmisten kaikenlaisista persoonallisista piirteistä. Vuonna kivi ja keppi erosimme kuukausiksi, kun mies syöksyi suin päin ihastukseen. Hänellä oli silloin maaninen kausi, en tiedä, kumpi oli ensin, ihastus, vai mania.
Tällä kertaa pelästyin ensin tolkuttomasti. Siitä vanhasta erosta selviäminen vei minulla aikaa paljon pitempään kuin olin luullut, epävarmuudet ja kiukut jatkuivat oman pään sisällä, vaikka aloitimme uudestaan. Nyt, tässä ja tällä kertaa olosuhteet ovat hiukan erilaiset. Välissä on vuosia, ja olemme asuneet yhdessä kaikki ne vuodet. Mies ei ole tuohon kollegaan erityisen ihastunut. Kollegakin on tahollaan naimisissa, eikä suunnittele puolison vaihtamista tms, hän oli vain tuntenut pakottavaa tarvetta sanoa tuntemuksensa ääneen.
Mitä tapahtui? Pitkästä aikaa sukellettiin jonnekin arkipäiväisen kissat/työt/jääkaapin sisältö -dialogin alle ja puhuttiin tarpeistamme. Se hirveästi pelästymäni asia aiheutti jotakin positiivista, se hätkäytti meidät kohtaamaan toisiamme. Siinä sivussa sanoimme epätavallisen monta arvostavaa ajatusta toisistamme - ja minä olin just toissa viikolla miettinyt, että olen järkyttävän kyvytön sanoin tai elein osoittamaan omaa kiintymystäni ja välittämistäni. Olen tässä kohden napannut äidin mallit itselleni täysin. Olen mielessäni syyttänyt äitiä siitä, ettei hän näytä kiintymystä (ja hän on onnistunut minussa synnyttämään sellaisen tunteen, että äiti kenties parhaimmillaan sietää, huonoimmillaan inhoaa, minua). Ja itse olen samassa jamassa, murr... Tai olin, pitkään. Eilinen liikautti, palautti mieleen, että olen tosiaan vapaa valitsemaan toisin.
Minä, mies ja se mieheen ihastunut kolmas olemme kaikki samalla työnantajalla. Ei tarvita kuin joku tulkitseva juoruaja, niin tämä juttu tulee eteeni omituisessa kuosissa.
Puhuttiin. Ja puhuttiin toinenkin kerta. Miehen kollega on tunnustanut olevansa ihastumisaddikti ja kehittävänsä parin vuoden välein suuren ihastuksen. Mies on meistä se, joka hurmaantuu ihmisistä ja ihmisten kaikenlaisista persoonallisista piirteistä. Vuonna kivi ja keppi erosimme kuukausiksi, kun mies syöksyi suin päin ihastukseen. Hänellä oli silloin maaninen kausi, en tiedä, kumpi oli ensin, ihastus, vai mania.
Tällä kertaa pelästyin ensin tolkuttomasti. Siitä vanhasta erosta selviäminen vei minulla aikaa paljon pitempään kuin olin luullut, epävarmuudet ja kiukut jatkuivat oman pään sisällä, vaikka aloitimme uudestaan. Nyt, tässä ja tällä kertaa olosuhteet ovat hiukan erilaiset. Välissä on vuosia, ja olemme asuneet yhdessä kaikki ne vuodet. Mies ei ole tuohon kollegaan erityisen ihastunut. Kollegakin on tahollaan naimisissa, eikä suunnittele puolison vaihtamista tms, hän oli vain tuntenut pakottavaa tarvetta sanoa tuntemuksensa ääneen.
Mitä tapahtui? Pitkästä aikaa sukellettiin jonnekin arkipäiväisen kissat/työt/jääkaapin sisältö -dialogin alle ja puhuttiin tarpeistamme. Se hirveästi pelästymäni asia aiheutti jotakin positiivista, se hätkäytti meidät kohtaamaan toisiamme. Siinä sivussa sanoimme epätavallisen monta arvostavaa ajatusta toisistamme - ja minä olin just toissa viikolla miettinyt, että olen järkyttävän kyvytön sanoin tai elein osoittamaan omaa kiintymystäni ja välittämistäni. Olen tässä kohden napannut äidin mallit itselleni täysin. Olen mielessäni syyttänyt äitiä siitä, ettei hän näytä kiintymystä (ja hän on onnistunut minussa synnyttämään sellaisen tunteen, että äiti kenties parhaimmillaan sietää, huonoimmillaan inhoaa, minua). Ja itse olen samassa jamassa, murr... Tai olin, pitkään. Eilinen liikautti, palautti mieleen, että olen tosiaan vapaa valitsemaan toisin.
tiistai 14. heinäkuuta 2009
Vanhassa on jotain hyvääkin...
Olen ollut kovasti sitä mieltä, että pitäisi opetella kaikki ja kokonaan uusiksi, jotta mieli eheytyisi. Se jos mikä on ahdistavaa ja vaativaa - tuntuu etten pysty jaksa kykene muuttumaan niin paljon, kuin olisi tarpeen.
Joskus parinkympin molemmin puolin kudoin melko (eh) paljon. Sittemmin en ymmärtänyt kutomisen mieltä, vaatteita saa kaupastakin ja mitä mieltä on kopioida jokin malli, laskea ohjeen mukaisia silmukoita?
Ja mitä teen nyt? Kudon. Se kun on jollain tavalla rauhoittavaa, vapauttavaa, ahdistusta poistavaa. Ei toimi isoon angstiin, mutta tavallisiin pieniin ahistuksiin kyllä.
Varhaisteini-iästä alkaen olen kuunnellut paljon musiikkia. Se auttaa erityisesti epämääräisiin tunnetiloihin, joille ei löydy järjevää selitystä... Ylikriittisyydessänikuvittelin, että on "parempi" ajatella, analysoida, ei vaan esimerkiksi "kuunnella sitä biisiä, jolla saa vitutuksen pois".
Jossakin vaiheessa en halunnut kuunnella muita kuin miehen kanssa yhteisiä suosikkeja, vaikka oma musiikkimakuni on laveampi kuin miehen (ja suurin osa tämän talouden cd:istä minulta peräisin). Se "oman" musiikin kuunteleminen oli muka epäkohteliasta.
Ja sitten? Ensin hommasin iPodin. Sitten huomasin, että LastFM:ään voi pikku laajennuksella lähetellä oman iPodin soittolistat. Sitten sain tunnukset Spotifyyn. Nyt taitaa soida melkein koko ajan... Ugh!
Joskus parinkympin molemmin puolin kudoin melko (eh) paljon. Sittemmin en ymmärtänyt kutomisen mieltä, vaatteita saa kaupastakin ja mitä mieltä on kopioida jokin malli, laskea ohjeen mukaisia silmukoita?
Ja mitä teen nyt? Kudon. Se kun on jollain tavalla rauhoittavaa, vapauttavaa, ahdistusta poistavaa. Ei toimi isoon angstiin, mutta tavallisiin pieniin ahistuksiin kyllä.
Varhaisteini-iästä alkaen olen kuunnellut paljon musiikkia. Se auttaa erityisesti epämääräisiin tunnetiloihin, joille ei löydy järjevää selitystä... Ylikriittisyydessänikuvittelin, että on "parempi" ajatella, analysoida, ei vaan esimerkiksi "kuunnella sitä biisiä, jolla saa vitutuksen pois".
Jossakin vaiheessa en halunnut kuunnella muita kuin miehen kanssa yhteisiä suosikkeja, vaikka oma musiikkimakuni on laveampi kuin miehen (ja suurin osa tämän talouden cd:istä minulta peräisin). Se "oman" musiikin kuunteleminen oli muka epäkohteliasta.
Ja sitten? Ensin hommasin iPodin. Sitten huomasin, että LastFM:ään voi pikku laajennuksella lähetellä oman iPodin soittolistat. Sitten sain tunnukset Spotifyyn. Nyt taitaa soida melkein koko ajan... Ugh!
torstai 25. kesäkuuta 2009
Sorvin ääreen
En ole kirjoittanut kuukauteen.(Kiitos kommentoijat - sanon jotain myöhemmin, jos keksin, kivaa, että olette jättäneet puumerkkiä tänne!)
Kesäloma alkoi kesäkuun alussa (maanantaihin asti vielä tätä... kelluvaa olotilaa). Halusin pois koneen äärestä (kirjojen ääreen, heh - luin Kafkan rannalla ja Vesipuutarhat) ja mökille ja satunnaisiin ystävätapaamisiin.
Terapian loppu ei vieläkään ole todellista. Kuvittelen olevani kesätauolla. Kuvittelen että tapaan terapeutin ihan kohta.
Hän sanoi ajattelevansa, että jatkossa minulla olisi matala kynnys ottaa yhteyttä, jos on tarvis. Kuvittelen kynnyksen kumminkin isoksi, nythän pitäisi pärjätä, olla tasapainossa, terve?
Hmp. Tässä muutama päivä sitten ahdistelin tunteja sitä, miten tietyt typerät pelot säilyvät aina vaan, terapiasta huolimatta. Senhetkinen typerä pelko oli soittamiseen liittyvä. Olimme pikku reissulla minä ja puolisko, ja minun piti varmistaa hotellille saapumisaikamme. Yksinkertainen ja pikainen asia, jossa EI OLE mitään hirveää - paitsi minun mielessäni. Jälkikäteen ahdistuin, kun en ole päässyt pois edes näin pienistä ongelmista - miten sitten mistään isommista? Silti uskon, että tuossakin on kyse isommasta asiasta, siitä miten paljon vaadin itseltäni ja miten ankaria arvostelijoita kuvittelen muiden ihmisten olevan.
Jokin prosessi jatkuu, vaikkei terapiaa ole. Käyn kävelyillä, verkkaisessa rytmissä jatkan tunnin, puolitoista. Kolmesti tai neljästi on toistunut sama ajatus (ja iso tunnetila, vesi on noussut silmiin): Teen itselleni anteeksiantoa. Annan itselleni anteeksi... Isoja ja pieniä asioita. Annan anteeksi etten nuorena osannut irtautua vanhemmista. Annan anteeksi etten osannut hakea apua mielen ja ruumiin vaivoihin. Annan anteeksi että pelot ovat tehneet elämisestä välillä kovin kapeaa. Kävellessä on tuntunut, että joka askeleella olen lähempänä - ja joka askeleella olen kauempana itserankaisusta.
Kesäloma alkoi kesäkuun alussa (maanantaihin asti vielä tätä... kelluvaa olotilaa). Halusin pois koneen äärestä (kirjojen ääreen, heh - luin Kafkan rannalla ja Vesipuutarhat) ja mökille ja satunnaisiin ystävätapaamisiin.
Terapian loppu ei vieläkään ole todellista. Kuvittelen olevani kesätauolla. Kuvittelen että tapaan terapeutin ihan kohta.
Hän sanoi ajattelevansa, että jatkossa minulla olisi matala kynnys ottaa yhteyttä, jos on tarvis. Kuvittelen kynnyksen kumminkin isoksi, nythän pitäisi pärjätä, olla tasapainossa, terve?
Hmp. Tässä muutama päivä sitten ahdistelin tunteja sitä, miten tietyt typerät pelot säilyvät aina vaan, terapiasta huolimatta. Senhetkinen typerä pelko oli soittamiseen liittyvä. Olimme pikku reissulla minä ja puolisko, ja minun piti varmistaa hotellille saapumisaikamme. Yksinkertainen ja pikainen asia, jossa EI OLE mitään hirveää - paitsi minun mielessäni. Jälkikäteen ahdistuin, kun en ole päässyt pois edes näin pienistä ongelmista - miten sitten mistään isommista? Silti uskon, että tuossakin on kyse isommasta asiasta, siitä miten paljon vaadin itseltäni ja miten ankaria arvostelijoita kuvittelen muiden ihmisten olevan.
Jokin prosessi jatkuu, vaikkei terapiaa ole. Käyn kävelyillä, verkkaisessa rytmissä jatkan tunnin, puolitoista. Kolmesti tai neljästi on toistunut sama ajatus (ja iso tunnetila, vesi on noussut silmiin): Teen itselleni anteeksiantoa. Annan itselleni anteeksi... Isoja ja pieniä asioita. Annan anteeksi etten nuorena osannut irtautua vanhemmista. Annan anteeksi etten osannut hakea apua mielen ja ruumiin vaivoihin. Annan anteeksi että pelot ovat tehneet elämisestä välillä kovin kapeaa. Kävellessä on tuntunut, että joka askeleella olen lähempänä - ja joka askeleella olen kauempana itserankaisusta.
maanantai 25. toukokuuta 2009
Viimeinen kerta
Viimeinen kerta terapiaa on huomenna töitten jälkeen. Vaikka tämän "viimeisen kerran" jälkeen on optio, että voin edelleen epäsäännöllisemmin käydä samalla terapeutilla, niin tämä terapia on nyt suunnilleen tässä.
En ole halunnut kirjoittaa tänne blogille viime viikkoina. Lähinnä olen kai pelännyt, että kirjoittaminen voisi nostaa esiin taas jonkin vanhan jutun, josta yks kaks paljastuisi ylittämättömiä ongelmia. Tai löytäisin uuden ahdistuksenaiheen, joka jäisi kaivamaan ja kalvamaan ja toisi minulle (vaativalle) tyytymättömyyden tunnetta ja itsesyytöksiä.
Pitänee luottaa siihen, että asiat järjestyvät. It works if you work it - eikä work tässä nyt ole sellaista väkisin väännettyä puurtamista, vaan oman osuuden tekemistä.
Mitä olen ajatellut? Itsekriitikko-puoltani, lähinnä. Sitä miten on vaikea nähdä metsää puilta, kun se oma asenne on syyttävä ja soimaava. Pienissä asioissa sen huomaa. Esimerkiksi yritän askeltaa oikeammin kuin ennen, ja olen tyytymätön ja tuskainen, kun huomaan, että taas meni oikean jalan polvi yliojennukseen ja seison paino jalkaterän ulkosyrjällä. Sen sijaan, että kiittäisin itseäni siitä, että huomaan virheasennon, niin syytänkin itseäni siitä, etten heti saman tien ole oppinut sitä virheetöntä asentoa.
Hassua kyllä, päädyin viime viikonloppuna ajattelemaan, ettei itsekriitikkopuoleni olekaan kokonaan huono orjapiiskuri. En nyt jaksa selittää konkreettista tilannetta, mutta tajusin, että itsekriitikko saa minut myös hyvällä tavalla tarkaksi ja valppaaksi. En anna asioiden vain olla, en ainakaan kovin pitkään. Olen herkkä näkemään epäoikeudenmukaisuutta ja vääristymiä - ja kriitikko minussa pakottaa pyrkimään oikeudenmukaisuuteen ja johonkin, jota kuvittelen tasapainoksi. Pahaksi tilanne muodostuu vasta, jos en näe mitään tasapainon mahdollisuuksia. Jos pitäisi vain olla ja sietää asioita, joista itsekriitikkopuoleni hermostuu, niin... en kestä. Masennuskin on pakotie siinä vaiheessa.
Parilla sanalla sivusin puoliskon kanssa tätä terapian loppumista. Hän sanoi, että kyörää minut auton peräkontissa terapeutille, jos ne hiljaisuuteen jumiutumiset, joita mulla oli pari vuotta sitten, tulevat takaisin. En ollut tajunnut, että ne tilanteet olivat hänelle tosi piinallisia. Ne ajoittuivatkin mahdollisimman onnettomasti, saatoin juuri seksin jälkeen sanoa "mun pitäisi puhua" ja sitten sen puhumisilmoituksen jälkeen lakkasinkin puhumasta. Kun olin saanut toisen huomion, niin meninkin lukkoon, joko mielessäni ei liikkunut yhtään mitään tai sitten päässä kulki kaoottisesti ajatuksia siitä, miten se miettimäni puheenaihe on typerä ja mitätön tai suunnattoman tärkeä ja olennainen ja miten pitäisi aloittaa konkreettisella esimerkillä tai sittenkin yleistyksellä.
En tiedä, mitä ne kohtaukset oikein olivat psykologian termeillä. Iso pelko ja ahdistus niihin liittyi, kaksinkertaisesti oikeastaan. Pelkäsin puhumisen seurauksia - pelkäsin sitä, miten puolisko reagoisi niihin sanomiini asioihin, vaikka samaan aikaan tiesin, ettei olisi mitään konkreettista pelättävää. (Miehellä ei ole taipumus suuttua puheesta.) Pelkäsin myös pelkoa ja ahdistusta itsessäni, sitä että ne jäisivät päälle, en löytäisi sanoja enää ollenkaan, ei olisi yhteyttä minun ja puoliskon välillä eikä olisi edes yhteyttä minussa itsessäni (mitä silloin on, kun sanoja ei ole? miten paljon voi tajuta?).
Nyt terapian aikana näitä jumitumisia on ollut kotioloissa vain pari, terapiaa edeltävänä syksynä niitä oli monta, en tiedä, montako. Kymmenen? Viisitoista? Luulen, että ainakin osalti jumiutumiset ovat jonkinlaista taantumaa lapsuuteen ja vanhempien tunnemaailmaan. Eivät he puhuneet, eivät monestakaan asiasta. Eivät he puhuneet omista tunteistaankaan. Kovin monessa kohdin opin, että pitää vaieta. Ja vaikka tiedän nyt, että tietyistä asioista on pakko puhua (jos aikoo jonkinlaisessa luottamuksellisessa suhteessa elää), niin samaan aikaan koen vanhasta muistista, ettei ole lupa puhua.
Älä kuule, älä näe, älä puhu. - ne kolme apinaa, joista yksi peittää korvansa, toinen silmänsä, kolmas suunsa.
En ole halunnut kirjoittaa tänne blogille viime viikkoina. Lähinnä olen kai pelännyt, että kirjoittaminen voisi nostaa esiin taas jonkin vanhan jutun, josta yks kaks paljastuisi ylittämättömiä ongelmia. Tai löytäisin uuden ahdistuksenaiheen, joka jäisi kaivamaan ja kalvamaan ja toisi minulle (vaativalle) tyytymättömyyden tunnetta ja itsesyytöksiä.
Pitänee luottaa siihen, että asiat järjestyvät. It works if you work it - eikä work tässä nyt ole sellaista väkisin väännettyä puurtamista, vaan oman osuuden tekemistä.
Mitä olen ajatellut? Itsekriitikko-puoltani, lähinnä. Sitä miten on vaikea nähdä metsää puilta, kun se oma asenne on syyttävä ja soimaava. Pienissä asioissa sen huomaa. Esimerkiksi yritän askeltaa oikeammin kuin ennen, ja olen tyytymätön ja tuskainen, kun huomaan, että taas meni oikean jalan polvi yliojennukseen ja seison paino jalkaterän ulkosyrjällä. Sen sijaan, että kiittäisin itseäni siitä, että huomaan virheasennon, niin syytänkin itseäni siitä, etten heti saman tien ole oppinut sitä virheetöntä asentoa.
Hassua kyllä, päädyin viime viikonloppuna ajattelemaan, ettei itsekriitikkopuoleni olekaan kokonaan huono orjapiiskuri. En nyt jaksa selittää konkreettista tilannetta, mutta tajusin, että itsekriitikko saa minut myös hyvällä tavalla tarkaksi ja valppaaksi. En anna asioiden vain olla, en ainakaan kovin pitkään. Olen herkkä näkemään epäoikeudenmukaisuutta ja vääristymiä - ja kriitikko minussa pakottaa pyrkimään oikeudenmukaisuuteen ja johonkin, jota kuvittelen tasapainoksi. Pahaksi tilanne muodostuu vasta, jos en näe mitään tasapainon mahdollisuuksia. Jos pitäisi vain olla ja sietää asioita, joista itsekriitikkopuoleni hermostuu, niin... en kestä. Masennuskin on pakotie siinä vaiheessa.
Parilla sanalla sivusin puoliskon kanssa tätä terapian loppumista. Hän sanoi, että kyörää minut auton peräkontissa terapeutille, jos ne hiljaisuuteen jumiutumiset, joita mulla oli pari vuotta sitten, tulevat takaisin. En ollut tajunnut, että ne tilanteet olivat hänelle tosi piinallisia. Ne ajoittuivatkin mahdollisimman onnettomasti, saatoin juuri seksin jälkeen sanoa "mun pitäisi puhua" ja sitten sen puhumisilmoituksen jälkeen lakkasinkin puhumasta. Kun olin saanut toisen huomion, niin meninkin lukkoon, joko mielessäni ei liikkunut yhtään mitään tai sitten päässä kulki kaoottisesti ajatuksia siitä, miten se miettimäni puheenaihe on typerä ja mitätön tai suunnattoman tärkeä ja olennainen ja miten pitäisi aloittaa konkreettisella esimerkillä tai sittenkin yleistyksellä.
En tiedä, mitä ne kohtaukset oikein olivat psykologian termeillä. Iso pelko ja ahdistus niihin liittyi, kaksinkertaisesti oikeastaan. Pelkäsin puhumisen seurauksia - pelkäsin sitä, miten puolisko reagoisi niihin sanomiini asioihin, vaikka samaan aikaan tiesin, ettei olisi mitään konkreettista pelättävää. (Miehellä ei ole taipumus suuttua puheesta.) Pelkäsin myös pelkoa ja ahdistusta itsessäni, sitä että ne jäisivät päälle, en löytäisi sanoja enää ollenkaan, ei olisi yhteyttä minun ja puoliskon välillä eikä olisi edes yhteyttä minussa itsessäni (mitä silloin on, kun sanoja ei ole? miten paljon voi tajuta?).
Nyt terapian aikana näitä jumitumisia on ollut kotioloissa vain pari, terapiaa edeltävänä syksynä niitä oli monta, en tiedä, montako. Kymmenen? Viisitoista? Luulen, että ainakin osalti jumiutumiset ovat jonkinlaista taantumaa lapsuuteen ja vanhempien tunnemaailmaan. Eivät he puhuneet, eivät monestakaan asiasta. Eivät he puhuneet omista tunteistaankaan. Kovin monessa kohdin opin, että pitää vaieta. Ja vaikka tiedän nyt, että tietyistä asioista on pakko puhua (jos aikoo jonkinlaisessa luottamuksellisessa suhteessa elää), niin samaan aikaan koen vanhasta muistista, ettei ole lupa puhua.
Älä kuule, älä näe, älä puhu. - ne kolme apinaa, joista yksi peittää korvansa, toinen silmänsä, kolmas suunsa.
maanantai 11. toukokuuta 2009
Yksi nolo syy
Minulla oli yksi nolo syy terapian aloittamiseen. Nyt kun terapia on loppumassa, niin syy olisi edelleen olemassa.
Halusin terapian taustaturvaksi itselleni, kun oletin että terapian aikanaa (kolmessa vuodessa) varmasti tapahtuisi jokin mullistus vanhempieni voinnissa.
Mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Isä täyttää 86 kesäkuun alussa ja äiti 78 heinäkuussa. Siellä he asuvat, samassa asunnossa kuin 1960-luvulla. Kuulemma menevät päivän kerrallaan eteenpäin. En tiedä, voivatko kovin huonosti - eivät ainakaan minulle kerro huonosta voinnistaan.
Viimeksi kun kävin, niin isän puheet pyörivät koko ajan oman kuolemansa ympärillä (näin on ollut jo viimeiset viisi vuotta, vähintään). Miten hän odottaa lähtöä, joka saisi jo tulla. Miten hän ei halua muistotilaisuutta tai ilmoitusta lehteen.
Tunnen avuttomuutta, kun mietin vanhempien kuolemaa. Sinänsä heidän kuolemansa ei pelota, mutta se pelottaa, miten kuolema tulee. En mitenkään sietäisi sitä vaihtoehtoa, että jompi kumpi tai molemmat joutuisivat pitkiksi ajoiksi sairaalaan makaamaan. En sietäisi sitäkään, että äiti joutuisi vanhuksena opettelemaan elämistä yksin ensimmäistä kertaa elämässään.
Tunnen myös hirveää yksinäisyyttä. Ei ole ketään muuta jakamassa asioita. Ei sisaruksia tai lähisukulaisia. Siksi ajattelin terpiaa, ajattelin, että siinä olisi minulla tila ja ihminen, jolle puhua kuolema ja suru.
Mutta tämä ei nyt mennyt niin kuin olin suunnitellut.
Halusin terapian taustaturvaksi itselleni, kun oletin että terapian aikanaa (kolmessa vuodessa) varmasti tapahtuisi jokin mullistus vanhempieni voinnissa.
Mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Isä täyttää 86 kesäkuun alussa ja äiti 78 heinäkuussa. Siellä he asuvat, samassa asunnossa kuin 1960-luvulla. Kuulemma menevät päivän kerrallaan eteenpäin. En tiedä, voivatko kovin huonosti - eivät ainakaan minulle kerro huonosta voinnistaan.
Viimeksi kun kävin, niin isän puheet pyörivät koko ajan oman kuolemansa ympärillä (näin on ollut jo viimeiset viisi vuotta, vähintään). Miten hän odottaa lähtöä, joka saisi jo tulla. Miten hän ei halua muistotilaisuutta tai ilmoitusta lehteen.
Tunnen avuttomuutta, kun mietin vanhempien kuolemaa. Sinänsä heidän kuolemansa ei pelota, mutta se pelottaa, miten kuolema tulee. En mitenkään sietäisi sitä vaihtoehtoa, että jompi kumpi tai molemmat joutuisivat pitkiksi ajoiksi sairaalaan makaamaan. En sietäisi sitäkään, että äiti joutuisi vanhuksena opettelemaan elämistä yksin ensimmäistä kertaa elämässään.
Tunnen myös hirveää yksinäisyyttä. Ei ole ketään muuta jakamassa asioita. Ei sisaruksia tai lähisukulaisia. Siksi ajattelin terpiaa, ajattelin, että siinä olisi minulla tila ja ihminen, jolle puhua kuolema ja suru.
Mutta tämä ei nyt mennyt niin kuin olin suunnitellut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
