Sanoin tänään terapiassa ääneen sen, mitä viime viikkoina olen hiljaa mielessäni ajatellut: olen toipunut tästä masennuksesta, en enää ole masentunut.
En muista, milloin viimeksi makasin kotona sohvalla itkemässä. Tuossa puolitoista vuotta sitten olivat itkuttomat päivät harvinaisia. On kiinnostavaa musiikkia, kirjoja, elokuvia, teatteria. Saan lähdettyä keikalle, leffaan, teatteriin. Ystävän kutsuminen kylään ei saa aikaan ahdistusta tai siivouspaniikkia. En muista milloin viimeksi olen mielessäni kehitellyt käsittämättömän kiukun puoliskoa kohtaan. Pystyn lukemaan kokonaisia romaaneja. En mieti vapaalla työasioita.
Hitto. Tästä näemmä taas toipuu. Voi kokea iloa. Voi olla väsymättä älyttömästi, voi olla hautomatta ahdistavia asioita jatkuvasti, voi nukkua öitä hyvin, voi kävellä ulkona ilman 20 kilon henkistä reppua.
Pelottaa kirjoittaa tätä, sillä jokin taikausko pitäisi turvallisempana olla ihan hipihiljaa (ja varmuuden vuoksi vähän surkeana).
Olen pelännyt masennuksen yltymistä eniten viime syksynä, kun tuli monta isoa muutosta kerralla enkä ollut edellisestäkään mullistuksesta vielä ihan voimissani. Masennukseni ovat noudattaneet tiettyä kaavaa: ensin on iso mullistus (ensimmäisellä kerralla siirtyminen opiskelusta töihin yhdistettynä muuttoon vieraalle paikkakunnalle, toisella kerralla siirtyminen eri työpaikkaan ja taas vieraalle paikkakunnalle, kolmannella kerralla muutto avoliittoon ja yhteiseen asuntoon). Kaksi tai kolme kuukautta ison mullistuksen jälkeen olen alkanut masentua, kaikki uuden into on ollut poissa, kaikki toivokin on yks kaks ollut poissa, on vain ollut harmaata ja itkuista. Nyt on jo yli puoli vuotta häistä ja muutosta, jos vanhaa kaavaa noudattaisin, niin minun pitäisi jo olla masentunut. Vaan enpäs olekaan. Hähhää.
Vissiin tässäkin pääkopassa tapahtuu muutoksia.
perjantai 29. helmikuuta 2008
torstai 28. helmikuuta 2008
Juu ei
Että voi yksinkertaisten päätösten tekeminen olla vaikeaa. Tässä ei edes ole kysymys isosta asiasta.
Tekisi kovasti mieleni mennä keikalle. Laiskottaa vaan armottomasti eikä laiskotuksen vallassa huvittaisi vääntäytyä bussilla keskustaan ja jonottaa sisäänpääsyä eikä järjestää itseään sitten yömyöhällä käänteisessä järjestyksessä takaisin.
Niin ja keikaus pitäisi tehdä yksin, kun puolisko pitää Kuulaa lievän vastenmielisenä tai ainakin mielenkiinnottomana. On tylsää notkua yksin baarissa odottamassa keikan alkamista, mutta vieraitten seuraan lyöttäytyminen taas nostaa ihan liikaa sosiaalista ahdistusta. Baaritiskillekään en halua, kun en tykkää juoda yksin. Sitä paitsi huomenna on työpäivä ja nykyisellä alkoholinkulutuksellani (ehkä kaksi viinilasillista viimeisimmän vuoden aikana) en taitaisi jaksaa edes yhtä olutta.
Noh, jos tätä vielä pari tuntia vatustelen, niin ehtivät aloittaa ilman minua.
Tekisi kovasti mieleni mennä keikalle. Laiskottaa vaan armottomasti eikä laiskotuksen vallassa huvittaisi vääntäytyä bussilla keskustaan ja jonottaa sisäänpääsyä eikä järjestää itseään sitten yömyöhällä käänteisessä järjestyksessä takaisin.
Niin ja keikaus pitäisi tehdä yksin, kun puolisko pitää Kuulaa lievän vastenmielisenä tai ainakin mielenkiinnottomana. On tylsää notkua yksin baarissa odottamassa keikan alkamista, mutta vieraitten seuraan lyöttäytyminen taas nostaa ihan liikaa sosiaalista ahdistusta. Baaritiskillekään en halua, kun en tykkää juoda yksin. Sitä paitsi huomenna on työpäivä ja nykyisellä alkoholinkulutuksellani (ehkä kaksi viinilasillista viimeisimmän vuoden aikana) en taitaisi jaksaa edes yhtä olutta.
Noh, jos tätä vielä pari tuntia vatustelen, niin ehtivät aloittaa ilman minua.
keskiviikko 27. helmikuuta 2008
Tuttavalliset paneskelut
Postiluukusta tipahti tänään lehti, jossa Heli Roiha tilitti kahden vuoden selibaattiaan (näemmä myös toisaalla blogoslaviassa on luettu sama juttu).
Anteeksi kun junnaan samoja asioita, mutta minulla on tällä blogilla diktaattorin oikeudet junnata vaan. Imagen jutun jälkeen oli pakko taas kerran ihmetellä, miten oikein hahmotan olemistani ja itseäni.
Kolumnissa Roiha kirjoittaa"kyllästyin tuttavallisiin paneskeluihin ihmisten kanssa, joiden kanssa olisin ihan yhtä hyvin voinut olla panematta".
Niin. Mutta kun. Ei tuollaisia ihmisiä ole minulle olemassa. Seksi sisältää niin ison paljastumisen uhan / mahdollisuuden, ettei mitään "tuttavallista paneskelua" ole. Edes seksi puolison kanssa (hetkinen, seitsemäs tuttavuusvuosi menossa) ei ole tuttavallista paneskelua, vaan joka kerralla hiukan hämmentävää. Aina on hetki, kaksi, tai kolme, jolloin haluaisin piiloutua tai haluaisin manuaalin olemiseeni. Hetkiä jolloin epämääräisesti luulen, että olen jollain lailla "väärin". Toisia hetkiä, joilloin unohdan ajatella väärää tai oikeaa. Kolmansia hetkiä, jolloin kuulen omat ääneni jostakin etäältä ja huvitun niistä.
En ole ikinä harrastanut seksiä kännissä, en edes lievässä humalassa. Silloin kun yritin hoitaa neitsyyttä pois kuleksimasta, hain rohkaisua ryypystä ja toisesta (ja kolmannesta). Ne kerrat vaan eivät johtaneet ihan yhdyntään.
Ensimmäisen vuoden seksielämääni (ikää 31, hetikohta 32) olin joka kerta seksin jälkeen päivän tai pari sekaisin. Siis mieli ja ruumis irti nykyhetkestä, molemmat kiinnittyneinä siihen viimeisimpään kertaan (tai tulevan fantasiointiin). Onnekseni opiskelin tuolloin, näennäisesti istuin luokkahuoneessa, pää oleili muualla. Onnekseni meillä ei ihan jokapäiväinen seksielämä ollut, muuten olisin kai hukannut todellisuuden kokonaan.
Minulla on ainakin yksi vielä seksiäkin yksityisempi asia: laulaminen. En ole ikinä laulanut puolison kuullen. Koulun pakollisten numerolaulujen jälkeen en ole tainnut laulaa yhtään kenenkään kuullen. Pienenä (ennen kouluikää) nautin laulamisesta, pidin omia leikkikonsertteja ja "sävelsin" omia kappaleita. Koulussa tulin kai nolatuksi (en muista). Laulaminen muuttui salaiseksi. Joskus vieläkin saatan laulaa yksin kotona, kun olen aivan varma, ettei kukaan ole kuulemassa. Kenties tämä joskus muuttuu.
Anteeksi kun junnaan samoja asioita, mutta minulla on tällä blogilla diktaattorin oikeudet junnata vaan. Imagen jutun jälkeen oli pakko taas kerran ihmetellä, miten oikein hahmotan olemistani ja itseäni.
Kolumnissa Roiha kirjoittaa"kyllästyin tuttavallisiin paneskeluihin ihmisten kanssa, joiden kanssa olisin ihan yhtä hyvin voinut olla panematta".
Niin. Mutta kun. Ei tuollaisia ihmisiä ole minulle olemassa. Seksi sisältää niin ison paljastumisen uhan / mahdollisuuden, ettei mitään "tuttavallista paneskelua" ole. Edes seksi puolison kanssa (hetkinen, seitsemäs tuttavuusvuosi menossa) ei ole tuttavallista paneskelua, vaan joka kerralla hiukan hämmentävää. Aina on hetki, kaksi, tai kolme, jolloin haluaisin piiloutua tai haluaisin manuaalin olemiseeni. Hetkiä jolloin epämääräisesti luulen, että olen jollain lailla "väärin". Toisia hetkiä, joilloin unohdan ajatella väärää tai oikeaa. Kolmansia hetkiä, jolloin kuulen omat ääneni jostakin etäältä ja huvitun niistä.
En ole ikinä harrastanut seksiä kännissä, en edes lievässä humalassa. Silloin kun yritin hoitaa neitsyyttä pois kuleksimasta, hain rohkaisua ryypystä ja toisesta (ja kolmannesta). Ne kerrat vaan eivät johtaneet ihan yhdyntään.
Ensimmäisen vuoden seksielämääni (ikää 31, hetikohta 32) olin joka kerta seksin jälkeen päivän tai pari sekaisin. Siis mieli ja ruumis irti nykyhetkestä, molemmat kiinnittyneinä siihen viimeisimpään kertaan (tai tulevan fantasiointiin). Onnekseni opiskelin tuolloin, näennäisesti istuin luokkahuoneessa, pää oleili muualla. Onnekseni meillä ei ihan jokapäiväinen seksielämä ollut, muuten olisin kai hukannut todellisuuden kokonaan.
Minulla on ainakin yksi vielä seksiäkin yksityisempi asia: laulaminen. En ole ikinä laulanut puolison kuullen. Koulun pakollisten numerolaulujen jälkeen en ole tainnut laulaa yhtään kenenkään kuullen. Pienenä (ennen kouluikää) nautin laulamisesta, pidin omia leikkikonsertteja ja "sävelsin" omia kappaleita. Koulussa tulin kai nolatuksi (en muista). Laulaminen muuttui salaiseksi. Joskus vieläkin saatan laulaa yksin kotona, kun olen aivan varma, ettei kukaan ole kuulemassa. Kenties tämä joskus muuttuu.
tiistai 26. helmikuuta 2008
Hetki hömppää
Suuressa surffailussa haaviin tarttui Hesarin tutkimus, jonka mukaan lääkäri ja opettaja ovat puolisojen halutuimmat ammatit.
Miten ne Suomen Gallupissa ovat mahtaneet tehdä tutkimuksen? Ja mitä tolkkua moisessa on? Kiva mittauttaa, onko omalla ammatilla statusta vastakkaisen sukupuolen silmissä? Nyt kaikki hopihopi lukemaan lääkkiksen pääsykokeisiin, niin alkaa käydä flaksi treffimarkkinoilla... Ja voi että, jos olisin jäänyt opettajaksi, niin kyllä varmasti olisi tunkenut kosivia miehiä sisään ovista ja ikkunoista! Takuulla varakkaamman ja menestyneemmän kanssa olisin tehnyt naimakaupat!
Vakavasti puhuen jos olisin opettajaksi jäänyt, niin luultavasti olisi neuroottinen nutturani kiristynyt aina vain tiukemmalle. Sen nutturan kanssa saman pääkopan alle ei oikein mahdu positiivinen tunnekokemus tai fyysinen intohimo. En osannut silloin vaihtaa roolia vapaalle, en etenkään pikkupaikkakunnalla, jossa kaikki tuntuivat vähintäänkin tietävän minut (vaikka minä en tuntenut oikein ketään). Ilmeisen onnistuneesti pitelin kulisseja pystyssä, mutta siihen ne voimat sitten kuluivatkin. Eipä ollut erityisen otollisia edellytyksiä intiimille ihmissuhteelle.
Oikeasti en tajua, miten toisen ammatti olisi erityisen merkityksekäs juttu, sellainen, joka voisi sytyttää tai sammuttaa alkavan romanssin. Tai tajuanpa, tajuan ammatin käänteisesssä mielessä. En usko, että olisi kiva olla tarjoilijan tai vartijan tai poliisin kanssa kimpassa. Kaikki nuo tekevät ikävää työtä ja joutuvat pahimmillaan päivät pääksytysten kuuntelemaan pahantuulisten ja aggressiivisten ihmisten jorinoita tai väistelemään iskuja. Tuskin moista voi jättää kokonaan taakse vapaa-ajallakaan. Vähintäänkin sitä muuttuu ihmisenä nahkeaksi ja kylmäkiskoiseksi.
Miten ne Suomen Gallupissa ovat mahtaneet tehdä tutkimuksen? Ja mitä tolkkua moisessa on? Kiva mittauttaa, onko omalla ammatilla statusta vastakkaisen sukupuolen silmissä? Nyt kaikki hopihopi lukemaan lääkkiksen pääsykokeisiin, niin alkaa käydä flaksi treffimarkkinoilla... Ja voi että, jos olisin jäänyt opettajaksi, niin kyllä varmasti olisi tunkenut kosivia miehiä sisään ovista ja ikkunoista! Takuulla varakkaamman ja menestyneemmän kanssa olisin tehnyt naimakaupat!
Vakavasti puhuen jos olisin opettajaksi jäänyt, niin luultavasti olisi neuroottinen nutturani kiristynyt aina vain tiukemmalle. Sen nutturan kanssa saman pääkopan alle ei oikein mahdu positiivinen tunnekokemus tai fyysinen intohimo. En osannut silloin vaihtaa roolia vapaalle, en etenkään pikkupaikkakunnalla, jossa kaikki tuntuivat vähintäänkin tietävän minut (vaikka minä en tuntenut oikein ketään). Ilmeisen onnistuneesti pitelin kulisseja pystyssä, mutta siihen ne voimat sitten kuluivatkin. Eipä ollut erityisen otollisia edellytyksiä intiimille ihmissuhteelle.
Oikeasti en tajua, miten toisen ammatti olisi erityisen merkityksekäs juttu, sellainen, joka voisi sytyttää tai sammuttaa alkavan romanssin. Tai tajuanpa, tajuan ammatin käänteisesssä mielessä. En usko, että olisi kiva olla tarjoilijan tai vartijan tai poliisin kanssa kimpassa. Kaikki nuo tekevät ikävää työtä ja joutuvat pahimmillaan päivät pääksytysten kuuntelemaan pahantuulisten ja aggressiivisten ihmisten jorinoita tai väistelemään iskuja. Tuskin moista voi jättää kokonaan taakse vapaa-ajallakaan. Vähintäänkin sitä muuttuu ihmisenä nahkeaksi ja kylmäkiskoiseksi.
Aika(taulut)
Väsytti niin, että nukuin töitten jälkeen päiväunet.
Monesti tunnen, että pitäisi olla toisaalla, viettää aikansa "paremmin". Kun makoilin puoliunessa sängyllä, niin olisi "pitänyt" mennä kävelylle (kun vielä on päivänvaloa). Olisi "pitänyt" myös käydä kaupassa ja varustautua huomiseen (ystävä on tulossa kylään). Ja vielä olisi "pitänyt" lukea jotakin niistä lukuisista lukemista odottavista kirjoista.
Hmp. Ainoa mitä pitäisi, on se, etten anna valtaa sisäiselle arvostelijalle. Se (itsekriitikko tai arvostelija) löytää loistavasti jokaisesta tekemisestäni jotakin vikaa. Jos vika ei ole siinä mitä teen, niin vika on siinä, miten teen (huonosti, hitaasti, hätäisesti tms.)
Jollain lailla ymmärrän niitä ihmisiä, jotka painavat aikataulun kanssa heräämisestä myöhäisiltaan. Jos on oiken tehokkaasti ohjelmoinut päivänsä, niin ei ehdi mieli kehittämään "pitäisi"-ajatuksia, jää jäljelle pelkkää suorittamista (ja kenties siihen liittyvää arvostelua).
En jaksa aikataulutettua elämää kovin isoina annoksina. En ole hyvä ohjelmoitava. Tarvitsen haahuiluaikaa, aikaa jolloin ei tarvitse lopettaa tai aloittaa yhtään mitään.
Juuri nyt olen pitemmällä kuin ikinä ennen aikatauluissa: on vuorotyö ja terapia-ajat ja siihen kuvioon sovitettavina muut mahdolliset menot (niin kuin nyt huominen ystävän tapaaminen). Koskaan en ole esim. töiden kanssa yhtä aikaa harrastanut mitään sellaista, joka olisi sidottu tiettyyn päivään ja kellonaikaan. Yrittänyt olen, mutta ne harrastukset ovat lopulta saaneet aikaan enemmän stressiä ja ahdistusta kuin innostusta tai iloa.
Terapiani on siinä mielessä epätavallista, ettei sille ole vakituisia viikko- ja tuntiaikoja. Sovimme ajat viikoksi tai kahdeksi eteenpäin työvuorojeni mukaan. Olen onnellinen siitä, että tämä on mahdollista. Vaikka terapia-aikojen vaihtuminen aiheuttaa oman stressinsä, niin vielä isompi stressi minulla olisi, jos pitäisi järjestää töistä vapaata aina samoihin aikoihin viikossa. Oikeastaan aika kummallista, etten ole kertaakaan puolentoista vuoden aikana joutunut perumaan terapia-aikaa. Terapeutti on ollut sairaana pariin otteeseen, ja hän on perunut jo sovittuja aikoja. Minä en.
Monesti tunnen, että pitäisi olla toisaalla, viettää aikansa "paremmin". Kun makoilin puoliunessa sängyllä, niin olisi "pitänyt" mennä kävelylle (kun vielä on päivänvaloa). Olisi "pitänyt" myös käydä kaupassa ja varustautua huomiseen (ystävä on tulossa kylään). Ja vielä olisi "pitänyt" lukea jotakin niistä lukuisista lukemista odottavista kirjoista.
Hmp. Ainoa mitä pitäisi, on se, etten anna valtaa sisäiselle arvostelijalle. Se (itsekriitikko tai arvostelija) löytää loistavasti jokaisesta tekemisestäni jotakin vikaa. Jos vika ei ole siinä mitä teen, niin vika on siinä, miten teen (huonosti, hitaasti, hätäisesti tms.)
Jollain lailla ymmärrän niitä ihmisiä, jotka painavat aikataulun kanssa heräämisestä myöhäisiltaan. Jos on oiken tehokkaasti ohjelmoinut päivänsä, niin ei ehdi mieli kehittämään "pitäisi"-ajatuksia, jää jäljelle pelkkää suorittamista (ja kenties siihen liittyvää arvostelua).
En jaksa aikataulutettua elämää kovin isoina annoksina. En ole hyvä ohjelmoitava. Tarvitsen haahuiluaikaa, aikaa jolloin ei tarvitse lopettaa tai aloittaa yhtään mitään.
Juuri nyt olen pitemmällä kuin ikinä ennen aikatauluissa: on vuorotyö ja terapia-ajat ja siihen kuvioon sovitettavina muut mahdolliset menot (niin kuin nyt huominen ystävän tapaaminen). Koskaan en ole esim. töiden kanssa yhtä aikaa harrastanut mitään sellaista, joka olisi sidottu tiettyyn päivään ja kellonaikaan. Yrittänyt olen, mutta ne harrastukset ovat lopulta saaneet aikaan enemmän stressiä ja ahdistusta kuin innostusta tai iloa.
Terapiani on siinä mielessä epätavallista, ettei sille ole vakituisia viikko- ja tuntiaikoja. Sovimme ajat viikoksi tai kahdeksi eteenpäin työvuorojeni mukaan. Olen onnellinen siitä, että tämä on mahdollista. Vaikka terapia-aikojen vaihtuminen aiheuttaa oman stressinsä, niin vielä isompi stressi minulla olisi, jos pitäisi järjestää töistä vapaata aina samoihin aikoihin viikossa. Oikeastaan aika kummallista, etten ole kertaakaan puolentoista vuoden aikana joutunut perumaan terapia-aikaa. Terapeutti on ollut sairaana pariin otteeseen, ja hän on perunut jo sovittuja aikoja. Minä en.
maanantai 25. helmikuuta 2008
Vanhuus
Itkin terapiassa aamulla vanhempien vanhenemista.
Voin maalailla monta ahdistavalta tuntuvaa tulevaisuuskuvaa (tässä olen tosi hyvä). Yksi niistä sai itkemään: jos isä joutuisi sairaalaan kuukausiksi ja vuosiksi, se tuntuisi sietämättömältä.
Isä inhoaa sairaaloita. Lapsuudessani jo isä puhui siitä, miten haluaisi kuolla "saappaat jalassa", ilman joutumista pois kotoa, vieraaseen paikkaan tuntemattomien keskelle. Hän on ollut riittävästi tekemisissä sairaaloiden kanssa jo tähän mennessä, eivätkä kokemukset ole erityisen hyviä. Jos minun pitäisi käydä katsomassa isää hoitolaitoksessa, olisi hirveä katsoa sivusta, kun toinen vaikka kuolisi mieluummin kuin olisi laitossängyssä.
On kai turhaa miettiä ennalta, miten vanhempieni viimeiset hetket kuluvat. Vaikka se olisi turhaa, en osaa olla miettimättä. Olen aika yksin heidän vanhenemisensa kanssa, kun minulla ei ole sisaruksia eikä muuta lähisukua, ihmisiä joiden kanssa voisi jakaa vastuuta tai ihan vain vaihtaa ajatuksia. Ei kai ihme, että terapiassa tämäkin aihe tulee näkyviin.
Eräällä yli 5-kymppisellä ystävälläni on pari vuotta nuoremmat vanhemmat kuin minulla. Ajatukset vanhempien kuolemasta ovat olleet läsnä siitä asti kun olen jollain lailla tajunnut, että he ovat iäkkäitä. Kuulostaa tylyltä sanoa, että odotan heidän kuolemaansa, mutta niin tavallaan teen. Jos on vuosikymmenet pitänyt kuolemaa yhtenä etappina, joka ihan kohta olisi edessä, niin aika jollain lailla pysähtyy. Ei tapahdu se mitä odottaa, eli ei tapahdu "mitään", vaikka tosiasiassa kaikkea muuta tulisi eteen jatkuvasti.
Voin maalailla monta ahdistavalta tuntuvaa tulevaisuuskuvaa (tässä olen tosi hyvä). Yksi niistä sai itkemään: jos isä joutuisi sairaalaan kuukausiksi ja vuosiksi, se tuntuisi sietämättömältä.
Isä inhoaa sairaaloita. Lapsuudessani jo isä puhui siitä, miten haluaisi kuolla "saappaat jalassa", ilman joutumista pois kotoa, vieraaseen paikkaan tuntemattomien keskelle. Hän on ollut riittävästi tekemisissä sairaaloiden kanssa jo tähän mennessä, eivätkä kokemukset ole erityisen hyviä. Jos minun pitäisi käydä katsomassa isää hoitolaitoksessa, olisi hirveä katsoa sivusta, kun toinen vaikka kuolisi mieluummin kuin olisi laitossängyssä.
On kai turhaa miettiä ennalta, miten vanhempieni viimeiset hetket kuluvat. Vaikka se olisi turhaa, en osaa olla miettimättä. Olen aika yksin heidän vanhenemisensa kanssa, kun minulla ei ole sisaruksia eikä muuta lähisukua, ihmisiä joiden kanssa voisi jakaa vastuuta tai ihan vain vaihtaa ajatuksia. Ei kai ihme, että terapiassa tämäkin aihe tulee näkyviin.
Eräällä yli 5-kymppisellä ystävälläni on pari vuotta nuoremmat vanhemmat kuin minulla. Ajatukset vanhempien kuolemasta ovat olleet läsnä siitä asti kun olen jollain lailla tajunnut, että he ovat iäkkäitä. Kuulostaa tylyltä sanoa, että odotan heidän kuolemaansa, mutta niin tavallaan teen. Jos on vuosikymmenet pitänyt kuolemaa yhtenä etappina, joka ihan kohta olisi edessä, niin aika jollain lailla pysähtyy. Ei tapahdu se mitä odottaa, eli ei tapahdu "mitään", vaikka tosiasiassa kaikkea muuta tulisi eteen jatkuvasti.
sunnuntai 24. helmikuuta 2008
Antaa anteeksi
Voisin antaa itselleni anteeksi.
Antaa anteeksi mitä?
Sen etten osannut nuorena irtautua, sen että jäin kiinni vanhempiin ja jäin kiinni heidän antamiinsa malleihin. Jälkikäteen olen hävennyt sitä, hävennyt aina kun jossakin muualla olen kuullut toisenlaisista ratkaisuista: miten on tapeltu ja menty vaan, vaikka on kielletty. Miten on liftattu ja reilattu maailman ääriin. Miten on oltu 15 v. ja niin rakastuneita, vaikka mamma ja pappa ovat suunnilleen maanneet poikittain rakastavaisten tiellä.
Minulla on 1990-luvulta opiskelijaboksista otettu valokuva, minä ja vanhempani siinä. Olen yli 20 ja ulkoisesti aivan kuin vanhempani, pyylevä ja kumara ja hiukan hämmentynyt ilme naamalla katson kameraan.
Se että lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, oli tarpeeksi iso irtiotto. Sen isompaan en kyennyt. Olisi ollut liian isoa silloin tajuta, että olen kokonaan erillinen vanhemmistani. Kovin moni teini ei yleensäkään sitä tajua, mutta monelle riittää se, että he seuraavat vanhempiensa jälkiä. Vanhemmille on yleensä luonnollista se, että lapsensa jossain vaiheessa ihastuvat, alkavat seurustella, kenties muuttavat yhteen.
Äitini muutti pois lapsuudenkodistaan, kun hän oli 38 (ja isä oli juuri kosinut häntä). Äiti suhteuttaa kaiken itseensä: äidin silmissä parikymppinen tytär oli kai kuin hiukan isompi lapsi, ei hän sen ikäisenä tehnyt itsenäisiä päätöksiä. Isä suhteuttaa kaiken itseensä: isä on avioton lapsi ja lapsuudessaan isättömyydestä kärsinyt. Isä on lähinnä pelännyt, että tytär joutuisi raskaaksi. Molemmille naisen seksuaalisuus on ollut mahdollisen häpeän aihe ja se "sopiva" seksuaalisuus kovin kapeaa: ei ole pitänyt herättää huomiota naiseudella (se olisi vaarallista, voisi joutua raiskatuksi tai vahinkoraskaaksi).
Tuosta on kovin pieni matka siihen, että häpeää omaa sukupuoltaan ja kokee sen uhaksi. Kaikki oikeastaan olisikin hyvin, jos olisi sukupuoleton.
Jotenkin noin sen teini-iässä päättelin: on turvallista olla sukupuoleton. 1980-luvulla oli ensimmäinen aids-epidemia ja valtio päätti valistaa turvaseksistä niin, että kaikille teineille postitettiin ilmainen valistuspaketti, mukana kondomi ja esitteitä. Vanhempani ilmoittivat ykskantaan, että se on heidän mielestään minulle tarpeeton enkä saa sitä. Tuostakin jutusta myöhemmin mietin, miten voin olla niin alistuvainen, etten edes yrittänyt protestoida. Mutta ei minulla tainnut olla eväitä protestiin - en voinut puolustaa omaa seksuaalisuuttani tai tarvetta tietää tai yhtään mitään, kun koko asia tuntui olevan jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tavalla "huono".
Minulle jäi tilaa vain kirjoissa. Luin kaikkea, tosin en juurikaan rakkausromaaneja tai harlekiineja. Luettuna seksuaalisuus ei hävettänyt, oikeassa elämässä kyllä.
Antaa anteeksi mitä?
Sen etten osannut nuorena irtautua, sen että jäin kiinni vanhempiin ja jäin kiinni heidän antamiinsa malleihin. Jälkikäteen olen hävennyt sitä, hävennyt aina kun jossakin muualla olen kuullut toisenlaisista ratkaisuista: miten on tapeltu ja menty vaan, vaikka on kielletty. Miten on liftattu ja reilattu maailman ääriin. Miten on oltu 15 v. ja niin rakastuneita, vaikka mamma ja pappa ovat suunnilleen maanneet poikittain rakastavaisten tiellä.
Minulla on 1990-luvulta opiskelijaboksista otettu valokuva, minä ja vanhempani siinä. Olen yli 20 ja ulkoisesti aivan kuin vanhempani, pyylevä ja kumara ja hiukan hämmentynyt ilme naamalla katson kameraan.
Se että lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, oli tarpeeksi iso irtiotto. Sen isompaan en kyennyt. Olisi ollut liian isoa silloin tajuta, että olen kokonaan erillinen vanhemmistani. Kovin moni teini ei yleensäkään sitä tajua, mutta monelle riittää se, että he seuraavat vanhempiensa jälkiä. Vanhemmille on yleensä luonnollista se, että lapsensa jossain vaiheessa ihastuvat, alkavat seurustella, kenties muuttavat yhteen.
Äitini muutti pois lapsuudenkodistaan, kun hän oli 38 (ja isä oli juuri kosinut häntä). Äiti suhteuttaa kaiken itseensä: äidin silmissä parikymppinen tytär oli kai kuin hiukan isompi lapsi, ei hän sen ikäisenä tehnyt itsenäisiä päätöksiä. Isä suhteuttaa kaiken itseensä: isä on avioton lapsi ja lapsuudessaan isättömyydestä kärsinyt. Isä on lähinnä pelännyt, että tytär joutuisi raskaaksi. Molemmille naisen seksuaalisuus on ollut mahdollisen häpeän aihe ja se "sopiva" seksuaalisuus kovin kapeaa: ei ole pitänyt herättää huomiota naiseudella (se olisi vaarallista, voisi joutua raiskatuksi tai vahinkoraskaaksi).
Tuosta on kovin pieni matka siihen, että häpeää omaa sukupuoltaan ja kokee sen uhaksi. Kaikki oikeastaan olisikin hyvin, jos olisi sukupuoleton.
Jotenkin noin sen teini-iässä päättelin: on turvallista olla sukupuoleton. 1980-luvulla oli ensimmäinen aids-epidemia ja valtio päätti valistaa turvaseksistä niin, että kaikille teineille postitettiin ilmainen valistuspaketti, mukana kondomi ja esitteitä. Vanhempani ilmoittivat ykskantaan, että se on heidän mielestään minulle tarpeeton enkä saa sitä. Tuostakin jutusta myöhemmin mietin, miten voin olla niin alistuvainen, etten edes yrittänyt protestoida. Mutta ei minulla tainnut olla eväitä protestiin - en voinut puolustaa omaa seksuaalisuuttani tai tarvetta tietää tai yhtään mitään, kun koko asia tuntui olevan jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tavalla "huono".
Minulle jäi tilaa vain kirjoissa. Luin kaikkea, tosin en juurikaan rakkausromaaneja tai harlekiineja. Luettuna seksuaalisuus ei hävettänyt, oikeassa elämässä kyllä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
