Äh

Tyhmää nettikäyttäytymistä minulla tänään. Ei välttämättä ole kauheasti eduksi itselle, jos pyörin Tukiasemalla ja kurkin ihan jokaiseen uuteen ketjuun. Viimeksi joku Miten? -otsikoitu sisälsi kyselyä itsensä tappamisesta.

Jumitun herkästi huonoihin kehiin. Jos omat ajatukset eivät kulje huonoja kehiä, niin saatan ihan muualta lähteä etsimään niitä huonoja kehiä, esim. lukemaan palstoja, joista takuuvarmasti löytyy ahdistusta, ongelmallisia ihmissuhteita, katastrofaalisia tilanteita... On aivan kuin yrittäisin itse pudottaa itseni hyvästä olosta angstiin.

Katsoin tänään erittäin hyvän elokuvan, mutta sekin oli enemmän ahdistusta herättävä kuin siitä vapauttava (Klaus Härö: Uusi ihminen).

Niin että... Olen vähän niin kuin bulimikko, joka kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta menee kumminkin mättämään kaupassa kasseihinsa helppoa ahmittavaa ja oksennettavaa. Minä vaan hankin niitä ahdistuksen ja masennuksen aiheita lukemalla muitten ihmisten huonoista mielistä. Vaikka niitä miten lukisin ja tutkailisin, niin en voi heidän oloihinsa kovin paljon vaikuttaa. Ja tässä sivussa lähinnä vaan väännän omaa oloani mutkalle. Pööh.

Monta elämää

Eilen olin eräässä koulutuksessa mukana. Jollain lailla koko päivä oli kepeä, vaikka ainekset raskauteenkin olivat läsnä. Esimerkiksi olin koulutustauolla yksin lounaalla ja sellaiset tilanteet ovat omiaan laukaisemaan minussa joukkoon kuulumattomuuden, omituisuuden ja huonouden oloja. Hiukan omituinen oloni kyllä oli kun istuksin itsekseni isohkon lounaspaikan pöydässä ja katselin muihin pöytiin, joissa istui ihmisiä kaksin, kolmin ja isoimmalla joukolla. (Noh, istui myös yksittäisiä ihmisiä, muitakin kuin minä.) Tajusin kumminkin selkeästi, etteivät nuo muut noissa muissa pöydissä tuojottele minuun alta kulmain ja mieti: "Mikä tuokin luulee olevansa, istuu tuossa yksinään, kohta se varmaan kaataa juomalasinsa syliin..." Olen kuvitellut, että muut tuollaisia miettisivät. Taidan olla käänteinen narsisti: jos kunnon luonnenarsisti kuvittelee olevansa kaikkien jumaloinnin kohde, niin minä taas olen kuvitellut olevani muiden pilkan ja syrjinnän kohde.

On vapauttavaa, kun näistä ajatuskehistä ja asetelmista alkaa päästä irti.

Ajoittain häpeän kovasti sitä, etten ole elänyt sillä lailla tasaisen vakaasti. Mielessäni hahmotan elämäni moneksi eri elämäksi. Ensimmäinen on ollut lapsuutta ja nuoruutta vanhempien kodissa, toinen on ollut opiskelua, kolmas on ollut opettajana rämpimistä ja masennusta, neljäs on ollut laihtumista ja rakkautta, viides - tämä nykyinen - on työtä ja parisuhdetta. Melkein kaikki ihmiset ovat vaihtuneet kun elämäkin on vaihtunut, samoin asuinympäristö.

Aina välillä aikakauslehdissä on juttuja ihmisten suunnanmuutoksista (henkisistä tai fyysisistä) ja ne ovat vaikuttaneet minusta jotenkin epäilyttäviltä muutoksen aitouden suhteen. Eräitten kohdalla olen jäänyt miettimään, miten muuttujalla on varmasti ollut iso omaisuus taustaturvana, arvostetun suvun kannustus tms. Perusoletus molemmissa asenteissa on, että suunnanmuutosta ei ns. tavallinen vakaa ihminen tekisi. Muutoksen tekijässä on jotakin "vikaa", kun hän lähtee hötkyilemään valmiista elämästä toisaalle.

Jostain ihmeen syystä ne eri elämään vaihtajat ovat olleet "muita" ja minä olen (omasta mielestäni) ollut sellainen tasainen junnaaja, joka pyörii samassa kehässä - tai ainakin minun pitäisi pyöriä samassa kehässä, sehän on "kunnon ihmisen" osa. Epäilyttävää ja epämääräistä on uuden aloittaminen! Ainakin näin sisäinen itsekriitikkoni kuvittelee, ja sitä kautta oma elämäni näyttäytyy huonossa, suorastaan kelvottomassa valossa.

"Oikeat" ihmiset osaavat kyllä seurustella jo ihan teini-iässä, ei niiden tarvitse kolmekymppisiksi odotella neitsyyden lähdetystä. "Oikeat" valmistuvat siihen ammattiinsa ja sitten ovat ja pysyvät siinä - isolla rahalla on kumminkin koulut käyty ja aikaakin kulunut. "Oikeat" hankkivat jo parikymppisinä sen pankin lainaraha-asunnon ja alkavat vauvahaaveilla. "Oikeat" suunnittelevat häitään pari vuotta. "Oikeat" lähettävät joulukortit kaikille ystäville ja sukulaisille ja vieläpä nauttivat siitä hommasta. "Oikeat" ovat lapsesta asti laihoja, eivät ensin keskosia ja sitten pulleita ja sitten lihavia ja sitten taas hoikkia.

Olen onnellinen siitä, etten ole "oikea". En ole lapsesta asti halunnut ammattiin x, puolisoa, omakotitaloa ja kolmea lasta. Onneksi olen saanut monta elämää. Ne ensimmäiset elämät ovat olleet kovin riippuvaisen, takertuvan ja hyväksyntää hakevan ihmisen elämiä, mutta on niissäkin ollut mukana hyviä aineksia. Ja mitä lähemmäs nykyhetkeä elämissäni tulen, sitä selkeämmin olen minä. En olisi osannut ottaa vastaan elämäni rakkautta, jos hän olisi kävellyt vastaan vuonna 1990 Jyväskylän kaduilla. En - minähän olisin liimautunut ja takertunut ja humpsahtanut suoraan siihen kuvioon, joka oli vanhempieni parisuhteen mallin mukaan rakennettu. Jos olisin vastoin kaikkia voimia viihtynyt koulussa ja opettajana, niin taas olisi osa minusta jäänyt kehittymättä - en olisi joutunut kohtaamaan tunteitani ja sitä suunnatonta miellyttämisen tarvetta, joka saa minut sivuuttamaan itseni.

Olisi tylsää ja yksiulotteista, jos elämä olisi vain yksi kapea ura syntymästä kuolemaan, siinä junnaisi eteenpäin kohti kuolemaa, joka vääjäämättä lopulta kumminkin tulee kaikille. On hyvä, etten tiedä, mitä on viiden vuoden kuluttua tai kymmenen. Ehkä olen silloin taas eri elämässä.

Haja-ajatuksia

Tänään ei taida olla kovasti asiaa.

Heräsin aamulla lievään valoon makuuhuoneessa - kevät alkaa olla liki.

Töissä mietin yhtä tuttua, joka tekee ihanan rauhallisesti hommansa esim. kurssien vetämisessä. Ihan eri tyyli on hänellä kuin minulla, hän on kuin hyvin määrätietoinen juna, joka etenee radallaan aikataulussa... Mutta toisaalta hänellä on myös laput silmillä: hän ei oikein kuule eikä näe muuta kuin oman kurssimateriaalinsa ja ohjelmansa.Hän on myös vetänyt samat jutut vuodesta toiseen samalla lailla (näin mulle kerrottiin). Ehkä minun hötkyilevässä kuuntelevassa poukkoilussani on omat hyvät puolensa. Ainakaan en missään vaiheessa unohda läsnä olevia ihmisiä.

Jospa nyt alkaisin vähitellen nähdä muitakin kuin vikoja tekemisissäni.

Töitten jälkeen makasin sohvalla lukemassa romaania (Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa). Oi autuutta.

Lisää vihasta

Minulla on vihaongelma. En uskalla olla vihainen kuin jälkikäteen, tilanteen mentyä ohi. Myös etäältä, esim. nettikeskustelussa, voin olla vihainen. Oikean elämän tässä-ja-nyt -ihmisille en kykene suuttumaan.

Tavallaan omaan mielikuvaani itsestä ei kuulu suuttuminen ollenkaan. Kun suutun, niin pelkään meneväni aivan mahdottomuuksiin, kontrolloimattomaksi raivottareksi (no, näinkään ei ole käynyt juuri koskaan).

Puhuin lapsuudesta terapiassa taas tänään. Puhuin myös siitä, mihin asioihin jään muissa ihmisissä "kiinni", mitkä lauseet tai asenteet tuntuvat sietämättömiltä, sellaisilta että se sisäinen raivotar alkaa herätä ja kenties pystynkin suuttumaan (useinmiten ratkaisen tilanteen vain lähtemällä pois).

En siedä sitä, jos minua ei kuulla tai minut sivuutetaan. Se kai suututtaa kaikkia, mutta minä menen pienestä lauseesta tolaltani, jos se kuuluu jonkun tärkeän tai kenties-tulevaisuudessa-tärkeän ihmisen suusta. Kilahdan välittömästi, jos joku toteaa: "Älä nyt tommosta mieti". Ja ###, olen jo miettinyt! Tai jos joku sanoo: "No mutta, sinähän olet xx vuotta, sinähän olet nainen/hetero/suomalainen/Satakunnasta/ainoa lapsi/akateeminen/työtön/työssäkäyvä/parisuhteessa/lapseton, kyllähän sinun pitäisi yy". Jaa pitäisi vai? Miksi ###?

Yksi sivuuttamisen muoto on erityisen ahdistava. Jos osa tunteistani sivuutetaan, niin menen lukkoon. Näin käy, jos minut nähdään koko ajan reippaana, hyväntuulisena, puheliaana, hymyilevänä, toimeliaana... Aistin kovin herkästi muista ihmisistä, millainen minun "pitäisi" olla heidän silmissään. Saanko olla jännittynyt, epävarma, ahdistunut, itkuinen, alakuloinen? Jos en saa olla kuin kiltti ja kiva, niin lähden pois. Harmi etten voinut lähteä pois lapsuudessa myös.

Vasta ensimmäisillä psykologikäynneilläni vuonna 1997 aloin nimetä kielteisiä tunteitani. Sitä ennen niille ei ollut muuta nimeä kuin "paha olo". Kun aloin varovasti purkaa sitä "pahaa oloa" terapeutin kanssa, niin löytyikin ahdistusta, surua, alakuloisuutta, pelkoa, huolestuneisuutta... Ahdistuksen muistan erityisesti: silloin vasta tajusin, miltä minussa ahdistushetkinä tuntuu (ja miten fyysinen olotila ahdistus minulla on).

Vihasta

Taidan yrittää mennä päiväunille. Nukuin viime yön huonosti ja heräsin hetkeä ennen kellon soittoa raivokkaaseen painajaiseen. Yksityiskohtia en muista, mutta siinä oli tappajapölynimuri, joka räjäytteli ihmisiä veren ja mahalaukun nesteitten sekaiseksi sohjoksi. Olin kerrostalohuoneistossa yhdessä joidenkin tuntemattomien ihmisten kanssa, osa meistä oli jo räjähtänyt kuoliaiksi ja ruumistohjoa oli joka puolella. Juuri ennen heräämistä heitin pölynimurin johdon ikkunasta ulos.

Kuulostaapa hilpeältä splatterilta.

Yleensä en näe ainakaan tämän lajin painajaisia. Lapsena olen nähnyt paljon pahoja unia, olen kävellyt unissani, narskutellut hampaita, puhunut unissani..

Eilisen lapsiasian puhuminen ääneen ensin terapiassa ja myöhemmin puoliskon kanssa liikautti jotakin minussa. Ihan oikeassa elämässä minun on kovin vaikea ilmaista edes pientä ärtymystä. Todellisuudessa en edes huuda suuttumuksesta saati että olisin fyysisesti aggressiivinen. En muista että koskaan olisin lyönyt ihmistä tai eläintä. Miksi sitten uskon, että "aivan varmasti" tappaisin omat lapseni?

Otan kai liian vakavasti suuttumuksen tunteet. En "saisi" suuttua tai raivostua, ja kun kumminkin niin käy, syyllistyn ja pidän itseäni hirviönä. Hirveän huono kuva minulla on itsestäni, kuvittelen aiheuttavani tuhoa läheisilleni, vaikka miten yrittäisin olla toisin.

En ole suunnitellut lisääntymistä

Terapiassa ryökäisin suustani asian, jota en aiemmin tainnut edes sivuta.

Siitä olen puhunut juu, etten halua lapsia eikä puoliso halua lapsia, me kollektiivisesti emme halua. Olen tainnut sanoa senkin, etten käsitä miten pienen lapsen tarvitsevuutta voi kestää, sillä kun ei ole alkua vaikkapa aamussa ja loppua illassa, vaan se jatkuu aina vaan, 24/7.

Tuo tarvitsevuuden kestäminen on vain osa kuvaa. Omissa mielikuvissani minä äitinä tarkoittaa murhaajamutsia, sellaista naista, joka päätyy lööppien ja asiallisempienkin lehtien otsikoihin tapettuaan lapsensa lääkkeillä/köydellä/vasaralla/tulella/vedellä/hapenpuutteella.

Olen ollut tuosta tappokuviosta aivan varma. Olen ollut aivan varma siitä, että jossakin vaiheessa itsehillintä pettäisi ja aivan tolkuton raivo johtaisi peruuttamattomiin tekoihin.

Kummallista että pystyn puhumaan noista ajatuksista vasta kun ne ovat muuttuneet vähemmän ehdottomiksi - ja kun itse aihe on teoreettinen (edelleenkään minä ja hän, me emme halua lapsia). Muistaakseni näitä ajatuksia on ollut niin kauan kuin olen jollain tasolla osannut ajatella parisuhteen mahdollisuutta. Ainakin on ollut se eräs tyyppi, jonka kohtasin 19-vuotiaana ja joka sen yhden illan aikana alkoi jo kehitellä mahdollista seurustelua (meille) ja siis myös mahdollista yhteistä tulevaisuutta. Muistan että tyyppi puhui lapsihaaveistaan ja minä ajattelin, ettei meistä ikinä tulisi mitään. En minä voisi lapsia saada, se olisi tietoista murhaajaksi ryhtymistä.

Minulle on ollut hirveän tärkeää saada toiselta varmistus, ettei hän halua lapsia. Kaikki lapsihaaveiset miehet ovat olleet vaatimassa minulta mahdotonta, nähneet minut kuvitteellisten lasten hoivaavana äitinä - ja minä olen nähnyt itseni niiden lapsien pahimpana uhkana.

Nyt vasta olen alkanut pitää uskoani hulluna ja hölmönä. Sille ei ole mitään perusteluja - se on vain uskomus. Yhtä hyvin voisin uskoa synnyttäväni Nobel-palkinnonsaajia. Kaiken tähänastisen perusteella on syytä olettaa, että huomaan hyvissä ajoin, jos tai kun oma mielenterveys alkaa olla itseä tai muita vahingoittavalla tolalla.

En halua lapsia edelleenkään. Mutta on kiva ettei tarvitse suhtautua esim. kuukautisten myöhästymiseen alkuna ketjulle, jonka lopussa odottaa laajennettu itsemurha.

Ruoka

Yksi hankala puoli nykyhetkessä on:

Myös uudet ruuat ja maut kiinnostavat, vähän kohtuuttoman paljon. On vaikea laittaa rajaa syömisille (ja myös kokkaamisille). Tällä menolla perustan vielä neljännen blogin, jolle alan kerätä ruokaohjeita.

Tarvitsisi vissiin rajoittaa ruokakaupassa käymiset lähi-lähikauppaan, joka on pieni pelkistetty Vapaa Valinta, eikä tarjoa kovin eksoottisia valintoja. Nimimerkillä 'miksiostinkaanhummusiavaikkajääkaapissaonjomuutakinleivänpäällystä'. Ja heti kun ostan jotakin kiinnostavaa, pitää sitä saman tien maistella - nimimerkillä 'juurihummusleipiäsöinvaikkeiollutyhtäännälkä'.

En aina muista, että mahaani mahtuu vähänlaisesti ruokaa kerralla. Ylensyönnistä tulee sairaan paha olo, ja kun olen siinä sairaan pahassa olossa, olen ärtynyt ja apaattinen. Ei se mitään masennusta ole, mutta tunnen epämukavuutta omissa nahoissani. Ahdistusta myös. Hitto, miksi pitää mennä hakkimaan ruokakrapulaa...

[Edit. 3.3.: Näemmä kirjoitin Vapaa Valinta ja tarkoitin Valintataloa. No, on siinä alkukirjaimet ihan paikallaan...]