tiistai 7. lokakuuta 2008

Hiukan lapsekas ja yksinkertainen

On paljon helpompi olla töissä hiukan lapsekas, yksinkertainen, kyselevä ja ilmeilevä.

Ahdistaa, kun rupean tärkeileväksi, selittäväksi, totiseksi. (Miksi rupean? Pelko, pelko pelko, pelko. Mikäpä muu. Pelko pienen lapsekkaan minän puolesta vetää vakavaksi.)

Onneksi en osaa kovin paljon. En voi olla kovin tärkeänä ainakaan kovin pitkään.

maanantai 6. lokakuuta 2008

Hidaaas

Että olen hidas ihminen.

Vuosikausia olen mielessäni hätäillyt ja ahdistunut likellä olosta miehen kanssa. (Eikä kyse ole siitä, etten haluaisi olla likellä.) Jollain lailla se toisen likellä olo on kumminkin uhannut minua, huteraa minuuttani - olen uhannut kadottaa itseni, hajota.

Vasta nyt osaan noissa tilanteissa rauhoittaa itse itseäni, puhua itselleni turvallisen olon. (Niin, koko aikana mitään todellista uhkaa ei ole ollut, se uhka on noussut mielestäni. )

Miten olenkin säikky, arka, pelkäävä.

Miten kovasti olen yrittänyt piilottaa sitä säikkyä, arkaa, pelkäävää. Olen torjunut, työntänyt pois, ahdistunut oman itseni "huonoudesta". Päällepäin sitten näyttänyt jäykältä, kovaltakin.

Se mitä olen, alkaa lähetä sitä, mitä näytän ulospäin.

perjantai 3. lokakuuta 2008

Hiljainen kapina

En ihmeemmin pidä mölyä mielipiteistäni.

Vedän omia rajoja hyvin hiljaa. En tarvitse todistuksia siitä, vaikuttaako yksittäinen valintani laajemmin johonkin. Minulle vain tulee siitä tunne, että olen tehnyt edes jotakin.

Taidan lopettaa vuodatus.net -tilini käytön, nyt kun Vuodatus siirtyi Alma Median omistukseen. En välitä olla missään tekemisissä Alma Median kanssa sen jälkeen kun tämä eräs Telanne kertoili näkökulmiaan.

Erosin kirkosta, kun en sietänyt kuulua yhteisöön, jossa vängätään vuosikausia siitä, pitääkö pastorilla olla munat (ja munallisuutta perustellaan kaksi tuhatta vuotta vanhoilla teksteillä).

En ole tainnut kymmeneen vuoteen käydä McDonaldsissa tai muissa hampurilaispaikoissa.

Viimeksi olen risteillyt Ruotsiin, kun minut ylipuhuttiin ammattikoulun oppilaiden matkan valvojaksi noin vuonna 1999. En oikein tajua, mitä kivaa on mennä vesille ryyppäämään tai ostamaan jättirasioita karkkia.

Broileria ostan noin kerran vuodessa. Aina marinoimattomana. Tämän vuoden kerta toteutui juuri viime maanantaina.

Kammoan verkostomarkkinointitilaisuuksia. En aio mennä yksillekään Tupperware- tai Avon-kosmetiikkakutsuille ikinä.

Puolisolla on auto. Minusta taas maailmassa on jotain mätää, jos kahden hengen aikuistalous ei kaupungissa selviä yhdellä autolla. Meidän talous selviäsi mielestäni vallan mainiosti ilman autoa, mutta mies on mukavuudenhalussaan mielistynyt henkilöautolla työmatkan tekoon ja olen päättänyt olla puuttumatta asiaan - itsepä auton ajaa ja huollattaa.

Nämähän eivät liity yhtään mihinkään, nämä asiat. Ovatpa vain yhdenlaisia valintoja.

torstai 2. lokakuuta 2008

Siivekäs olento






Kävin eilen töiden jälkeen hakemassa kotiin tämän olennon.

Se matkusti kanssani bussissa, se oli kassissa muovirasian ja sanomalehtien ympäröimänä. Sen kuljettaminen juuri noin riemastutti minua.













tiistai 30. syyskuuta 2008

Onneksi ei ole pakko (liikunnasta)

Onneksi ei ole pakko harrastaa ryhmäliikuntaa.

Tänään olisi ollut viimeinen mahdollisuus mennä mukaan siihen joogaryhmään, jossa kävin kerran muutama viikko sitten.

En mennyt. Sen sijaan levitin makuualustan tuohon olohuoneen lattialle ja tein mukaelman liikkeitä.

Jossain ihannemaailmassa kävisin sporttisena ties millä liikuntatunneilla ja nauttisin niistä sosiaalisen ahdistuksen sijaan. Mutta tämä ei ole ihannemaailma. En jaksa suorittaa tässä kohden väkisin. Mieluummin liikkuminen ilman ahdistusta kuin liikkuminen ja sen lisäksi henkinen vääntö, olkoonkin että se ohjattu liikkuminen ehkä kenties olisi tehokkaampaa. (Eh, en tahdo olla tehokas liikkuja.)

sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Vaikeneminen kultaa

Raahaan mukanani tätä vanhempien arvomaailmaa, vaikka omassa elämässä olen huomannut, etten kykene elämään sen mukaan.

Esimerkki tältä päivältä: puhuin äidin kanssa puhelimessa, hän sanoi lauseen kouluampumisista, totesi että se on niin kauheaa, ettei siitä voi puhua.

Niin, sanoin.

Ei minulla ollut tarvetta puhua asiasta äidin kanssa. Mutta toisaalla, muuten putoan tähän ansaan: Olisi sen parempi, mitä enemmän ratkaisisin asiat vain mieleni sisällä, itsekseni, puhumatta niistä kenellekään. Puhuminen on luovuttamista, heikkoutta.

Miehen kanssa törmään vähän väliä näihin asioihin, joita jään mielessäni hautomaan. En puhu. Olen jopa tyytyväinen, kun en ole "häirinnyt" toista höpinöilläni, vaan hillitsen itseni. Kas kummaa, jonain päivänä - taas - huomaan, ettei meillä oikein ole mitään yhteistä, puhumme lähinnä kissoista ja jostain muista turvallisista aiheista, ne muut jutut ovat mielessäni siirtyneet vain osiksi sisäistä puhetta. Siihen sisäiseen puheeseen taas toisella ei ole pääsyä. Ja kun en ole läpinäkyvä, niin alan tuntea itseni yksinäiseksi ja hylätyksi, koen ettei toinen ymmärrä minua. Miten voisikaan ymmärtää, jos en puhu asioitani julki. Ihan itse olen kaivanut tämän haudan.

Kuka käskee istua turpa kii?

Äiti. Tai se vanhempien sukupolven kulttuuri.

Joka kerralla joudun pakottamaan sanat ulos itsestäni. Perkele. Minä haluan olla minä, en mikään mini-äiti.

torstai 25. syyskuuta 2008

Ulos kartalta

Putosin tänään töissä kokonaan ulos kartalta hetkeksi. Olin vetovastuussa yhdestä ryhmästä ja yks kaks hukkasin punaisen langan, en muistanut miten jatkaa. Mahdoton hätäännys iski: ajattelin että minun on pakko jatkaa, mutta kun en osaa enkä tiedä, miten jatkaisin. En, vaikka olin samankaltaista juttua käynyt läpi monta kertaa. Sisällön piti olla tuttu. Jäsentelyn piti olla tuttua. Tilanteen ei pitänyt olla mitenkään erityisen jännittävä. Ryhmänkin olin tavannut ensimmäistä kertaa jo pari päivää sitten.

Hirveän pitkään olen ajatellut, että noita putoamisia ei saisi tulla. Putoamiseen liittyy lukkiutuminen, joka kai on tyypillistä sosiaaliselle fobialle - päässä humisee tyhjää, tuntuu ettei saa sanaa suusta. Silloin joskus peruskouluvuotena kuvittelin, että putoamiset johtuivat järjestyshäiriöistä, ilkeä olo taas olisi ollut vain isoa syyllisyyttä siitä, etten kyennyt hallitsemaan ryhmää. Mutta sama voi käydä oikein sympaattisen ryhmän kanssa.

Minä jännitän. Jumalauta että jännitän ryhmävetoa joka armas kerta. Jos en jännitä etukäteen, niin sitten alankin jännittää kesken kaiken. Ajatukset eivät toimi. Huomaan puhuvani ihan höpöjä. Toistan samaa asiaa. Havaintokyky sumentuu.

En osaa olla järjestelmällinen tai tarkka. Putoilen ulos kartalta ja kun se putoaminen tuo tullessaan ikävän tunteen, niin osa ajasta menee oman olon korjailuun.

Tämä on minua. Jollain lailla tämän kanssa tarvitsee tulla toimeen - tai sitten hakeutua niihin töihin, joissa ei vakituisesti joudu vetämään yhtään minkäänlaista opetus-perehdytys-kurssitusjuttuja. On tämä lahjakastakin: miten onnistunkin putoilemaan, vaikka jäsentely on tuttu ja materiaalit myös ja tekniikkakin toimii?