Ajattelin ensin kirjoittaa pitkän pätkän työkaverista. Sitten ajattelin, ettei hänestä kirjoittaminen ole olennaista. Olennainen on pelkistettävissä paljon pienempään.
Siis: työkaverissa on täydellisyydentavoittelijaa ja kontrolloijaa. Minussa on myös täydellisyydentavoittelijaa, mutta kontrolloija en ole, ainakaan samalla lailla. Stressaamme molemmat kovasti heti kun jokin ei mene 'hyvin'. Minä hätäännyn, tämä työkaveri taas suuttuu.
Työkaverilla on syntipukki. Syntipukki on yhtä kuin työpaikan työllistetty. Viimeksi tänään työkaveri sanoi, miten ihanaa on, että työllistetty kohta lopettaa. Työkaveri ei sanojensa mukaan kestäisi enää ollenkaan tuota työllistettyä (joka on ollut paikassa kohta vuoden, tullut siis ennen kuin minä aloitin).
Ahdistuin jollain lailla työllistetyn puolesta. Minusta hänen työntekemisessään ei ole mikään erityisen pielessä, hän vaan ei ole samanlainen perfektionisti kuin työkaveri on. (Jos hän olisi yhtä perfektionisti, niin... hirvitys, eihän meidän toimipisteessä muuta kuin stressattaisiin ja huudettaisiin.) Teki mieli puolustaa työllistettyä, mutta en osannut muuta kuin todeta yleispäteviä: Sinua tuntuu tosiaan häiritsevän työllistetty. Mä en osaa ottaa siitä paineita...
Työkaveri muistutti tässä vaiheessa, että kyllä Merikin silloin olisi raivona, jos olisi jo melkein vuoden katellut työllistetyn hommia, se on niin laiska, käy töihintulon jälkeen ensimmäisenä aina kahvilla (niin muuten moni muu työmaalla myös... mutta työkaveri itse ei kahvia juo).
Työkaveri on minusta aika ikävä ihminen. Herättää muistumia äidistäni. Ensimmäiset kuukaudet kuvittelin, että työkaveri on vihainen jostakin, hänen puheensa kun on ajoittain niukkaa ja töksähtelevää (runsaasti hiljaisuuksia, siis). Koin että hän arvostelee minua - ihan mahdollista on, että hän arvostelikin esim. esimiehelle, mutta minulle suoraan hän ei kritiikkiä esittänyt (rivien välistä vain olin kuulevinani sitä). Nythän hän moittii minulle tuota työllistettyä.
En hirveästi haluaisi osallistua näihin selän takana haukkumsiin. En osaa jämäkästi niistä vetäytyäkään. Olen vähän ameebana en kenenkään puolella.
Työkaveri on liki ikäiseni, ei siis mikään teini. En ymmärrä, miten hän on noin kyvytön näkemään omaa käytöstään ja miten hän ei osaa asettua toisen asemaan. Eiväthän nuo varsinaisesti ole minun ongelmiani, mutta kun hän on vihainen, niin minunkin on vaikea säilyttää omaa mielenrauhaa.
[Edit. Kirjoitin näemmä sittenkin pitkästi työkaverista. Olkoon... En jaksa tiivistää.]
tiistai 5. helmikuuta 2008
maanantai 4. helmikuuta 2008
Vaitonaisuus
Terapian jälkeen tuntui siltä, että olen löytänyt taas yhden kaikenkattavan selityksen, paikan jossa olen vääntynyt vinoon.
Tulkitsen ihmisten hiljaisuuksia ja vaitonaisuutta, varmasti kaikki tulkitsevat. Mutta minä tulkitsen muiden hiljaisuuden itseni kautta: minua arvostellaan (ei vaan osata suoraan sanoa asiaa), minusta ollaan huolestuneita, minua paheksutaan, minulle ollaan vihaisia. Hiljaisuus on täynnä kielteistä minuun liittyvää puhetta.
Tiedän, että kuvittelen. Tiedän etten oikeasti tiedä, mitä itse kunkin hiljaisuus tarkoittaa. Mutta nuo tunnetulkinnat syntyvät automaattisesti. Ryhmässä sanojeni jälkeen seuraa hiljaisuus -> nyt mokasin, sanoin jotakin tyhmää. Työkaveri ei tervehdi ohi mennessään -> mistä se on suuttunut, siitäkö, että asia x on hoitamatta? Istumme hiljaa miehen kanssa autossa, mies ajaa -> se olis varmaan mieluummin yksinään, minä häiritsen sitä...
Muiden vaitonaisuus saa minut tuntemaan itseni syylliseksi. Syylliseksi ihan vain siihen, että olen mikä olen. Tilanteesta ei ole ulospääsyä niin kauan kuin muut pysyvät hiljaa - jos täytän puhumalla hiljaisuutta, niin moitin itseäni lörpöttelijäksi. Jos olen hiljaa, niin käyn mielessäni hiljaista oikeudenkäyntiä. Paikkani on syytettyjen penkillä, mutta rikos on epäselvä.
Tämä sopii kovasti yksiin vanhempien hiljaisuuksien ja kasvatusmetodien kanssa.
Tässä kuviossa on se huono puoli, että hiljaisuuksia syntyy aina silloin tällöin, väistämättä. Hiljaisuuksia luultavasti on enemmän kuin huutoa tai kovaa ääntä (ymmärrän, että ne voivat synnyttää ihan vastaavanlaisia tulkintoja).
Jollain lailla on pakko muuttaa tulkintoja. Helvatti, koko ikäni olen tulkinnut noin.
Tarvitsisi napata kiinni näistä tulkinnoista. Ihanko totta työkaveri oli vihainen minulle? Miten niin mies haluaisi olla rauhassa minusta?
Tulkitsen ihmisten hiljaisuuksia ja vaitonaisuutta, varmasti kaikki tulkitsevat. Mutta minä tulkitsen muiden hiljaisuuden itseni kautta: minua arvostellaan (ei vaan osata suoraan sanoa asiaa), minusta ollaan huolestuneita, minua paheksutaan, minulle ollaan vihaisia. Hiljaisuus on täynnä kielteistä minuun liittyvää puhetta.
Tiedän, että kuvittelen. Tiedän etten oikeasti tiedä, mitä itse kunkin hiljaisuus tarkoittaa. Mutta nuo tunnetulkinnat syntyvät automaattisesti. Ryhmässä sanojeni jälkeen seuraa hiljaisuus -> nyt mokasin, sanoin jotakin tyhmää. Työkaveri ei tervehdi ohi mennessään -> mistä se on suuttunut, siitäkö, että asia x on hoitamatta? Istumme hiljaa miehen kanssa autossa, mies ajaa -> se olis varmaan mieluummin yksinään, minä häiritsen sitä...
Muiden vaitonaisuus saa minut tuntemaan itseni syylliseksi. Syylliseksi ihan vain siihen, että olen mikä olen. Tilanteesta ei ole ulospääsyä niin kauan kuin muut pysyvät hiljaa - jos täytän puhumalla hiljaisuutta, niin moitin itseäni lörpöttelijäksi. Jos olen hiljaa, niin käyn mielessäni hiljaista oikeudenkäyntiä. Paikkani on syytettyjen penkillä, mutta rikos on epäselvä.
Tämä sopii kovasti yksiin vanhempien hiljaisuuksien ja kasvatusmetodien kanssa.
Tässä kuviossa on se huono puoli, että hiljaisuuksia syntyy aina silloin tällöin, väistämättä. Hiljaisuuksia luultavasti on enemmän kuin huutoa tai kovaa ääntä (ymmärrän, että ne voivat synnyttää ihan vastaavanlaisia tulkintoja).
Jollain lailla on pakko muuttaa tulkintoja. Helvatti, koko ikäni olen tulkinnut noin.
Tarvitsisi napata kiinni näistä tulkinnoista. Ihanko totta työkaveri oli vihainen minulle? Miten niin mies haluaisi olla rauhassa minusta?
sunnuntai 3. helmikuuta 2008
Seksuaalisesta häirinnästä
Kurkistus blogistaniaan palautti mieleen eduskunnan seksuaalinen häirintä -kohun ja sen roiskeet. Ensinnäkin tuntuu käsittämättämättömältä, että tilanteita selitetään pelkiksi väärinymmärryksiksi tai häirityn yliherkkyydeksi (näin muuten käyvi myös tämänpäiväisen HS:n jutussa, jossa toimittaja oli jalkautunut peräti Keminmaalle kansan pariin). Toiseksi sekä iltapäivälehdet että Helsingin Sanomat ovat ansiokkaasti kaivaneet esiin julkkiksia/poliitikkoja, jotka eivät ole tutkimukseen osallistuneet, mutta muussa yhteydessä tuoneet esiin häirintäkokemuksiaan. Noiden juttujen perusteella alkoi vaikuttaa siltä, että avustajat ja harjoittelijat nyt ovat yhtä kuin "tyttö-ei-kukaan", ei heistä tarvitse välittää. Mutta saadaanpa kirjailija tai oikea kansanedustaja puhumaan samasta asiasta, se on jo jutun arvoista!
Ja sitten omaan. Oikeastaan vasta tänään häirintäjuttuja lukiessani tajusin, miksi se minun ensimmäinen kesätyöpaikkani oli henkisesti aivan järjettömän ahdistava. Olin leipomossa, olin 17 v. ja paikka oli pikkuyritys, muutama työntekijä. Paikan työnjohtajana oli toinen omistajista, viisikymppinen nainen.
Hän melskasi mennen tullen alaisten koskemattomuudesta välittämättä. Sain kuulla esim. olevani niin laiska, että minua ei kukaan muu kattelisi. En kuulemma koskaan saisi miestäkään (!!), kun olen niin paska. Kuulemma mustat neekeriv*n huorat tekisivät hommat paremmin (tai jotakin... en muista miten hän sai samaan lauseeseen tungettua ihonvärin, sukupuolielimen ja huorin tekemisen).
Edes ne työpaikan vanhat konkarit eivät puuttuneet omistajan solvaamiseen. Joku vanhempi täti muistaakseni mulle sanoi, että kyllä kaikkeen tottuu, antaa vaan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Omistaja huusi kaikille, mutta minulle oli erityisesti varattu herjoja miesten saamattomuudesta ja huorista jotka olisivat parempia. Minun oli tarkoitus olla leipomossa koko kesä, mutta olinkin vain kolme viikkoa. Jälkikäteen kuulin, että paikan työilmapiiri oli jonkinlainen julkinen salaisuus - sinne ei työvoimatoimistonkaan puolesta annettu työhön osoituksia.
Tuosta on 20 vuotta aikaa, mutta sen jälkeen en ole joutunut vastaavaa sanallista saastetta kohtaamaan. Vain yhden kerran olen joutunut yhtä järjettömän verbaaliaggressiivisuuden kohteeksi. Silloin olin ollut kuuntelemassa keikkaa ja kuvitellut tilanneeni taksin ulko-ovelle (narikkamies oli luvannut). Menin ystäväni kanssa ulos odottelemaan ja sattumoisin paikalle ajoi auto, jossa oli kaksi parikymppistä romanimiestä ja ajajana vanhempi nainen. Miehet alkoivat herjata aivan poskettomasti, puhuivat visvaa valuvista v*sta jne. Olin (ja ystävä oli) niin kertakaikkisen hämmentynyt, etten osannut muuta kuin olla ja odottaa taksia, seistä siinä samalla kun herjat (kaikki naisen ruumiiseen ja eritteisiin liittyviä) yltyivät ja yltyivät.
Taksi ei tullut. Me lähdimme kävellen pois - ne pojat autossa taisivat jäädä paikalleen. Muistan pelänneeni että auto tai sen sisältö lähtisi peräämme.
Kaikki ne kerrat, jotka lasken jonkinlaiseksi seksuaaliseksi häirinnäksi, ovat minulla olleet sinä aikana, kun yritin olla mahdollisimman näkymätön ja pukeutua neutraalisti tai sukupuolettomasti. Minusta tuntuu, että juuri se sukupuolettomuus ärsytti häiritsijöitä. Erään kerran yksi humalainen tissien kourija sanoikin: "Ootko sää nainen vai miäs".
Ja sitten omaan. Oikeastaan vasta tänään häirintäjuttuja lukiessani tajusin, miksi se minun ensimmäinen kesätyöpaikkani oli henkisesti aivan järjettömän ahdistava. Olin leipomossa, olin 17 v. ja paikka oli pikkuyritys, muutama työntekijä. Paikan työnjohtajana oli toinen omistajista, viisikymppinen nainen.
Hän melskasi mennen tullen alaisten koskemattomuudesta välittämättä. Sain kuulla esim. olevani niin laiska, että minua ei kukaan muu kattelisi. En kuulemma koskaan saisi miestäkään (!!), kun olen niin paska. Kuulemma mustat neekeriv*n huorat tekisivät hommat paremmin (tai jotakin... en muista miten hän sai samaan lauseeseen tungettua ihonvärin, sukupuolielimen ja huorin tekemisen).
Edes ne työpaikan vanhat konkarit eivät puuttuneet omistajan solvaamiseen. Joku vanhempi täti muistaakseni mulle sanoi, että kyllä kaikkeen tottuu, antaa vaan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Omistaja huusi kaikille, mutta minulle oli erityisesti varattu herjoja miesten saamattomuudesta ja huorista jotka olisivat parempia. Minun oli tarkoitus olla leipomossa koko kesä, mutta olinkin vain kolme viikkoa. Jälkikäteen kuulin, että paikan työilmapiiri oli jonkinlainen julkinen salaisuus - sinne ei työvoimatoimistonkaan puolesta annettu työhön osoituksia.
Tuosta on 20 vuotta aikaa, mutta sen jälkeen en ole joutunut vastaavaa sanallista saastetta kohtaamaan. Vain yhden kerran olen joutunut yhtä järjettömän verbaaliaggressiivisuuden kohteeksi. Silloin olin ollut kuuntelemassa keikkaa ja kuvitellut tilanneeni taksin ulko-ovelle (narikkamies oli luvannut). Menin ystäväni kanssa ulos odottelemaan ja sattumoisin paikalle ajoi auto, jossa oli kaksi parikymppistä romanimiestä ja ajajana vanhempi nainen. Miehet alkoivat herjata aivan poskettomasti, puhuivat visvaa valuvista v*sta jne. Olin (ja ystävä oli) niin kertakaikkisen hämmentynyt, etten osannut muuta kuin olla ja odottaa taksia, seistä siinä samalla kun herjat (kaikki naisen ruumiiseen ja eritteisiin liittyviä) yltyivät ja yltyivät.
Taksi ei tullut. Me lähdimme kävellen pois - ne pojat autossa taisivat jäädä paikalleen. Muistan pelänneeni että auto tai sen sisältö lähtisi peräämme.
Kaikki ne kerrat, jotka lasken jonkinlaiseksi seksuaaliseksi häirinnäksi, ovat minulla olleet sinä aikana, kun yritin olla mahdollisimman näkymätön ja pukeutua neutraalisti tai sukupuolettomasti. Minusta tuntuu, että juuri se sukupuolettomuus ärsytti häiritsijöitä. Erään kerran yksi humalainen tissien kourija sanoikin: "Ootko sää nainen vai miäs".
lauantai 2. helmikuuta 2008
Tämän naisen ruumiista
Puhuin eilen terapiassa luulotautejani ja sen oikean sairastamisketjun, joka alkoi kystasta toisen opiskeluvuoden syksyllä ja jatkui seuraavaan kevääseen asti - lääkärit, taudit ja hoidot vain vaihtuivat.
Ensimmäistä kertaa olin tavallaan irti noista ajoista niin, että puhuessa ei alkanut hirveästi ahdistaa. Muutama vuosi sitten puhuin näitä samoja asioita terapeutille, jolla periaatteessa olisi ollut parempi työkalupakki käytössä (hän kun oli seksuaaliterapeutti myös), mutta muistaakseni ne puhumiset jäivät pariin yritykseen. Tuli häpeää ja itseinhoa, putosin takaisin niihin tunteisiin, jotka tuohon aikaan liittyvät.
Ehkä olen hyväksymässä ne omat nais-omituisuuteni. Rintoja olen piilotellut parhaani mukaan, sukuelimetkin olivat rumemmat kuin kellään, huulet roikkuvat ja epäsymmetriset, karvoitus alkaisi navasta jollen kerran viikossa harventaisi sitä. Olen hävennyt aikaista kuukautisten alkamista, sitä etten ole kyennyt käyttämään tamponia (en ole saanut tamponia sisääni millään), sitä että tuli tirkistelijän lähentely ensimmäisenä opiskeluvuotena, sairastamistani toisena opiskeluvuotena, sitä että olen ollut niin vanhaksi kokematon, sitä että kuukautiset ovat olleet niin rajut, sitä että yhdynnässä on monesti sattunut. Nuo oman ruumiin olot ja muodot ja kohdatut tilanteet ovat kauhean kaukana siitä, mikä esitetään tavalliseksi tai normiksi.
En usko, että kovin moni parikymppinen kokematon nainen on kelannut samanlaisen tutkimusrumban läpi. Lukemieni/kuulemieni juttujen perusteella monen ensimmäinen seksikerta on ollut vähän niin kuin mikä tahansa kerta - tai pettymys, tai jotakin jota ei ole edes muistanut ihan kunnolla. Vuosin kuin pistetty sika - ja koin, että kroppa "petti" minut - en nimittäin ollut kokemattomuuttani sille toiselle etukäteen kertonut. (Olin ajatellut, että silloin vasta selitellä pitäisi, jos kertoisin olevani 31v vee ja neitsyt.) Myöhemmin tiputteluvuodot ja yhdyntäkivut jatkuivat ja jatkuivat taas. Sitten oli eräs kerta, ei edes kivulias kerta, kun sain limakalvorepeämän yhdynnässä ja vuosin taas kuin pistetty sika. Seuraavana päivänä kohtasin hölmistyneen gynekologin, joka totesi, ettei tällaista"pitäisi" olla, mutta joskus on kumminkin.
Tuo limakalvorepeämäkerta oli hirveä, putosin sen jälkeen yksin kotona jonkinlaiseen psykoosiin. Nykyhetki ja lapsuus sekoittuivat, olin seuraavan yön aivan sen pikku-Merin nahoissa, joka kymmenvuotiaana luuli kuolevansa kun sisältä valuu verta, haavasta jota ei näy. Itkin ja keinuttelin puolelta toiselle, odotin että yö kuluisi ja tulisi aamu ja voisin soittaa johonkin.
Entä nyt, tänään? Aamupäivällä kirkasvalolampun alla vahvasti tunsin, että nuo asiat ovat takana, ohi, menneisyyttä. Olen selvinnyt niistä. Nyt on nyt. Nyt olen enemmän minä.
Ensimmäistä kertaa olin tavallaan irti noista ajoista niin, että puhuessa ei alkanut hirveästi ahdistaa. Muutama vuosi sitten puhuin näitä samoja asioita terapeutille, jolla periaatteessa olisi ollut parempi työkalupakki käytössä (hän kun oli seksuaaliterapeutti myös), mutta muistaakseni ne puhumiset jäivät pariin yritykseen. Tuli häpeää ja itseinhoa, putosin takaisin niihin tunteisiin, jotka tuohon aikaan liittyvät.
Ehkä olen hyväksymässä ne omat nais-omituisuuteni. Rintoja olen piilotellut parhaani mukaan, sukuelimetkin olivat rumemmat kuin kellään, huulet roikkuvat ja epäsymmetriset, karvoitus alkaisi navasta jollen kerran viikossa harventaisi sitä. Olen hävennyt aikaista kuukautisten alkamista, sitä etten ole kyennyt käyttämään tamponia (en ole saanut tamponia sisääni millään), sitä että tuli tirkistelijän lähentely ensimmäisenä opiskeluvuotena, sairastamistani toisena opiskeluvuotena, sitä että olen ollut niin vanhaksi kokematon, sitä että kuukautiset ovat olleet niin rajut, sitä että yhdynnässä on monesti sattunut. Nuo oman ruumiin olot ja muodot ja kohdatut tilanteet ovat kauhean kaukana siitä, mikä esitetään tavalliseksi tai normiksi.
En usko, että kovin moni parikymppinen kokematon nainen on kelannut samanlaisen tutkimusrumban läpi. Lukemieni/kuulemieni juttujen perusteella monen ensimmäinen seksikerta on ollut vähän niin kuin mikä tahansa kerta - tai pettymys, tai jotakin jota ei ole edes muistanut ihan kunnolla. Vuosin kuin pistetty sika - ja koin, että kroppa "petti" minut - en nimittäin ollut kokemattomuuttani sille toiselle etukäteen kertonut. (Olin ajatellut, että silloin vasta selitellä pitäisi, jos kertoisin olevani 31v vee ja neitsyt.) Myöhemmin tiputteluvuodot ja yhdyntäkivut jatkuivat ja jatkuivat taas. Sitten oli eräs kerta, ei edes kivulias kerta, kun sain limakalvorepeämän yhdynnässä ja vuosin taas kuin pistetty sika. Seuraavana päivänä kohtasin hölmistyneen gynekologin, joka totesi, ettei tällaista"pitäisi" olla, mutta joskus on kumminkin.
Tuo limakalvorepeämäkerta oli hirveä, putosin sen jälkeen yksin kotona jonkinlaiseen psykoosiin. Nykyhetki ja lapsuus sekoittuivat, olin seuraavan yön aivan sen pikku-Merin nahoissa, joka kymmenvuotiaana luuli kuolevansa kun sisältä valuu verta, haavasta jota ei näy. Itkin ja keinuttelin puolelta toiselle, odotin että yö kuluisi ja tulisi aamu ja voisin soittaa johonkin.
Entä nyt, tänään? Aamupäivällä kirkasvalolampun alla vahvasti tunsin, että nuo asiat ovat takana, ohi, menneisyyttä. Olen selvinnyt niistä. Nyt on nyt. Nyt olen enemmän minä.
perjantai 1. helmikuuta 2008
Terveeksi todettu
Kolmas viesti perä jälkeen nakutettuna rajoittautuneella sormikunnolla. Äsken viimein tipahti se papa-näytteen paperi postiluukusta lattialle: oli näemmä normaali solukuva.
Det är kiva det. Vielä kun osaisin olla skitsoamatta tätä väliaikaa ennen tuloksen saamista. Eihän se mihinkään vaikuta (vaikka omassa mielessän taikausko vallitsisikin, siis etten saisi olla luottavainen, silloin kyllä vähintään syöpäsoluja löytyisi...)
Toisaalta minulla on kokemuksia siitäkin, että noista testeistä löytyy yllättäviä tuloksia. Tai että yks kaks päätyy kolposkopiaan, vaikka on kuvitellut että hieman vaan ultraäänellä tutkittaisiin. Silloin kun parikymppisenä kolposkopiassa ja laserhoidossa olin, niin ne herättivät minussa hirveää ahdistusta. En uskaltanut lääkäreiltä kysellä tarpeeksi (minun on yleensäkin vaikea kysellä "tyhmiä" kysymyksiä). En uskaltanut kenellekään ääneen puhua mielessä pyörivistä tunteista. Vihasin niitä osia ruumiistani, jotka määrittelivät minut naiseksi (hm, tai ehkä se ei ollut vihaa, vaan häpeää? Häpeää ensin ja sitten vihaa...). Muistan ajatelleeni, että jos minulla ei olisi kohtua eikä vaginaa, niin eipä minua voisi repiä rikki niiltä osin eikä minulla olisi niitä kipuja, joita oli (oli hoitojen aiheuttamia kipuja ja ne tavalliset kuukautiskivut myös). Tuntui mahdottomalta, että sukupuolisuudesta olisi mitään iloa.
Niin, samaan aikaan tuntui mahdottomalta ajatella minkäänlaista seksiä todellisessa elämässä, oli se seksi sitten osana yhdyntää tai ilman yhdyntää.
Ei mikään ihme, että elin niin kovin älyn maailmassa - opiskelin, luin, opiskelin. Oli helpompi niin, oli vähemmän ahdistusta ja pelkoa.
Teen kohta lähtöä terapiaan. Nolottaa hiukan ennalkolta, että saatan matkan varrella törmätä työkavereihin. Nääh - ihan niin kuin sairasloma olisi yhtä kuin kotoapoistumiskielto. Tosi voimakkaana tämä on ollut silloin, kun olen pääni takia ollut saikulla. On ollut esim. vaikea mennä ruokakauppaan ostamaan maitoa, kun olen pelännyt että joku hoksaa ja alkaa kysellä kuulumisia. Koomisinta oli, kun psykiatri ohjeisti liikkumaan sairaslomalla, ja minä odottelin täyttä pimeyttä ennen kuin poistuin kotoa - pimeässä kiertäminen tuntui hyväksyttävämmältä kuin se, että olisin kävellyt päiväsaikaan.
Det är kiva det. Vielä kun osaisin olla skitsoamatta tätä väliaikaa ennen tuloksen saamista. Eihän se mihinkään vaikuta (vaikka omassa mielessän taikausko vallitsisikin, siis etten saisi olla luottavainen, silloin kyllä vähintään syöpäsoluja löytyisi...)
Toisaalta minulla on kokemuksia siitäkin, että noista testeistä löytyy yllättäviä tuloksia. Tai että yks kaks päätyy kolposkopiaan, vaikka on kuvitellut että hieman vaan ultraäänellä tutkittaisiin. Silloin kun parikymppisenä kolposkopiassa ja laserhoidossa olin, niin ne herättivät minussa hirveää ahdistusta. En uskaltanut lääkäreiltä kysellä tarpeeksi (minun on yleensäkin vaikea kysellä "tyhmiä" kysymyksiä). En uskaltanut kenellekään ääneen puhua mielessä pyörivistä tunteista. Vihasin niitä osia ruumiistani, jotka määrittelivät minut naiseksi (hm, tai ehkä se ei ollut vihaa, vaan häpeää? Häpeää ensin ja sitten vihaa...). Muistan ajatelleeni, että jos minulla ei olisi kohtua eikä vaginaa, niin eipä minua voisi repiä rikki niiltä osin eikä minulla olisi niitä kipuja, joita oli (oli hoitojen aiheuttamia kipuja ja ne tavalliset kuukautiskivut myös). Tuntui mahdottomalta, että sukupuolisuudesta olisi mitään iloa.
Niin, samaan aikaan tuntui mahdottomalta ajatella minkäänlaista seksiä todellisessa elämässä, oli se seksi sitten osana yhdyntää tai ilman yhdyntää.
Ei mikään ihme, että elin niin kovin älyn maailmassa - opiskelin, luin, opiskelin. Oli helpompi niin, oli vähemmän ahdistusta ja pelkoa.
Teen kohta lähtöä terapiaan. Nolottaa hiukan ennalkolta, että saatan matkan varrella törmätä työkavereihin. Nääh - ihan niin kuin sairasloma olisi yhtä kuin kotoapoistumiskielto. Tosi voimakkaana tämä on ollut silloin, kun olen pääni takia ollut saikulla. On ollut esim. vaikea mennä ruokakauppaan ostamaan maitoa, kun olen pelännyt että joku hoksaa ja alkaa kysellä kuulumisia. Koomisinta oli, kun psykiatri ohjeisti liikkumaan sairaslomalla, ja minä odottelin täyttä pimeyttä ennen kuin poistuin kotoa - pimeässä kiertäminen tuntui hyväksyttävämmältä kuin se, että olisin kävellyt päiväsaikaan.
Sairastumisen pelko
Ei kannata yrittää kirjoittaa kipeällä sormella - sen huomasin äskeisen kirjoituksen jälkeen.
Mutta eilisestä vielä yksi huomio lisää. Tuossa telomishetken jälkeen puolisko oli nopea ja järjestelmällinen: istutti minut tuoliin, haki sidetarpeita ja toppasi sormen suikaleineen sellaiseen pakettiin, että päivystyshoitaja tarvitsi saksia, kun se varsinaisen hoidon aika tuli.
Hämmästyin taas kerran puoliskon tyyneyttä, vaikka joo-o, tiedän että hän on älyttömän hyvä pienemmissä ja isommissa kriiseissä. Noilla hetkillä nimittäin itse oletan, että muut ihmiset ahdistuvat, pelästyvät ja hätääntyvät - ja minä sitten lopulta päädynkin rauhoittelemaan heitä.
Tämä juontaa juurensa lapsuuteen ja siihen, että vanhemmat pelkäsivät kovin puolestani. Ettei minulle vain sattuisi mitään pahaa!
Jos jotakin oikeasti sattui (niin kuin lapsena joskus sattuu), niin en saanut turvaa vanhemmista. He olivat itse tolaltaan. Muistan erään kerran, kun olin 7 tai 8 vanha, olin leikkinyt naapurin tytön kanssa, tyttö oli tönäissyt (en muista miksi, kai me kinastelimme jostain), olin kaatunut ja ottanut kädellä vastaan sillä seurauksella, että käsi kipeytyi. Sitä kipeää kättä itkin vanhemmille, muistan että pelotti. Muistan että oli iltapäivä, kun käden satutin, yöllä valvoin kun käsi oli kipeä aina vaan (anteeksi äiti ja isä, mutta ei se ole terve, se käsi, se sattuu!), seuraavana päivänä isä vei minut mökiltä kaupunkiin lääkäriin. Lääkärissä pelkäsin röngenlamppua enkä uskaltanut jäädä sen koneen kanssa kahden kuvan ottamisen ajaksi (pelkäsin että se sattuu), lopulta isä taisi jäädä minun kanssani sinne. Jälkikäteen sain moitteita siitä, että miten nyt minä, iso tyttö, käyttäydyin niin huonosti siellä lääkärissä ja kiukuttelin.
Luulen kirjoittaneeni tämän jo tänne jonnekin, mutta en pikakatsomisella löytänyt. Se on ainoa sellainen tapaus, jonka muistan selkeästi: olin hätäännyttänyt vanhempia loukkaamalla itseni ja sitten vielä käyttäytynyt lääkärissä väärin.
Olin kovin herkkä ottamaan asioita itseeni. Myöhemmin (ala-asteen viimeisillä luokilla) ratkaisin kipujani ja oireita niin, etten ainakaan vanhemmille niistä mitään puhunut. Minulla oli kaikkea outoa psykosomaattista vaivaa: pissatti usein, niskat menivät välillä aivan lukkoon, päätä särki ja eniten pelotti se, kun joskus kakatessa tuli verta (jälkikäteisdiagnoosi: minulla oli ummetusta, maha kovalla, kenties peräpukamat). Tuon viimeisimmän asian takia muistan, että kävin terkkarilla joka yritti selittää ruokavaliota ja antoi lapulle ummetuslääkkeen nimen, kotona piti vielä antaa se lappu äidille, kun en osannut itse apteekista lääkettä hakea (ei olisi ollut rahaakaan jolla sitä maksaa... olin kai 11 tai 12?).
En oikein muista, miten siinä ummetuslääkkeessä kävi niin, ettei sitä äiti apteekista hakenut. Eikä se ruokavaliokaan miksikään muuttunut. Samat oireet siis jatkuivat ja mikään ei muuttunut.
Edelleenkään en ihan tajua, millä logiikalla äiti silloin toimi. Tai kenties se oli tämä hänen tavallinen mallinsa: suljetaan silmät, jos ei ole aivan pakko jollain lailla reagoida. Minun kannaltani se ei kumminkaan auttanut.
Ei ole mikään ihme, että suhde omaan ruumiiseen on ollut kummallinen ja neuroottinen. Olen "löytänyt" itsestäni kaikenlaisia vaivoja ja taudinoireita, joita en ole lähtenyt selvittelemään mitenkään. Olen vain tuntenut taustalla mahdollisen kuolemansairauden varjon ja suhtautunut elämään niin kuin milloin tahansa voisi pahin mahdollinen tulla eteen... Kai tuo kuolemansairauden pelkokin on kotoa opittua, isän kuolemaahan minun lapsuudessani pelättiin, minä ja äiti pelkäsimme sitä molemmat. Isällä on verenpainetauti ja sydäntauti. Katselin monta kertaa vierestä, miten hänen ilmeensä muuttui tuskaiseksi ja hän kaivoi nitrot taskusta, sitten piti odottaa, menisikö kohtaus ohi.
Mutta eilisestä vielä yksi huomio lisää. Tuossa telomishetken jälkeen puolisko oli nopea ja järjestelmällinen: istutti minut tuoliin, haki sidetarpeita ja toppasi sormen suikaleineen sellaiseen pakettiin, että päivystyshoitaja tarvitsi saksia, kun se varsinaisen hoidon aika tuli.
Hämmästyin taas kerran puoliskon tyyneyttä, vaikka joo-o, tiedän että hän on älyttömän hyvä pienemmissä ja isommissa kriiseissä. Noilla hetkillä nimittäin itse oletan, että muut ihmiset ahdistuvat, pelästyvät ja hätääntyvät - ja minä sitten lopulta päädynkin rauhoittelemaan heitä.
Tämä juontaa juurensa lapsuuteen ja siihen, että vanhemmat pelkäsivät kovin puolestani. Ettei minulle vain sattuisi mitään pahaa!
Jos jotakin oikeasti sattui (niin kuin lapsena joskus sattuu), niin en saanut turvaa vanhemmista. He olivat itse tolaltaan. Muistan erään kerran, kun olin 7 tai 8 vanha, olin leikkinyt naapurin tytön kanssa, tyttö oli tönäissyt (en muista miksi, kai me kinastelimme jostain), olin kaatunut ja ottanut kädellä vastaan sillä seurauksella, että käsi kipeytyi. Sitä kipeää kättä itkin vanhemmille, muistan että pelotti. Muistan että oli iltapäivä, kun käden satutin, yöllä valvoin kun käsi oli kipeä aina vaan (anteeksi äiti ja isä, mutta ei se ole terve, se käsi, se sattuu!), seuraavana päivänä isä vei minut mökiltä kaupunkiin lääkäriin. Lääkärissä pelkäsin röngenlamppua enkä uskaltanut jäädä sen koneen kanssa kahden kuvan ottamisen ajaksi (pelkäsin että se sattuu), lopulta isä taisi jäädä minun kanssani sinne. Jälkikäteen sain moitteita siitä, että miten nyt minä, iso tyttö, käyttäydyin niin huonosti siellä lääkärissä ja kiukuttelin.
Luulen kirjoittaneeni tämän jo tänne jonnekin, mutta en pikakatsomisella löytänyt. Se on ainoa sellainen tapaus, jonka muistan selkeästi: olin hätäännyttänyt vanhempia loukkaamalla itseni ja sitten vielä käyttäytynyt lääkärissä väärin.
Olin kovin herkkä ottamaan asioita itseeni. Myöhemmin (ala-asteen viimeisillä luokilla) ratkaisin kipujani ja oireita niin, etten ainakaan vanhemmille niistä mitään puhunut. Minulla oli kaikkea outoa psykosomaattista vaivaa: pissatti usein, niskat menivät välillä aivan lukkoon, päätä särki ja eniten pelotti se, kun joskus kakatessa tuli verta (jälkikäteisdiagnoosi: minulla oli ummetusta, maha kovalla, kenties peräpukamat). Tuon viimeisimmän asian takia muistan, että kävin terkkarilla joka yritti selittää ruokavaliota ja antoi lapulle ummetuslääkkeen nimen, kotona piti vielä antaa se lappu äidille, kun en osannut itse apteekista lääkettä hakea (ei olisi ollut rahaakaan jolla sitä maksaa... olin kai 11 tai 12?).
En oikein muista, miten siinä ummetuslääkkeessä kävi niin, ettei sitä äiti apteekista hakenut. Eikä se ruokavaliokaan miksikään muuttunut. Samat oireet siis jatkuivat ja mikään ei muuttunut.
Edelleenkään en ihan tajua, millä logiikalla äiti silloin toimi. Tai kenties se oli tämä hänen tavallinen mallinsa: suljetaan silmät, jos ei ole aivan pakko jollain lailla reagoida. Minun kannaltani se ei kumminkaan auttanut.
Ei ole mikään ihme, että suhde omaan ruumiiseen on ollut kummallinen ja neuroottinen. Olen "löytänyt" itsestäni kaikenlaisia vaivoja ja taudinoireita, joita en ole lähtenyt selvittelemään mitenkään. Olen vain tuntenut taustalla mahdollisen kuolemansairauden varjon ja suhtautunut elämään niin kuin milloin tahansa voisi pahin mahdollinen tulla eteen... Kai tuo kuolemansairauden pelkokin on kotoa opittua, isän kuolemaahan minun lapsuudessani pelättiin, minä ja äiti pelkäsimme sitä molemmat. Isällä on verenpainetauti ja sydäntauti. Katselin monta kertaa vierestä, miten hänen ilmeensä muuttui tuskaiseksi ja hän kaivoi nitrot taskusta, sitten piti odottaa, menisikö kohtaus ohi.
Hajonnut kaava
Edellisessä kirjoituksessa luettelin kovin varmasti, mitä eilen ja tänään teen. Eipä pitänyt se kaava paikkaansa ja töitten sijasta istun kotona potemassa tikattua sormea. Tapaturman yksityiskohtia en viitsi enää toiseen kertaan toistaa, kirjoitin ne jo tänne.
Sänkyyn pääsin vasta likellä yhtä yöllä. Sänkyyn pääseminen ei tarkoittanut nukahtamista, vaan valvoin melkein koko yön. Osin särystä, osin siitä, että eilinen muistutti kaiken epävarmuudesta - iski jonkinlainen turvattomuus ja olo hallinnan menetyksestä.
Se vaativa osa minua oli ylen äänekäs yöllä: se moitti ja marisi (sormijuttu oli ihan oma moka, ei sellaista olisi saanut tapahtua) ja se myös oli vaatimassa minua seuraavana päivänä töihin, vaikka tikannut lääkäri oli kirjoittanut perjantain sairaslomaa ja optioinut vielä seuraavaakin työpäivää sanomalla "Kuulostele nyt, miltä se maanantaina tuntuu". Vaativa osa minua stressasi työmaalle soittamista aamulla, mitä sanoisin, miten esittäisin asian (Tässä kävin niin ikävästi, että mulla on nyt sormi kipeänä ja sairaslomaa tämä päivä... ehkä hieman vähättelevä lausahdus... mutta eihän tämä ole mikään iso juttu, kyllä mun oikeastaan pitäisi mennä töihin... jne, jne.)
Yöllä kuulin mielessäni kuvitteellisia dialogeja. Niissä kollegat päivittelevät, miten olen hankkinut itselleni saikkua olematta oikeasti sairas - eihän sitä vasemman käden keskisormea duunissa tarvitse... Laiskuuttaan se Meri vaan jätti tulematta.
Tämä sairasloma-asia taitaa vaatia puhumista terapiassa. Mielessäni on ihan liian iso kynnys sille, milloin "saa" jäädä pois töistä. Ja itselleni kriteerit ovat erilaiset kuin muille: saatan flunssaiselle työkaverille sanoa, että päivän poteminen kotona auttaisi. Omalle kohdalle en sitä potemista sallisi.
Tämä nykyinen pesti alkoi viime toukokuun alussa. En ole sinä aikana ollut kertaakaan poissa töistä. Jos nyt olisin jollakin lailla työkykyinen myös tämän viime iltana tikatun sormen kanssa, niin entä sitten? Joskus voisin antaa itselleni luvan olla ja toipua ilman huonoa omaa tuntoa. Kyllä ne siellä töissä päivän pärjäävät ilman sormipuolta työpanostani.
Toinen puoli minusta (se ei-vaativa) selittää kaikkea mystiikan ja intuition kautta. Ja se toinen puoli sanoo, että veitsi saattoi lipsahtaa yliväsymyksen ja stressin takia. Aiemmin olen vähän vastaavissa tuntemuksissa esim. kaatunut ja loukannut jalkojani niin, että on ollut pakko hidastaa tahtia. Oikeasti tarvitsinkin sen yhden päivän toipumisajan ja pitkän viikonlopun tuoman tauon - tämä ja viime viikko ovat olleet henkisesti väsyttäviä.
Ja taas toisella puolen on se sisäinen itsekriitikko, joka ei antaisi armoa, ei ei ei. Hmp. Toivottavasti pääsen tähän käsiksi terapiassa tänään - sinne menen, vaikka miten olisi sairasloma.
Sänkyyn pääsin vasta likellä yhtä yöllä. Sänkyyn pääseminen ei tarkoittanut nukahtamista, vaan valvoin melkein koko yön. Osin särystä, osin siitä, että eilinen muistutti kaiken epävarmuudesta - iski jonkinlainen turvattomuus ja olo hallinnan menetyksestä.
Se vaativa osa minua oli ylen äänekäs yöllä: se moitti ja marisi (sormijuttu oli ihan oma moka, ei sellaista olisi saanut tapahtua) ja se myös oli vaatimassa minua seuraavana päivänä töihin, vaikka tikannut lääkäri oli kirjoittanut perjantain sairaslomaa ja optioinut vielä seuraavaakin työpäivää sanomalla "Kuulostele nyt, miltä se maanantaina tuntuu". Vaativa osa minua stressasi työmaalle soittamista aamulla, mitä sanoisin, miten esittäisin asian (Tässä kävin niin ikävästi, että mulla on nyt sormi kipeänä ja sairaslomaa tämä päivä... ehkä hieman vähättelevä lausahdus... mutta eihän tämä ole mikään iso juttu, kyllä mun oikeastaan pitäisi mennä töihin... jne, jne.)
Yöllä kuulin mielessäni kuvitteellisia dialogeja. Niissä kollegat päivittelevät, miten olen hankkinut itselleni saikkua olematta oikeasti sairas - eihän sitä vasemman käden keskisormea duunissa tarvitse... Laiskuuttaan se Meri vaan jätti tulematta.
Tämä sairasloma-asia taitaa vaatia puhumista terapiassa. Mielessäni on ihan liian iso kynnys sille, milloin "saa" jäädä pois töistä. Ja itselleni kriteerit ovat erilaiset kuin muille: saatan flunssaiselle työkaverille sanoa, että päivän poteminen kotona auttaisi. Omalle kohdalle en sitä potemista sallisi.
Tämä nykyinen pesti alkoi viime toukokuun alussa. En ole sinä aikana ollut kertaakaan poissa töistä. Jos nyt olisin jollakin lailla työkykyinen myös tämän viime iltana tikatun sormen kanssa, niin entä sitten? Joskus voisin antaa itselleni luvan olla ja toipua ilman huonoa omaa tuntoa. Kyllä ne siellä töissä päivän pärjäävät ilman sormipuolta työpanostani.
Toinen puoli minusta (se ei-vaativa) selittää kaikkea mystiikan ja intuition kautta. Ja se toinen puoli sanoo, että veitsi saattoi lipsahtaa yliväsymyksen ja stressin takia. Aiemmin olen vähän vastaavissa tuntemuksissa esim. kaatunut ja loukannut jalkojani niin, että on ollut pakko hidastaa tahtia. Oikeasti tarvitsinkin sen yhden päivän toipumisajan ja pitkän viikonlopun tuoman tauon - tämä ja viime viikko ovat olleet henkisesti väsyttäviä.
Ja taas toisella puolen on se sisäinen itsekriitikko, joka ei antaisi armoa, ei ei ei. Hmp. Toivottavasti pääsen tähän käsiksi terapiassa tänään - sinne menen, vaikka miten olisi sairasloma.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
