Tätä yritin sanoittaa tänään terapiassa:
Ne asiat joita eniten salaan, ovat monesti niitä jotka juuri tarvitsisi tuoda näkyviin (ei ehkä koko maailmalle, mutta edes luotetuimmille ihmisille). Salatuimmat asiat ovat hävettävimpiä ja häpeästä on kovin vaikea päästä irti ihan itsekseen yksin. Jos tuo sen häpeänsä näkösälle tarkasteltavaksi, voi kenties muuttua, tulla ehjemmäksi.
Häpeäni liittyvät olemukseeni, "vääränlaisuuteeni". Vaikka ulkoisesti näyttäisin miten naiselta, niin sisäisesti koen monesti itseni vajaaksi, huonoksi, vääräksi, oudoksi. Lueskelin tänään jotakin nettikeskustelua, jossa tahtomattaan lapseton nainen sanoi, että hän tuntee itsensä epänaiseksi nyt kun tietää, että normaalilla tavalla raskautuminen on mahdotonta. Hämmentävää - eikö hän ollut koskaan ennen kokenut moista? Olen suurimman osan elämääni kokenut ruumiini väärin toimivaksi ja itseni epänaiseksi, eikä noihin tuntemuksiin ole tarvittu mitään isoa yksittäistä selittäjää kuten lapsettomuutta (no, ehkä aikuisena parisuhteettomuus ja seurustelemattomuus ovat ajatuksissani olleet syy ja seuraus - olen viallinen eli en kelpaa kenellekään ja en kelpaa kenellekään, kun olen viallinen).
Olen herkkä aistimaan paheksuntaa tai arvostelua. Murrosiässä noita arvostelmia tuli kotoa ja koulusta. En ollut juurikaan muuttunut murkkuiästä (henkisesti siis), kun tulivat sairauspelot ja tavallaan häpeä häpeän päälle. Ihan lääkäreitten toimesta selviteltiin ruumiini kummallisuuksia. Ruumiissa oli ylipainoa, tauteja, huonoa kuntoa, finnejä, raskausarpia. Äly sai palkintoja, kiitettäviä kurssiarvosanoja. Ruumista ei ymmärtänyt tai hyväksynyt kukaan - en edes minä itse.
Tuntuu pahalta että puin näitä NYT, kun ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on rinnalla ihminen, joka ilmeisen vilpittömästi tykkää ruumiistani tällaisena kuin se on. NYT minulla ei ole hätää, mutta aiemmin on ollut ja nykyhetkessä ne vanhat olotilat pyörivät mielessä.
maanantai 28. huhtikuuta 2008
sunnuntai 27. huhtikuuta 2008
Vatkaan vaan samaa taas
Niin, olenhan minä saanut sanottua terapiassa ne isoimmat asiat. Olenko sitten päässyt niiden läpi tai niistä irti tai työstänyt ne häiritsemättömiksi, en tiedä.
Minun pitäisi lopettaa googlaaminen sinne tänne. Lueskelin äsken muutamaa vestibuliitti-aiheista juttua, eikä olo niistä varsinaisesti parantunut. Ja sitten vielä TherapiaFennica toteaa näin:
En osaa olla jossittelemättä tässä kohden, sillä jos tuo pitää kohdallani paikkaansa, niin se vuoden 1991 kondyloomanhoitorumba sairastutti minut. Lisäksi se sai aikaan ihan helvetinmoista ahdistusta ja gynekologipelon. Olin siis silloin mennyt YTHS:n lääkärille epämääräisten virtsatievaivojen, alavatsakipujen ja kirvelyjen takia. Virtsasta ei löytynyt mitään, sain jotakin aineenvaihduntaan vaikuttavia pillereitä, mutta ne eivät auttaneet. Minut lähetettiin ultraäänitutkimuksiin ja virtsaputken tähystykseen (jälkimmäinen oli melkoisen kivulias toimenpide). Ultrassa näkyi kysta munasarjassa, ja sain pikalähetteen paikallisen keskussairaalan naistentautien poliklinikalle. Siellä oli sitten päivystävä gynekologi, keski-ikäinen mies, ja ensimmäinen gynekologikäyntini ikinä. Jännitin niin paljon, etten osannut jännitykseltäni edes sanoa, että jännittää. Lääkäri runnoi sisuksiini jonkin tähystimen (?), operaatio oli sitä virtsaputken täyhystystä kivuliaampi. Siinä sivussa hän löysi myös kondyloomia ulkoisilta limakalvoilta. Jälkikäteen minulla kulki mustelmavyö alavatsan päällä (hän kun myös tunnusteli munasarjat) ja vuosin verta ja mulla oli paitsi syöpäepäilys myös tieto sukupuolitaudista - jonka olin saanut ihan ilman seksiä noin vaan lennosta nappaamalla.
Kuukauden päästä oli jatkotutkimus. Lääkäri oli toinen, nuori naiskandi, joka marssitti diagnoosinsa tueksi lauman lääketieteen opiskelijoita. Makasin siinä tuolissa koivet levällään ja valkotakit vakuuttivat: kysta oli kadonnut. Kondyloomat päätettiin hoitaa laserilla pois (poliklinikalla, nukutuksessa). Papanäyte oli puhdas.
Ja tästä eteenpäin oireet jatkuivat edelleen, mutta olin päätellyt, että niistä on ihan turha selittää mitään. Annoin olla. Koitin toipua edellisistä tutkimuksista. Taidan toipua niistä edelleen.
Jos voisi valita jotakin hetkiä elämästään pois, niin noista toisen opiskeluvuoden tutkimuksista ei seurannut mitään hyvää. Mutta kun en pääse aikakoneella säätämään niitä olemattomiinkaan... Ilman noita juttuja olisin luultavasti vähän enemmän sovussa kroppani kanssa ja osaisin hoitaakin itseäni paremmin. Esimerkiksi olisin uskaltanut mennä lääkäriin hiukan aikaisemmin.
Minun pitäisi lopettaa googlaaminen sinne tänne. Lueskelin äsken muutamaa vestibuliitti-aiheista juttua, eikä olo niistä varsinaisesti parantunut. Ja sitten vielä TherapiaFennica toteaa näin:
"Vulvassa sijaitsevat kondyloomat eivät muodosta suurta riskiä maligniteetin suhteen ja niiden hoidossa kannattaa olla melko konservatiivinen. Liian aggressiivisella hoidolla saatetaan aiheuttaa pahempia oireita (vulvodynia, vestibuliitti), kuin itse tauti aiheuttaa."
En osaa olla jossittelemättä tässä kohden, sillä jos tuo pitää kohdallani paikkaansa, niin se vuoden 1991 kondyloomanhoitorumba sairastutti minut. Lisäksi se sai aikaan ihan helvetinmoista ahdistusta ja gynekologipelon. Olin siis silloin mennyt YTHS:n lääkärille epämääräisten virtsatievaivojen, alavatsakipujen ja kirvelyjen takia. Virtsasta ei löytynyt mitään, sain jotakin aineenvaihduntaan vaikuttavia pillereitä, mutta ne eivät auttaneet. Minut lähetettiin ultraäänitutkimuksiin ja virtsaputken tähystykseen (jälkimmäinen oli melkoisen kivulias toimenpide). Ultrassa näkyi kysta munasarjassa, ja sain pikalähetteen paikallisen keskussairaalan naistentautien poliklinikalle. Siellä oli sitten päivystävä gynekologi, keski-ikäinen mies, ja ensimmäinen gynekologikäyntini ikinä. Jännitin niin paljon, etten osannut jännitykseltäni edes sanoa, että jännittää. Lääkäri runnoi sisuksiini jonkin tähystimen (?), operaatio oli sitä virtsaputken täyhystystä kivuliaampi. Siinä sivussa hän löysi myös kondyloomia ulkoisilta limakalvoilta. Jälkikäteen minulla kulki mustelmavyö alavatsan päällä (hän kun myös tunnusteli munasarjat) ja vuosin verta ja mulla oli paitsi syöpäepäilys myös tieto sukupuolitaudista - jonka olin saanut ihan ilman seksiä noin vaan lennosta nappaamalla.
Kuukauden päästä oli jatkotutkimus. Lääkäri oli toinen, nuori naiskandi, joka marssitti diagnoosinsa tueksi lauman lääketieteen opiskelijoita. Makasin siinä tuolissa koivet levällään ja valkotakit vakuuttivat: kysta oli kadonnut. Kondyloomat päätettiin hoitaa laserilla pois (poliklinikalla, nukutuksessa). Papanäyte oli puhdas.
Ja tästä eteenpäin oireet jatkuivat edelleen, mutta olin päätellyt, että niistä on ihan turha selittää mitään. Annoin olla. Koitin toipua edellisistä tutkimuksista. Taidan toipua niistä edelleen.
Jos voisi valita jotakin hetkiä elämästään pois, niin noista toisen opiskeluvuoden tutkimuksista ei seurannut mitään hyvää. Mutta kun en pääse aikakoneella säätämään niitä olemattomiinkaan... Ilman noita juttuja olisin luultavasti vähän enemmän sovussa kroppani kanssa ja osaisin hoitaakin itseäni paremmin. Esimerkiksi olisin uskaltanut mennä lääkäriin hiukan aikaisemmin.
lauantai 26. huhtikuuta 2008
Mitä pitikin
Tämän olen huomannut ennenkin: ahdistukseni - olivat ne miten rajuja tahansa - ovat selkeärajaisempia kuin ennen.
Hiphei. Kiva että alkavat ja loppuvat, eivät vaan pyöri päässä...
Yllätin itseni tänään ajattelemasta, että olen terapiassa käynyt läpi sen mitä pitikin. Etenkin viimeisimmän vuoden aikana olen ollut likellä asioita, joiden tähden terapia tuntui välttämättömältä. Siis: on ollut pakko purkaa vanhoja työahdistuksia ja samoin on ollut pakko selvitellä oloja, jotka liittyvät "väärään" naiseuteen ja oman itsen häpeämiseen.
Toki olisi paljon muutakin. Olen aika lailla huono suojautumaan tai puolustamaan itseäni - ratkaisen ristiriitoja lähinnä pakenemalla paikalta, ja se ei esim. työmaalla ole edes erityisen mahdollista. Vieläkin pelkään olla muuta kuin kiltti tyttö, nöyristelen, koitan olla mukava joka suuntaan. Mutta tuo tuntuu tavallaan pikkujutulta kumminkin. Sitä paitsi en enää ihan kaikilla elämänalueilla ole erityisen kiltti.
Mitä enemmän uskallan näyttää aidon minäni, sitä helpompaa on elää. Kovin helposti vaan luisun kohtelemaan itseäni samalla tavalla kuin vanhempani ovat kohdelleet minua. Ja heti kun otan äidin ja isän äänen mittatikuksi, niin kutistun siksi lettipäätytöksi, joka ei heidän silmissään olisi koskaan saanut kasvaa naiseksi.
Hiphei. Kiva että alkavat ja loppuvat, eivät vaan pyöri päässä...
Yllätin itseni tänään ajattelemasta, että olen terapiassa käynyt läpi sen mitä pitikin. Etenkin viimeisimmän vuoden aikana olen ollut likellä asioita, joiden tähden terapia tuntui välttämättömältä. Siis: on ollut pakko purkaa vanhoja työahdistuksia ja samoin on ollut pakko selvitellä oloja, jotka liittyvät "väärään" naiseuteen ja oman itsen häpeämiseen.
Toki olisi paljon muutakin. Olen aika lailla huono suojautumaan tai puolustamaan itseäni - ratkaisen ristiriitoja lähinnä pakenemalla paikalta, ja se ei esim. työmaalla ole edes erityisen mahdollista. Vieläkin pelkään olla muuta kuin kiltti tyttö, nöyristelen, koitan olla mukava joka suuntaan. Mutta tuo tuntuu tavallaan pikkujutulta kumminkin. Sitä paitsi en enää ihan kaikilla elämänalueilla ole erityisen kiltti.
Mitä enemmän uskallan näyttää aidon minäni, sitä helpompaa on elää. Kovin helposti vaan luisun kohtelemaan itseäni samalla tavalla kuin vanhempani ovat kohdelleet minua. Ja heti kun otan äidin ja isän äänen mittatikuksi, niin kutistun siksi lettipäätytöksi, joka ei heidän silmissään olisi koskaan saanut kasvaa naiseksi.
perjantai 25. huhtikuuta 2008
Lätinää eilisestä, taas
Terapeutti on käsittämätön tyyppi.
Hän sanoi ymmärtävänsä, kun kerroin, mitä mietin 1990-luvun lopulla (ajattelin että mieluummin tappaisin itseni, kuin joutuisin vielä menemään gynekologille). Myöhemmin aloin ajatella, että mieluummin tappaisin itseni kuin joutuisin kouluun opettajaksi.
Jos joku tulisi minulle puhumaan moista, niin pitäisin häntä pateettisena teini-ikäisenä. Mutta silti tiedän, että olen noiden ajatusten suhteen ollut ihan vakavissani. (Hetkinen, hm, vuodesta -96 vuoteen -02 en tosiaankaan käynyt gynekologilla.) Jälkimmäinen päätös on edelleen voimassa, mutta uskoakseni sen toteuttamiseen on muita keinoja kuin itsemurha.
Niin että... Jossittelu on turhaa. Silti tuntuu, että olen hukannut aikaa, olisi pitänyt jo muutama vuosi aiemmin selvitellä näitä oloja ja oireita siellä gynekologilla. Mutta en vaan pystynyt aiemmin. Ihan turha minun on nyt moittia itseäni. Eilinen vaati käsittämättömän ison henkisen väännön. Eh, jossakin tämän viikon pikku-uutisessa sanottiin, että ihmiset häpeävät ummetustaan eivätkä kehtaa kertoa siitä lääkärille. No niin, on meitä moneksi.
Terpalle päivittelin sitä, että jos kerran pitää olla jokin pysyväisvaiva, niin se saisi mielellään kiitos olla sellainen, jota voisi ääneen tilittää työmaan kahvipöydässä. Olen ollut siellä keskellä suolen toiminta -keskustelua ja migreeni-keskustelua ja ihottuma-keskustelua. En kumminkaan taida sinne kantaa omaa osuuttani. Kuulkaas kun mulla on tälläinen seksiongelma. Naiminen sattui viimeksi taas, kun en huomannutkaan laittaa puudutusrasvaa tarpeeksi.
Voihan sitä tietty päänsä sisälle miettiä reaktioita. Hih.
Hän sanoi ymmärtävänsä, kun kerroin, mitä mietin 1990-luvun lopulla (ajattelin että mieluummin tappaisin itseni, kuin joutuisin vielä menemään gynekologille). Myöhemmin aloin ajatella, että mieluummin tappaisin itseni kuin joutuisin kouluun opettajaksi.
Jos joku tulisi minulle puhumaan moista, niin pitäisin häntä pateettisena teini-ikäisenä. Mutta silti tiedän, että olen noiden ajatusten suhteen ollut ihan vakavissani. (Hetkinen, hm, vuodesta -96 vuoteen -02 en tosiaankaan käynyt gynekologilla.) Jälkimmäinen päätös on edelleen voimassa, mutta uskoakseni sen toteuttamiseen on muita keinoja kuin itsemurha.
Niin että... Jossittelu on turhaa. Silti tuntuu, että olen hukannut aikaa, olisi pitänyt jo muutama vuosi aiemmin selvitellä näitä oloja ja oireita siellä gynekologilla. Mutta en vaan pystynyt aiemmin. Ihan turha minun on nyt moittia itseäni. Eilinen vaati käsittämättömän ison henkisen väännön. Eh, jossakin tämän viikon pikku-uutisessa sanottiin, että ihmiset häpeävät ummetustaan eivätkä kehtaa kertoa siitä lääkärille. No niin, on meitä moneksi.
Terpalle päivittelin sitä, että jos kerran pitää olla jokin pysyväisvaiva, niin se saisi mielellään kiitos olla sellainen, jota voisi ääneen tilittää työmaan kahvipöydässä. Olen ollut siellä keskellä suolen toiminta -keskustelua ja migreeni-keskustelua ja ihottuma-keskustelua. En kumminkaan taida sinne kantaa omaa osuuttani. Kuulkaas kun mulla on tälläinen seksiongelma. Naiminen sattui viimeksi taas, kun en huomannutkaan laittaa puudutusrasvaa tarpeeksi.
Voihan sitä tietty päänsä sisälle miettiä reaktioita. Hih.
torstai 24. huhtikuuta 2008
Diagnoosi
Olen hengissä, väsynyt ja ristiriitaisessa mielentilassa.
Jännitys ja pelko ennen lääkäriä oli melkein kohtuuton. En ole ennen huomannut, että jännitys alkaa oksettaa. Leikittelin silläkin mahdollisuudella, että livistäisin vain paikalta. Ajat olivat myöhässä ja minulla oli ruhtinaallisesti aikaa odotella ennen kuin pääsin sisälle, ympärillä oli sellainen puunattu steriili lääkäriasemaympäristö, paljon kaikuvia käytäviä ja lasia. Kovaa.
Lääkäri oli ihan ookoo - ja tämä on minun mittakaavallani jo iso kehu. Hän vaikutti ihan läsnäolevalta ja kuuntelevalta. Itsekin kaiken tutinatärinäjännityksen keskellä sentään muistin sanoa pääasiat.
En tiedä olisinko surullinen vai iloinen. Toistaiseksi olen ollut vain väsynyt. Menin nukkumaan puolilta öin, en heti nukahtanut. Heräsin puoli neljän aikaan valvomaan ja miettimään. Nukahdin hetkeksi ja sitten kännykkäherätys jo pärisi ennen seitsemää.
Olen ilmeisesti ihan ketterä kotitarvediagnosoija. Gynekologi totesi, että minulla on vestibuliitti. Niin, pari viikkoa sitten olin ihan itse päätynyt samaan, silloin olivat silmäni auenneet tajuamaan, että vestibuliittiin kuuluu monesti myös vaikeuksia tamponin käytössä. Kohdallani ei voi puhua tamponin käytön vaikeuksista, kun kaikenlainen käyttö on ollut mahdotonta... Paketit ovat päätyneet roskiin sen jälkeen kun olen ensin toiveikkaasti yritellyt muutaman puikulan kanssa ja taas muistanut, että eieiei, mahdotonta, sattuu.
Tai imperfektissä tuo äskeinen. En tiedä, miltä tuntuisi nyt. En ole taas yrittänytkään käyttää tamponeja muutamaan vuoteen.
No, ehkä voin elää ilman tamponeja tai kuukuppitemppuilua.
Kohdallani kivut eivät tällä hetkellä ole kovin isoja (näin ihan oikeasti ja itseäni vähättelemättä). Esimerkiksi tämänpäiväinen tutkimus ei tehnyt erityisen kipeää. Vaikka pumpulipuikkotestissä paikallistin kipukohtia, niin gynekologi sai muuten työnsä tehtyä ihan sujuvasti. Eivät krampanneet lihakset, ei tarvinnut purra hampaita yhteen. Lääkäri sanoi, ettei minulla ole hätää - hänellä on ollut vastaanotolla tilanteita, joissa tutkimus on pitänyt keskeyttää kipujen takia. Hän piti myös todennäköisenä, että kipuni olisivat aiemmin olleet pahemmat, mutta kun en ole elänyt parisuhteessa enkä ollut yhdynnöissä, niin vestibuliitin aiheuttamat kivut ovat jääneet huomaamatta (ei niitä oireita ole ollutkaan tiettynä aikana muita kuin tuo tamponiongelma, jota olen ratkaissut käyttämällä siteitä).
Kipuja isompi ongelma on puhtaasti pään sisäinen. Olen kuluttanut kauheasti energiaa kipujen tarkkailuun ja yhdyntöjen jännittämiseen. Lääkärille sanoinkin, että pelkään kai eniten sitä, että joskus joutuisin kipujen takia pyytämään miestä lopettamaan yhdynnän. Tajuaisiko mies sen loukkaukseksi? Miltä minusta tuntuisi? Kun jo näiden siedettävien kipujen kanssa tunnen olevani vähän vammainen ja huono, niin mitä sitten jos oireet pahenisivat?
Helvetti kun seksi esitetään niin valtavan helppona asiana. Sitä pitäisi naida napsauttaa harva se päivä jotta olisi viriilin ja aktiivisen kansalaisen kuosissa. Jopas on parisuhteessakin jotain pielessä, jos yhdynnät eivät huvita - kyllä sitä pitäisi huvittaa tai vaikkei huvittaisikaan, niin silti kuuluisi, muutenhan sitä voi toinen tulla tyytymättömäksi. Ja ettei koko kipukin olisi vaan asennevamma, merkki omasta kehittymättömyydestä ja seksuaalisesta keskeneräisyydestä.
Joojoojoo. Tuo äskeinen kappale livahti itsesensorin sormien lävitse, enkä jaksa sitä poiskaan pyyhkiä. Olin menossa tähän:
Huomasin että minulle oli valtavan tärkeää tämä: lääkäri esitti lopulta opitmistisen arvion jatkosta. Jos ne muutamat yliherkät hermopäätteet emättimen ympärillä saadaan rauhoittumaan, niin parissa vuodessa tätä vaivaa ei enää pitäisi olla. Rauhoittuminen tarkoittaa nyt sitä, että sain puudutusgeelireseptin ja sivelen geeliä kipupisteisiin ennen yhdyntää.
Taidan olla vähän hullu. Pari vuotta nimittäin kuulosti lyhyeltä ajalta. Minun ahdistukseni laukesi viimeksi siitä, että ajattelin nämä olotilat ja ongelmat koko loppuelämän jatkuviksi. Ehdin miettiä sitäkin, mitä tapahtuisi jos jostain syystä eroaisimme. Enhän minä ikinä tällä kropalla ja mielellä pystyisi kenenkään kansssa parisuhteeseen - noin keskimäärin miehet käsittääkseni preferoivat enemmän yhdyntäseksiä kuin puolisoni tekee.
En nyt tiedä, onko minulla ollut sairaan hyvä vai sairaan huono tuuri. Sairaan hyvää tässä voisi olla se, että yhdyntäongelmat tulivat esiin näin myöhään - jos olisin parikymppisenä yrittänyt suhdetta (siis silloin kun olin sairaan kipeä pelkkien gynekologin tutkimusten ja tamponien takia), niin olisin hajottanut itseäni pahasti. Sairaan huonoa tässä on koko tauti, tietysti. Minun on ihan tarpeeksi mutkikasta yrittää päästä omien estojeni ja ahdistusteni läpi, miksi pitää vielä kokea fyysistä kipuakin asiasta, joka suurimmalta osalta ihmisiä hoituu kivuitta?
Jännitys ja pelko ennen lääkäriä oli melkein kohtuuton. En ole ennen huomannut, että jännitys alkaa oksettaa. Leikittelin silläkin mahdollisuudella, että livistäisin vain paikalta. Ajat olivat myöhässä ja minulla oli ruhtinaallisesti aikaa odotella ennen kuin pääsin sisälle, ympärillä oli sellainen puunattu steriili lääkäriasemaympäristö, paljon kaikuvia käytäviä ja lasia. Kovaa.
Lääkäri oli ihan ookoo - ja tämä on minun mittakaavallani jo iso kehu. Hän vaikutti ihan läsnäolevalta ja kuuntelevalta. Itsekin kaiken tutinatärinäjännityksen keskellä sentään muistin sanoa pääasiat.
En tiedä olisinko surullinen vai iloinen. Toistaiseksi olen ollut vain väsynyt. Menin nukkumaan puolilta öin, en heti nukahtanut. Heräsin puoli neljän aikaan valvomaan ja miettimään. Nukahdin hetkeksi ja sitten kännykkäherätys jo pärisi ennen seitsemää.
Olen ilmeisesti ihan ketterä kotitarvediagnosoija. Gynekologi totesi, että minulla on vestibuliitti. Niin, pari viikkoa sitten olin ihan itse päätynyt samaan, silloin olivat silmäni auenneet tajuamaan, että vestibuliittiin kuuluu monesti myös vaikeuksia tamponin käytössä. Kohdallani ei voi puhua tamponin käytön vaikeuksista, kun kaikenlainen käyttö on ollut mahdotonta... Paketit ovat päätyneet roskiin sen jälkeen kun olen ensin toiveikkaasti yritellyt muutaman puikulan kanssa ja taas muistanut, että eieiei, mahdotonta, sattuu.
Tai imperfektissä tuo äskeinen. En tiedä, miltä tuntuisi nyt. En ole taas yrittänytkään käyttää tamponeja muutamaan vuoteen.
No, ehkä voin elää ilman tamponeja tai kuukuppitemppuilua.
Kohdallani kivut eivät tällä hetkellä ole kovin isoja (näin ihan oikeasti ja itseäni vähättelemättä). Esimerkiksi tämänpäiväinen tutkimus ei tehnyt erityisen kipeää. Vaikka pumpulipuikkotestissä paikallistin kipukohtia, niin gynekologi sai muuten työnsä tehtyä ihan sujuvasti. Eivät krampanneet lihakset, ei tarvinnut purra hampaita yhteen. Lääkäri sanoi, ettei minulla ole hätää - hänellä on ollut vastaanotolla tilanteita, joissa tutkimus on pitänyt keskeyttää kipujen takia. Hän piti myös todennäköisenä, että kipuni olisivat aiemmin olleet pahemmat, mutta kun en ole elänyt parisuhteessa enkä ollut yhdynnöissä, niin vestibuliitin aiheuttamat kivut ovat jääneet huomaamatta (ei niitä oireita ole ollutkaan tiettynä aikana muita kuin tuo tamponiongelma, jota olen ratkaissut käyttämällä siteitä).
Kipuja isompi ongelma on puhtaasti pään sisäinen. Olen kuluttanut kauheasti energiaa kipujen tarkkailuun ja yhdyntöjen jännittämiseen. Lääkärille sanoinkin, että pelkään kai eniten sitä, että joskus joutuisin kipujen takia pyytämään miestä lopettamaan yhdynnän. Tajuaisiko mies sen loukkaukseksi? Miltä minusta tuntuisi? Kun jo näiden siedettävien kipujen kanssa tunnen olevani vähän vammainen ja huono, niin mitä sitten jos oireet pahenisivat?
Helvetti kun seksi esitetään niin valtavan helppona asiana. Sitä pitäisi naida napsauttaa harva se päivä jotta olisi viriilin ja aktiivisen kansalaisen kuosissa. Jopas on parisuhteessakin jotain pielessä, jos yhdynnät eivät huvita - kyllä sitä pitäisi huvittaa tai vaikkei huvittaisikaan, niin silti kuuluisi, muutenhan sitä voi toinen tulla tyytymättömäksi. Ja ettei koko kipukin olisi vaan asennevamma, merkki omasta kehittymättömyydestä ja seksuaalisesta keskeneräisyydestä.
Joojoojoo. Tuo äskeinen kappale livahti itsesensorin sormien lävitse, enkä jaksa sitä poiskaan pyyhkiä. Olin menossa tähän:
Huomasin että minulle oli valtavan tärkeää tämä: lääkäri esitti lopulta opitmistisen arvion jatkosta. Jos ne muutamat yliherkät hermopäätteet emättimen ympärillä saadaan rauhoittumaan, niin parissa vuodessa tätä vaivaa ei enää pitäisi olla. Rauhoittuminen tarkoittaa nyt sitä, että sain puudutusgeelireseptin ja sivelen geeliä kipupisteisiin ennen yhdyntää.
Taidan olla vähän hullu. Pari vuotta nimittäin kuulosti lyhyeltä ajalta. Minun ahdistukseni laukesi viimeksi siitä, että ajattelin nämä olotilat ja ongelmat koko loppuelämän jatkuviksi. Ehdin miettiä sitäkin, mitä tapahtuisi jos jostain syystä eroaisimme. Enhän minä ikinä tällä kropalla ja mielellä pystyisi kenenkään kansssa parisuhteeseen - noin keskimäärin miehet käsittääkseni preferoivat enemmän yhdyntäseksiä kuin puolisoni tekee.
En nyt tiedä, onko minulla ollut sairaan hyvä vai sairaan huono tuuri. Sairaan hyvää tässä voisi olla se, että yhdyntäongelmat tulivat esiin näin myöhään - jos olisin parikymppisenä yrittänyt suhdetta (siis silloin kun olin sairaan kipeä pelkkien gynekologin tutkimusten ja tamponien takia), niin olisin hajottanut itseäni pahasti. Sairaan huonoa tässä on koko tauti, tietysti. Minun on ihan tarpeeksi mutkikasta yrittää päästä omien estojeni ja ahdistusteni läpi, miksi pitää vielä kokea fyysistä kipuakin asiasta, joka suurimmalta osalta ihmisiä hoituu kivuitta?
keskiviikko 23. huhtikuuta 2008
Vanhat tutut jutut
Liki huvittuneena olen tänään pannut merkille, miten tietyt omituiset tapani oikein rehottavat. Yks kaks olen nyppinyt toisen kulmakarvani melkein olemattomiin. Hiuksia revin myös, pieninä tukkoina.
Pelkään sitä etten osaa ilmaista itseäni huomenna. Pelkään että poistun vastaanotolta ja puolessa välissä kotimatkaa huomaan tajuavani, mitä kaikkea jäikään sanomatta.
No höh. Ajoittain muistan, että ainahan voin mennä uudestaan, jos täysin jumitun tällä kertaa. Menen vaikka sitten jollekulle toiselle. Tai jätän selvittelyn toistaiseksi jäihin - ehkä ei ole vieläkään tämän aika, jos ahdistus on ihan hallitsematonta.
Pelkään sitä etten osaa ilmaista itseäni huomenna. Pelkään että poistun vastaanotolta ja puolessa välissä kotimatkaa huomaan tajuavani, mitä kaikkea jäikään sanomatta.
No höh. Ajoittain muistan, että ainahan voin mennä uudestaan, jos täysin jumitun tällä kertaa. Menen vaikka sitten jollekulle toiselle. Tai jätän selvittelyn toistaiseksi jäihin - ehkä ei ole vieläkään tämän aika, jos ahdistus on ihan hallitsematonta.
Ahist-
Voi päh. Iltavuoropäivä, kohta töihin.
Aamulla olin ihan kunnossa. Nyt juuri ahdistaa asteikolla 0-10 noin 9,5.
Kaikki menee ihan hyvin niin kauan kuin en ajattele tippaakaan huomista. Sitten jos mieleni harhautuu miettimään sitä, mitä minun pitäisi taustaksi lääkärille kertoa, niin ahdistun.
Minun on kovin vaikea uskoa, että huominen voisi johtaa yhtään mihinkään hyvään. Tähän mennessä mikään epälukuisista gynekologikäynneistäni ei ole auttanut siihen minun varsinaiseen ongelmaani.
Mikä se minun ongelmani on? En tiedä. Ehkä se edelleen aina vaan on se, etten haluaisi olla tässä kropassa. Olen eksyksissä kipujen ja vaihtelevien olotilojen keskellä, ja tuntuu että kaikki muut ovat kartalla ja osaavat suuntia eivätkä edes tajua sitä, että voisi olla eksynyt itseensä.
Aamulla olin ihan kunnossa. Nyt juuri ahdistaa asteikolla 0-10 noin 9,5.
Kaikki menee ihan hyvin niin kauan kuin en ajattele tippaakaan huomista. Sitten jos mieleni harhautuu miettimään sitä, mitä minun pitäisi taustaksi lääkärille kertoa, niin ahdistun.
Minun on kovin vaikea uskoa, että huominen voisi johtaa yhtään mihinkään hyvään. Tähän mennessä mikään epälukuisista gynekologikäynneistäni ei ole auttanut siihen minun varsinaiseen ongelmaani.
Mikä se minun ongelmani on? En tiedä. Ehkä se edelleen aina vaan on se, etten haluaisi olla tässä kropassa. Olen eksyksissä kipujen ja vaihtelevien olotilojen keskellä, ja tuntuu että kaikki muut ovat kartalla ja osaavat suuntia eivätkä edes tajua sitä, että voisi olla eksynyt itseensä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
